perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannusajan taikaa



Mittymaarja

Mittymaarja, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet välkkyy, soljet soi,
mesikukka välkkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall´ immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa.
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen:
keltä korren jäytää jäät,
kell on pärttylinä häät,
ken se leikkaa lemmen lyhteen.

Larin-Kyösti

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina


Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi.

On elokuu 2008 ja Zackarias Levin on jäänyt monen muun toimittajan tavoin työttömäksi, sillä kukaan ei lue enää paperilehtiä ja nettiuutistenkin käyttö on vähentynyt koko ajan. Tyttöystävä on jättänyt ja rahat juotu. Ainoa keino pysytellä tolpillaan on palata takaisin kotikaupunkiin äidin luokse. Näin alkaa ruotsalaisen Matthias Edvardssonin dekkari Melkein tosi tarina. Matthias Edvardsson on kirjoittanut aiemmin mm. Dit drömmar färdas för att dö, April, April ja För du teokset, joita ei ole suomennettu.

Työkseen kirjailija on äidinkielen ja psykologian opettaja lukiossa ja ainakin tähän lukemaani teokseen on saatu psykologinen ilmapiiri. Kirja kerrotaan vuoronperään kahdessa aikatasossa. Henkilömäärä on sopivan pieni ja tästä pienestä piiristä pitäisi löytyä murhaaja, sillä Zackarias on sitä mieltä, että Adrian on syytön. Zackarias on päättänyt kirjoittaa kirjan opiskeluvuoden tapahtumista ja puhdistaa ystävänsä maineen, joka kärsi kymmenen vuoden tuomion erään kirjailijan murhasta. Kirjailijan, joka katosi heidän opiskelunsa aikana.

”Tajusin heti, että teissä on jotain erityistä”, hän sanoi ja pani kätensä ovenkahvalle. ”Ottakaa se tyttö mukaan, niin vaihdetaan parempaan juhlapaikkaan. Haluan päättää illan tyylikkäästi.”

Zackarias oli yksi neljästätoista luovan kirjallisuuden oppilaasta, jotka oli valittu opiskelemaan kirjoittamista Li Karpen johdolla. Pian opiskelijoista valikoitui kolme poikaa ja yksi tyttö, jotka viettivät aikaa yhdessä aivan kuin kolme muskettisoturia ja d´Artagnan aikoinaan Alexandre Dumas vanhemman Kolmessa Muskettisoturissa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Nuorten välille syntyi luja luottamus, mutta niitä salaisuuksiakin alkoi syntyä. Nuoret etsivät vielä itseään ja sitä mitä halusivat elämässä tehdä. Oliko kirjoittaminen kaikille se juttu? No kuitenkin pari heistä joutui juonikuvioon, joka oli moraalisesti väärin ja josta ei voinut syntyä mitään hyvää. Päinvastoin eräs kirjailija katosi ja hänen murhastaan tuomittiin yksi nuorista.

”Millaiseksi hän sitten muuttuu?” Adrian kysyi.
”Psykoottiseksi, sekopäiseksi. Hän huutaa ja paiskoo tavaroita. Kirjoittaminen on hänelle henki ja elämä. Kun hänellä on vauhti päällä eikä hän löydä oikeaa tietä, kun hän ei pääse eteenpäin – se on kuin kuolemanpelkoa.”

Melkein tosi tarina on mukavan viihteellinen kesädekkari, joka imaisee tarinoidensa sisälle. Mielenkiintoista oli seurata nuoria opiskelijoita ja sitten sitä minkälaisia heistä oli aikuistuttuaan tullut. Heillähän oli jokaisella kirjoittamisen lahja nuoruudessa, mutta olivatko he käyttäneet lahjaansa opiskeluiden jälkeen. Päähenkilömme Zackarias  oli toimittajan työssä kirjoittanut paljon, mutta nyt oli aikaa ja aika paneutua hämäriin tapahtumiin nuoruudessa ja saada ne kansien väliin. Mutta mitä oikeasti tapahtui vuonna 1996?

