maanantai 24. heinäkuuta 2017

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu


Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin.

Ruotsalainen kirjailija Astrid Lindgren (1907-2002) on kirjoittanut suuren määrän lastenkirjoja, joista suosikkini on ehdottomasti Peppi Pitkätossu. Peppi on niin huikea tyttöjen esikuva, että jossakin vaiheessa varmaan jokainen leikkii olevansa maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu.  Peppi nimittäin jaksaa nostaa hevosen. Pepin koti on Huvikumpu ja naapurissa asuvat Tommi ja Annika, Pepin parhaimmat kaverit. On Pepillä hevonen ja apina, herra Tossavainen ja kultakolikoita iso laukullinen. Ei Pepillä ole mitään hätää, mutta tietysti sitä näin äitinä ajattelee, että Pepin elämä on aika yksinäistä, kun ei tiedä, että onko isä hengissä vai ei. Periaatteessa Peppi on orpo, mutta saduissa voi olla maailman vahvin tyttö ja voi asua yksin omassa talossa.

Ja kaikki viisi poikaa asettuivat piiriin Pepin ympärille hyppien ja huutaen:
- Punapää, punapää!
Peppi seisoi piirin keskellä ja hymyili ystävällisesti. Pentti oli toivonut, että hän suuttuisi tai alkaisi itkeä tai ainakin näyttäisi säikähtäneeltä. Kun mikään ei auttanut, Pentti tyrkkäsi Peppiä.
- Minun mielestäni et kohtele naisia erityisen hienosti, sanoi Peppi.

Jokainen varmaan muistaa mitä Pentille ja hänen neljälle kaverille sitten tapahtui. Pepillä oli omat tapansa ratkoa riitoja ja kiusaamistapauksia. Kiusaaminen ja tappelu eivät ole uusia juttuja, vaan niitä on ollut aina. Peppi on julkaistu vuonna 1946 ja jo silloin Astrid Lindgren halusi puuttua kiusaamisilmiöön lasten keskuudessa.

- Senkin pelkurit. Hyökkäätte kaikki viisi yhden pojan kimppuun. Se on raukkamaista. Ja sitten alatte tyrkkiä pientä, turvatonta tyttöäkin. Hyi, miten rumaa!

Peppi Pitkätossu oli Astrid Lindgrenin toinen julkaistu kirja. Kirjan hän kirjoitti tyttärelleen 10-vuotislahjaksi. Kirjailija oli kertonut tarinoita sairaalle tytölleen, mutta hän kirjoitti ne paperille vasta, kun oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja joutui olemaan levossa. Peppi Pitkätossussa sekoittuvat fantasia ja realismi. Hahmot ovat karikatyyrisiä ja hauskoja. Peppi on hyvin oikeudenmukainen, mutta kuriton ja omapäinen. Siinäpä sitä tytöille ja naisille esikuvaa kerrakseen. Onneksi Pepin tarina on satua ja saduissahan voi tapahtua mitä vain. Peppi Pitkätossu on hauska, hulvaton, reipas, toimelias ja tietysti vahva. Kyllä tämä tarina on kiva ja sitä lukee lapsille mielellään ja vähän isommat lapset lukevat ihan itse omatoimisesti. Ehkäpä se onkin Pepin sadun opetus, että lapset voivat tehdä monia asioita ihan itse ja ei sitten kiusata ketään. Klassikkosatu ja yksi lapsuuteni lempikirjoista.

Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu *****
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus Ingrid Vang Nyman
Wsoy 2005  14. painos
s. 155
Pippi Långstrump 1946


Osallistun tällä lastenkirjalla Luetaanko tämä? -blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.

Peppi Pitkätossu on Tuijatan vetämän Naistenviikon 7. ja samalla viimeisin lukemani kirja. Haasteeseen olen osallistunut lukemalla naiskirjailijoiden kirjoja.

18.7.  Hilary Mantel, Vain varjo häälyväinen
20,7.  Camilla Grebe, Kun jää pettää alta
21.7.  Veera Vaahtera, Sattumalta sinun
22.7. Anja Erämaa, Ehkä liioittelen vähän
23.7. Maria Turtschaninoff, Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
24.7. Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu




sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (Naistenviikon 6.kirja)


Eihän tapahtuneesta ole kuin hetki, vain yksi kevät. En tahdo houkutella sitä kaikkea uudelleen esiin. Silti minun on pakko. Kuolemasta on vaikea kirjoittaa. Mutta vaikka tehtävä on työläs, ei sitä sen takia pidä jättää tekemättä.