Mattias Edvardsson, Melkein tosi tarina
Suom.  Tiina Ohinmaa
LIKE 2017
s. 413
En nästan sann historia 2016
Arvostelukappale

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Markku Kaskela: Mustasilmä


Minun nimeni on Osmo, hauska tutustua. Olen kissa tästä lähistöltä. Mustasilmä on minun hyvä kaverini; semmoinen veikko, että se usein kuulostelee ja makustelee, mitä sille sanon.

Markku Kaskelan satukirja Mustasilmä kertoo kahdesta kaveruksesta, kissasta nimeltä Osmo ja ketusta nimeltä Mustasilmä. Kirjan lumoavan kauniin kansikuvan on tehnyt Jussi Kaakinen, jonka mustavalkokuvia on tekstin joukossa. Jo kansikuvasta saa käsityksen siitä, että nyt kerrotaan hyvästä ystävyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Osmolla ja Mustasilmällä on selvästi hauskaa, kun he seikkailevat yhdessä ja etsivät kotia. Kirjassa pohditaan myös sitä mitä saa tehdä ja mitä ei, hyviä kysymyksiä pohdiskella lasten kanssa.

Kirja on jaettu kahdeksaantoista lyhyeen kappaleeseen, joten lukemaan opettelevat voivat jatkaa aina luettuaan kappaleen tai niin monta kuin jaksavat. Kirja on kuitenkin suunniteltu rakenteellisesti pienille lapsille sopivaksi, jota vanhemmat voivat lukea sopivasti ennen nukkumaanmenoa ja jatkaa seuraavana iltana. Kirjan tapahtumat eivät ole pelottavia, joten kirja sopii hyvin unikirjaksi. Ystävällisennäköiset eläimet ovat kilttejä myös unten mailla.

Kirjan kuvioissa on myös muita eläimiä ja ihmisiä, mutta heistä voi lukea kirjasta. Kirjasta tuli mieleeni sodanjälkeinen aika, mutta satukirjassa on tulevaisuudenkuvausta. Maailma ei ole juuri muuttunut, emmekä tiedä mitä on tapahtunut, mutta satukirja antaa mielikuvitukselle siivet.

Pöhkö västäräkki hyppelee kaivon kantta vasten lasketulla valurautapatterilla. Kun patterinrohjo lojuu sillä tavoin kenollaan taivasta vasten, se muistuttaa jotakuta avaruuden tarkkailulaitetta. Kuin olisi isot korvat; tutka, jolla harotaan taivaan tuolle puolen. Ja sitten vielä tämä aamun tähti, kirkas pilke pomppii tikkukoivillaan sillä.

Markku Kaskela, Mustasilmä ***
kuvitus Jussi Kaakinen
Kvaliti 2017
s. 96

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Raija Oranen: Ackté!

Minä Aino Achté.
Oli syksy 1894 ja minä olin kahdeksantoistavuotias. Seisoin kömpelöissä, äidin ompelemissa vaatteissa Gare de Nordilla ja häpesin itseäni. Helsingissä kehtasin sentään kävellä kaduilla sellaisena kuin olin, mutta täällä, voi ei! Silmäni olivat havainneet hetkessä monta tyylikästä ranskatarta, ja käsitin, etten voisi mitenkään asettua heidän rinnalleen ilman että minulle naurettaisiin tai minut kerrassaan ohitettaisiin. Noin vain vilahtaisivat katseet minun mitättömyyteni ylitse, eikä minua enää olisi.

Raija Orasen Ackté! teoksessa nuori helsinkiläinen laulajatähti Aino Achté (1876-1944) saapui Pariisiin äitinsä kanssa opiskellakseen maailmankuuluksi oopperatähdeksi. Vain kuuluisuus ja hieno ura olivat nuoren ja päättäväisen Ainon suunnitelmissa. Pariisi ei ottanut Ainoa avosylin vastaan, sillä se oli täynnä aloittelevia taiteilijanalkuja, joilla oli sama unelma, tähteys ja kuuluisuus omalla alalla. Pariisi oli myös likainen ja meluisa kaupunki ja kielikin kuulosti ihan erilaiselta kuin Aino oli Suomessa opetellut. Pieni rähjäinen hotellihuone äidin kanssa jaettuna tuntui olevan liikaa ja liikaa se olisi tänä päivänäkin kenelle tahansa 18-vuotiaalle nuorelle. Lisäksi äiti tuntui jarruttavan Ainon omia suunnitelmia, eikä hyväksynyt kouluissa annettavaa laulunopetusta ja -teoriaa. Äitikin oli opiskellut ja laulanut Pariisissa ja maailmalla ja oli katkeroitunut laulu-uran jälkeen. Tyytymättömästä äidistä oli päästävä eroon.

Tuo törkimys lausui vastoin parempaa tietoaan minun nimeni korostetusti ranskalaiseen tapaan ashettee eikä aktee, niin kuin olisi pitänyt. Ja se kuulosti täsmälleen samalta kuin achetée eli ostettu.
- Nyt tämä saa riittää! raivosin puoliääneen siltä oppitunnilta lähtiessäni. Painuin suoraan konservatorion toimistoon ja ilmoitin, että nimeni ei ole enää Achté vaan se on Ackté, ja se lausutaan k keskellä sanaa, ja asiasta on ilmoitettava kaikille opettajille ja muillekin ihmisille maailmassa.

Aino oli oppinut aikuistuessaan ja yksin asuessaan pitämään puolensa loukkaajia vastaan. Kovan koulunsa hän oli käynyt kotonaan, kun ei ollut koskaan kelvannut äidilleen. Äiti oli moittinut ja halventanut tyttöään, mutta Aino oli siitä vain sisuuntunut. Kaksi vaihtoehtoa joko alistua muiden valtaan tai taistella ja selviytyä voittajana. Aino oli saanut voittajaluonteen. Itkun ja ikävän aika oli sitten pienen huoneen sängyssä peiton alla. Onneksi oli Heikki olemassa, jonka kanssa Aino kihlautui, mutta avioliitto ei tullut mahdolliseksi vielä moneen vuoteen, koska silloin olisi saanut unohtaa laulajauran.

Edelfelt päästi käteni irti ja katsoi minua tutkivasti silmiin. - Mitkä silmät, hän huokasi hetken vaiti oltuaan. - Niissä palaa tuli, tiesittekö sen?
- Tanssiessa tuli kuuma.
- Minä tarkoitan toisenlaista tulta. Milloin saan maalata nuo silmät?

Aino Actén ja Albert Edelfeltin (1854-1905) välille syntyi ystävyys Pariisissa ja se jatkui Edelfeltin kuolemaan asti. Edelfelt maalasi muutaman taulun oopperabrimadonnastamme, joka loisti Pariisin Oopperassa. Kirjasta voi lukea tarkemmin minkälaisen ystävyyden kirjailija loi kahden kuuluisan suomalaisen taiteilijan välille.

Raija Orasen kirjoittama fiktiivinen elämäkerta kuuluisasta suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä oopperalaulajasta on mielenkiintoinen ja kertojana toimii Aino Ackté itse. Acktén uran aikana maailmalla ja Suomessa kuohui politiikassa ja Suomikin oli pyrkimässä itsenäisyyteen. Myös Suomen kieli oli muuttumassa viralliseksi kieleksi fennomaanien johdosta. Suomi ja suomalaisuus olivat asioita, joiden puolesta oltiin valmiita uhrautumaan.

Ackté ei ole ainoastaan kirja oopperalaulaja Aino Acktésta, vaan se on myös hyvä historiankirja, aikalaiskirja, miljöö- ja kulttuurikirja, jolle kansainvälinen laulajatähtemme antoi tähtikimallusta. Mitä sen tähtikimalluksen ja kuuluisuuden takana oli löytyy kirjan sivuilta. Hieno laulajaura, ja kiitokset kirjailijalle, että sain kurkistaa oopperan kulissien taakse.