Upea Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on Maria Turtschaninoffin fantasiamaailmaan sijoittuva Finlandia-Juniorpalkinnon vuonna 2014 voittanut nuortenkirja. Kirjailijan aiemmat kirjat Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan, samoin itsenäinen jatko-osa Naondel. Maresi, Punaisen luostarin kronikoita on käännetty 17 kielelle, jota en ihmettele yhtään, sillä tarina on uskomattoman hieno, mielikuvituksellinen ja kansainvälinen.

Päähenkilö Maresi on asunut seitsemän vuotta luostarissa, joka sijaitsee saarella. Saarelle on miehiltä pääsy kielletty. Eräänä päivänä saarelle saapuu arka ja säikky tyttö, joka kiinnittyy Maresiin. Maresi haluaisi vain lukea ja etsiä tietoa kirjoista, mutta pian hän tottuu Jain seuraan, sillä Jai lukee myös. Jokainen tyttö, joka saarelle tulee, etsii paikkaansa luostariyhteisössä ja kehittää samalla omia taitoja. Luostarissa vaalitaan ikiaikaisia naiseuteen liittyviä jumalia ja jokainen saarelle tuleva valikoituu naisjumalan ja taitojensa mukaan noviisiksi luostarin papittarille ja samalla luostariyhteisön jäseneksi.

Kaukana Hampaiden luona purjehti laiva. Tuuli pullisti sen valkeat purjeet, sen terävä keula kynti vettä, niin että laivan kyljissä kuohui. Verikello vaikeni. Minä tiesin. Tiesin, kuka oli tulossa, ja käännyin etsimään katseellani Jaita valkoasuisten hahmojen parvesta, joka vilisi ylös portaita. Minun täytyi nähdä hänet ennen kuin hän näki laivan.

Luostarin väki teki kaikkensa, että laivoilla olevat miehet eivät päässeet maihin, taikakeinoja, jumalatarvoimia ym. Pahuus oli tulossa ja Maresi tiesi sen, sillä jumalatar, jolle hän kuului, kuiski tietojaan ja auttoi Maresia näkemään miten vastustetaan vihollisia. Kaikki luostarin asukkaat olivat peloissaan, suuri tuho valtasi saaren. Oliko Maresi kylliksi rohkea ja riittivätkö hänen saamat tiedot ja taidot? Mikä oli luostarin kohtalo ja oliko Maresilla tulevaisuutta lue se tästä mielikuvituksen herättävästä fantasiakirjasta. Kirjan tarina koukuttaa lukemaan, tarinassa jännitys kasvaa ja kihelmöi. Olit saarella ja näit ja kuulit kaiken, lensit ilmassa, valuit maan sisään, kiipeilit katolla ja mietit selviytymiskeinoja, mutta et vain itsellesi. Maresi, sinun oli pelastettava heidät kaikki.

Joku tarttui minua kädestä, ja minä takerruin käteen lujasti samalla kun pimeys sulki minut syliinsä.


Maria Turtschaninoff, Maresi. Punaisen luostarin kronikoita *****
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2014
s. 212
Maresi. Krönikor från Röda klostret 2014

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (Naistenviikon 5. kirja)








Kierumatara käy nilkkaan kiinni
karhunköynnös vyötäisille
krassi kietoutuu niskaan

  tähän jäät, tähän, tähän jäät.

Nukahdat kurpitsan kylkeen
unohdut vadelman varjoon
suloisten nokkosten vartioon

  tähän jäät, täällä olet vapaa.

Takiaisen mykerö takertuu tukkaan
lutukan siemen jalkapohjaan.
Poppelin höytyvä huuleen

  tähän jäät, tähän, tähän jäät.


Anja Erämajan runokirja Ehkä liioittelen vähän sopii hyvin luettavaksi Tuijatan vetämällä Naistenviikolla. Tästä elämänmakuisesta runokirjasta luin ensimmäisen kerran Kirja vieköön! - blogissa ja kiinnostuin kovasti nauttimaan runoista, joita kaupataan hauskalla kirjan nimellä. Runot ovat sekä perinteisiä, että proosarunoja, seassa villi A-kirjain-runo ja kokeilevalla tavalla kirjoitettuja runoja. Perhepalaveri on niin kokeileva, että en ymmärtänyt sitä ollenkaan, ehkä sitä oli liioiteltu nimen mukaan liikaa. Miinuksia ja plussia –runossa olisin jakanut omalta kohdaltani arviot eri tavalla, kivan kokeileva ja laittoi hauskasti miettimään omia arvoja ja elämää. Sivulla 19 runo on nurinperin ja muualtakin löytyy runon kääntämistä. Toisaalta hauskaa, mutta toisaalta sitten liioiteltua, kuten runokirjan nimikin kertoo.