Raija Oranen, Ackté! ****
Teos 2016
s. 43
Elämäkerta





lauantai 17. kesäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Yhtäkkiä kaikki ympäriltäni alkoi liukua poispäin kuin laskuveden viemänä. Ruokapöytä, sinä, kaikki keittiön huonekalut. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä. Seuraavan päivän aamuna. Verilammikko karjasuojassa... Näin ensimmäiseksi siitä kuvastuvat kasvot.

Etelä-Korealaisen Han Kangin Vegetaristi voitti vuonna 2016 Kansainvälisen Booker-palkinnon, enkä ihmettele yhtään, sillä kirja on järkyttävän hyvä. Järkyttävän siksi, että kirjassa tuodaan esille ihmisen oikeus itse määrätä mitä syödä ja miten elää. Kirjan päähenkilö nuori Yeong-hye on naimisissa, ja elää kotirouvana Etelä-Koreassa. Mies tekee pitkää päivää ja tulee töistä puolen yön tietämissä korealaisen tavan mukaan. Yhteinen aamupala on ainoa yhteinen ateria. Vaatimattomaan ja tottelevaiseen vaimoon sopeutunut mies yllättyy eräänä päivänä, kun vaimo ilmoittaa, että ei syö lihaa ja samalla hävittää talosta kaikkii lihat, kalat, kananmunat ja maitotuotteet. Syyksi hän ilmoitti nähneensä unen.

Tunnen sietämätöntä inhoa, kovin kauan tukahdutettua. Inhoa, jonka olen yrittänyt aina naamioida rakkaudella. Nyt naamio alkaa murentua.

Ensimmäisen kappaleen näkökulma on aviomiehen ja hänen suhtautumisensa vaimonsa outoihin puuhiin on huuto ja haukkuminen. Hänen ajatuksiinsa mahtuu vain hän itse ja oma hyvinvointi ja vaimon lopetettua miehen hyvinvoinnista, maukkaasta ruoasta, kotitöistä ym. huolehtimisen, miehen raivo vain paisui. Jostakin syystä mies ei edes kysynyt minkälaisia unia vaimo näki, sillä pian kävi niin, että vaimo ei uskaltanut edes nukkua, koska näki niin hirveitä painajaisia. Miehen ajatuksissa oli vain häpeä ja kasvojen menetys muiden ihmisten silmissä. 

Ensimmäisen kappaleen tapahtumien ahdistava tunnetila kohoaa huippuunsa suvun yhteisellä ruokahetkellä, jossa perheen voimin yritetään saada Yeong-hye syömään lihaa. Yeong-hyen syömättömyys aiheuttaa eri sukulaisissa erilaisia tunnetiloja isän raivosta ja väkivallasta äidin kyynelehtivään anomiseen. Häpeä on yleisin sana, kiittämättömyys ja muut painostavat sanat loukkaavat niin kirjan päähenkilöä kuin minua lukijana. Yeong-hye on kuin nurkkaan ahdistettu jänis, joka tekee teon, jonka ansiosta pääsee rauhaan väkivallasta ja huudosta.

"Ne ovat joka kerta erilaiset. Toisinaan ne tuntuvat hyvin tutuilta, toisinaan olen varma, etten ole nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Joskus ne ovat ihan veriset... ja joskus ne näyttävät mätänevän ruumiin kasvoilta."

Toinen kappale kuvaa aikaa kahden vuoden päästä ensimmäisen kappaleen ikävästä lopusta. Yeong-hye asuu yksin, mies halusi eron. Ainoastaan sisko ja hänen miehensä ovat tekemisissä Yeong-hyen kanssa. Lankomies tekee työkseen videoita ja pyytää omista haluistaan johtuen Yeong-hyetä malliksi videolleen. Kirjan toinen kappale on eroottinen ja kuvauksellinen. Lukijan ajatukset saavat kuvitella kuvia ja värejä ja kuvauskohteen muotoja. Siskon mies on täynnä kuvitelmia itsestään ja Yeong-hyestä, eikä hänen ajatuksiinsa mahdu muu kuin herkän ihmisen hyväksikäyttö. Toinen kappale loppuu vastaavasti kuin ensimmäinen ikävään välikohtaukseen.

"En ole enää eläin. En tarvitse ruokaa. En enää. Voin elää ilman sitä. En tarvitse muuta kuin auringonvaloa." 

Kolmas kappale on Yeong-hyen siskon näkökulma tapahtumiin, jotka alkoivat kolme vuotta takaperin Yeong-hyen alkaessa syömään kasvisruokaa. Siskon elämä on myös muuttunut ja hän huolehtii siskonsa elämästä ja hoidosta. Hoito voi järkyttää lukijoita ja se järkytti myös siskoa. Oman elämän muuttuminen muiden kontrolloimaksi herättää Yeong-hyessä vastustusta, ja kontrolloiminen pahenee koko ajan. Toisaalta lähipiiri ns. huolenpidollaan vaikeutti päähenkilön tilannetta. Tällaisen näkökulman tuominen lukijoiden eteen voi tuntua provosoivalta, mutta itse tunsin tuskaa päähenkilön vaikeuksien vuoksi. Päähenkilön, joka ei juuri saanut kirjassa ääntään kuuluville.

Vegetaristi herättää valtavasti mm. syömiseen liittyviä ajatuksia ja kirjan ruokateema kosketti minua läheisesti. Kirjan ensimmäisessä osassa lukija saa tietoa korealaisista ruuista, joka oli mielenkiintoista. Suomessa voi valita kasvisruoan missä vain ruokapaikassa, kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla. Äitini hankki minulle kasvisruokaa, kun aloin nuorena kasvissyöjäksi. Kyllähän siitä sai aina kuulla ihmisiltä, mutta ei se mitään erikoisuudentavoittelua ollut ja edessä oli nuorena myös leikkaus, joka lievitti oireita, mutta edelleen minulla on dieettiruokavalio, ja yllätys yllätys kaikki kasvikset ja hedelmät eivät sovi minulle. Toisinaan mikään ruoka ei sovi vatsalleni, joten ymmärrän kirjan päähenkilöä. Hänellä taustalla oli lapsuudenaikaiset tapahtumat, joihin olisi pitänyt puuttua. Ehkä itselläni on sama ongelma, loppujen lopuksihan lapsuudenaikaiset kriisit ja ongelmat tulevat esille jollakin tavalla ja vatsasta sanotaan, että se on ihmisen toinen aivo, josta on tutkimusten mukaan löydetty aivosoluja. 

Kirjailijalle onnittelut loistavasta psykologisesta teoksesta. Vegetaristi sisältää nimestään huolimatta laajan määrän eri teemoja ja ilmiöitä ja oli kiinnostava tutustua korealaiseen elämään vaikkakin rajummasta näkökulmasta. Suosittelen lukupiirikirjaksi.

Han Kang, Vegetaristi *****
suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2017
s. 215
suomennos englanninkielisestä The Vegetarian 2015
koreankielinen teos ilmestyi 2007

Vegetaristin ovat lukeneet mm. Katja, Elina, Niina T, Katri, Kirjaluotsi, Maija, Laura, Omppu, Tuomas, Mari A, Bleue, Susa, Arja, Siina ja Jassu



torstai 15. kesäkuuta 2017

Kimmo Miettinen: Sukuviha (Dekkariviikko)

Markus suunnitteli vievänsä Hietaniemeen äitinsä haudalle kukkia ja kertovansa viimeisimmät, viimeiset, uutiset isästä. Pitäisikö äidiltä varmistaa, joko isää on näkynyt? Jos he samaan osoitteeseen edes päätyisivät. Markus tiesi mitä äiti vastaisi, jos kuulisi minkäänlaista moitetta tai sarkasmin häivää poikansa äänessä. "Älä ole isälle vihainen."

Markus Imatra on Kimmo Miettisen Sukuvihan päähenkilö. Sukuviha on Imatra-sarjan ensimmäinen kirja. Sukuvihan seurassa lukija pääsee kunnon vanhanajan dekkarin miljööseen. Koska kirja kertoo sukuvihasta useamman suvun välillä, taustoja selvitetään kauas vapaussodan äärelle, jolloin näiden sukujen henkilöt toimivat sodan eri osapuolissa, punikkeina ja lahtareina. Suvut ovat nimeltään Hellbergit, Laineet ja Wegeliukset. No miten Markus Imatra kuului näihin sukuihin. Kirjasta saat tiedon mihin sukuun hän kuului, vai kuuluiko useampaan, Imatra nimen hän oli saanut kadonneelta isältään. Kolmikymppisen Markuksen isä julistettiin kuolleeksi, mutta kymmenvuotiaasta isäänsä vihannut Markus ei noteerannut juttua mitenkään.

- Ukki? Markus varmisti, kun syvästä unesta herätetyltä kuulostanut miesääni mörisi haloon ja jatkoi saman tien. - Taisin juuri tappaa ...

Kun Markuksen isä oli julistettu kuolleeksi, alkoi Markuksen elämässä tapahtua ja uusia ihmisiä tuppautui seuraan harva se päivä. Isän perintönä tuli avain omituiseen liikehuoneistoon ja kaikenlaiset hämäräheikit alkoivat häiritä tähän asti rauhallista elämää viettäneen Markuksen päiviä. Toiset Markus muisti lapsuudesta isän kavereiksi, mutta toiset olivat niistä muista suvuista. Pikkuhiljaa Markus sai tietää isän elämästä enemmän ja oman suvun vaiheista, johon kuului kaikenlaista eriskummallista tapahtumaa. 

Kimmo Miettisen Sukuviha on surkuhupaisa veijaritarina älyttömästi kohkaavista äijistä. Naiset pysyttelevät taustahenkilöinä, heitä muistellaan kyllä. Kirjan nykyisyys on vuosi 1984 ja kirjassa muistellaan takautuvasti asioita. Jätän lukijoille spoilaamatta kummalle puolelle Markus on kirjan kuvioissa luisumassa hyviksiin vai pahiksiin, vai onko mahdollista pysytellä keskellä kaikkea, olla kuulumatta sukuunsa, joka velvoittaa jotakin tai ainakin vastapuoli odottaa jotakin tapahtuvaksi tai järjestää jotakin. No kyllähän siinä päätä kopsitaan ja pientä pelkoa on ilmassa ja verikin roiskuu, eli murha/tappo tapahtuu. Kirja on enimmäkseen miesporukoissa tapahtuvaa kohellusta, jota lukiessa suupieliä veti väkisinkin ylöspäin musiikin tahdissa väliin rokaten ja väliin hillitymmin Frank Sinatran samettista ääntä kuunnellen. Ps. kirjailija taitaa olla musiikkimiehiä.

- Onko kaikki hyvin? Ukki kysyi epäluuloisena, kuulostellen taustalta kuuluvia ääniä. - Tirskutaanko siellä?

Kimmo Miettinen, Sukuviha (Imatra 1)

Like 2013
s. 331
Dekkari


tiistai 13. kesäkuuta 2017

David Vann: Kylmä saari

Olin kymmenvuotias, kävelin yksikseni, kävelin pihalla likaisten lumilaikkujen halki ja nousin kapealle kuistille. En jaksa muistaa mitä silloin ajattelin, en jaksa muistaa millainen olin tai miltä minusta tuntui. Se kaikki on kadonnut, pyyhkiytynyt pois. Avasin ulko-oven ja löysin äidin kattoparteen hirttäytyneenä. Anteeksi, minä sanoin, peräydyin ja suljin oven. Olin taas ulkona kuistilla.

Alaskassa syntyneen David Vannin Kylmä saari vangitsi minut heti ensimmäiseltä sivulta otteeseensa. Kirjan henkilöt isä, äiti ja aikuiset lapset asuvat Alaskassa ja hyytävät tapahtumat leijailevat kiihtyvällä vauhdilla pitkin kirjaa, kunnes niiden on aika räjähtää lukijan silmille. Oletko valmis avioliittodraaman tapahtumille? Oletko valmis vuosikymmenten ilkeilylle, joka nyt on saavuttanut lakipisteensä? Oletko valmis mökin rakennuspuuhiin pienellä, karulla saarella syksyn hyytävässä säässä? Rakennuspuuhiin, joissa ei ole mitään järkeä. Miesmäistä uhoilua ja vallankäyttöä vaimoa kohtaan, joka ei anna periksi, perhe ei hajoa, eikä mies katoa, kuten oma isä aikoinaan ja sen seurauksena ajatukset äidistä roikkumassa katossa eivät kadonneet millään.

Olet sinäkin myrskyntuoja, Gary sanoi. Pimein päivä viikkoon. Tähän asti on ollut tyyntä ja aurinkoista. Jos minä toisin myrskyn, se olisi paljon pahempi, Irene sanoi. Koko Soldotna pyyhkiytyisi kartalta.

Gary oli hankkinut saaritontin ja sinne olisi aikomus rakentaa pieni mökki ilman mitään mukavuuksia. Irene oli suostunut, vaikka epäilykset pikkumökistä kuulosti klaustrofobiselta. Gary oli onneton rakentaja, joka rakensi ilman suunnitelmia. Irene oli varma, että mökistä ja asumisesta keskellä ei mitään, ei tulisi mitään. Hän yritti olla avuksi, vaikka oli sairastunut ensimmäisellä kerralla ja voimat olivat menneet. Gary oli vain sellainen mies, joka ei ottanut huomioon ketään muita ja nyt avioliiton viimeiset rippeet hakattiin kapeisiin hirsiin loukkaus loukkauksen perään. Syksy muuttui hyytäväksi talveksi ennätysajassa ja parin joskus alkuaikoina kokema yhteenkuuluvuus hävisi sateen ja rännän mukana saaren mutaiseen maaperään. Oliko sitä yhteenkuuluvuutta edes ollut, nyt sitä oli vaikea muistaa tuulen ujeltaessa teltan ulkopuolella ja myrskyn riepotellessa luontoa.

Kauhun vallasssa Irene tajusi, että he tosiaan asuisivat täällä. Mökistä ei tulisi sellaista kuin piti. Siinä ei olisi sitä mitä he tarvitsisivat. Mutta he asuisivat siinä silti. Hän saattoi nähdä sen silmissään aivan selvästi. Ja vaikka hänen teki mieli sanoa Garylle, että muuttakoon tänne yksin, hän tiesi, ettei sanoisi niin, koska sitähän Gary juuri odotti. Gary jättäisi hänet lopullisesti, eikä hän enää suostuisi jätettäväksi. Ei enää ikinä.

Tutustuin kirjaan Leena Lumin suosituksesta ja kiinnostuin kirjasta, koska vietän monta kuukautta vuodesta saaressa, jonne ei ole tietä, Garyn ja Irenen saareenkin piti mennä veneellä. Meidän saaressa on monta sukupolvea elänyt kesät talvet kymmeniä vuosia, mutta meille se on kesäpaikka. Mielestäni marraskuinen sää on jo ihan liian kylmää hatarassa talossa. Garyn ja Irenen yritys tehdä eläkepäivien mökki saarelle oli tuhoontuomittu ajatus. Gary näki mökissä vain itsensä, mutta Irene yritti pysyä kynsin hampain miehessään kiinni. Psyykkisesti pahoinvoiva avioliitto alkoi olla valmis räjähtämään. Olin sieluani myöten mukana kirjan trillerimäisissä tapahtumissa ja Alaskan luonnossa. Kirja ei päästänyt otteestaan ennen viimeistä sivua ja sitten tiesin, että olin lukenut hypnoottisen ja alkukantaisen teoksen.

Olen hirviö. Helvetti, minähän se hirviö olen.

David Vann, Kylmä saari *****
suom. Irmeli Ruuska
Wsoy 2014
s. 328
Caribou Island 2011
Trillerimäinen avioliittodraama perustuu tositapahtumiin.

David Vannin haastattelu

Saarella ovat käyneet mm. Sari, Annika, Leena Lumi, Laura, Marjatta, Hengityskeinu, Tuulia, Arja ja Morre