Tämä runokirja sopii henkilöille, jotka osaavat hassutella, eivätkä säikähdä vähästä. Heille runot voivat olla nurinperin ja ne voivat kokeilla rajoja. Minulle hiukan perinteisimmistä runoista pitävälle löytyi myös runoja, kuten tuo yllä oleva, josta pidän kovasti runon luontoon liittyvän sisällön vuoksi. Minä luin runon rakkausrunona.

Anja Erämaja, Ehkä liioittelen vähän ***
WSOY 2016
s. 70

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen.   

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun (Naistenviikon 4. kirja)


Puhuessani sain varmuutta ja aloin vähitellen nauttia olostani. Tiesin mitä tein, olin joku muu kuin se ihminen, joka ei ollut saanut edellisiltana unta miettiessään, kuinka tuhoaisi seuraavana päivänä maineensa, uransa ja itsekunnioituksensa.

Veera Vaahteran Sattumalta sinun teoksella on lujaluonteinen ja päättäväinen päähenkilö, vai onko? Karoliina Laajasalo oli palkattu filosofian laitokselle konsultiksi, sillä yliopisto oli huomannut, että laitokselta ei valmistunut opiskelijoita, siellä ei tehty jatko-opintoja ja ulkomaiset artikkelit olivat käyneet vähiin. Laitoksella oli sitä paitsi homeongelma ja yksi työntekijöistä teki pelkkää etätyötä kotona. Hän olikin ainoa, joka julkaisi jotakin. Karoliinan piti siis lyhyessä ajassa saada laitos tuottamaan hyviä tuloksia. Hän oli vetänyt jo aiemminkin samanlaisia projekteja ja tähtäimenä oli vakituinen yliopistoura, sillä työttömyys oli jo tullut tutuksi. Akateemisia työttömiä alkoi olla te-toimistot täynnä, ja opiskelijoita ei juuri kiinnostanut valmistua, koska valmistuttua joutuisi työttömäksi.

Tervehdykseni eivät saaneet miestä liikahtamaan. Pahat epäilykset täyttivät mieleni: kuuluiko ihon todella olla niin kelmeä kuin Harmaaparralla? Kohosiko lehtorin vatsakumpu lainkaan hengityksen rytmissä? Lähestyin miestä varovasti. En nähnyt edelleenkään elonmerkkejä.

Karoliina päätti keskustella jokaisen työntekijän kanssa kahden kesken ja tutustua henkilökohtaisesti jokaiseen, ennen kuin alkoi antaa neuvoja miten parantaa työpanosta. Työntekijät olivat erikoisia ja karikatyyrisiä. Osa piti pelkästään aataminaikuisia kalvosulkeisia opiskelijoille. Niistä laitteista Karoliina päätti ensimmäiseksi päästä eroon ja houkutella jokaisen käyttämään tietokoneita. Helpommin sanottu kuin tehty.

Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow´nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään, mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään. Sitä paitsi oli Matiakselta vähän tylyä näyttää niin avoimesti, että vaikka toisten päivät olivatkin yhtä oravanpyörää, hän itse eli vapaaherran elämää. Vähintä mitä hän saattoi tehdä oli sietää toisten murjotusta.

Filosofian laitoksella oli mukavan oloinen siviilipalvelusmies, Matias, ja kiinnostus vaikutti molemminpuoliselta. Yksi häiritsevä tekijä oli kuitenkin Karoliinan entinen avomies Ville, joka oli huomannut vasta eron jälkeen minkälaisen kultakimpaleen oli menettänyt. Ville hääräsi jatkuvasti lähistöllä joka päivä, ihaili ja tarjosi olkapäätään. Erosta oli jo puoli vuotta, mutta ero ei selvästikään ollut selvä, ja Matias ei antanut minkäänlaista saumaa entisille poikaystäville.

Ympäröin Massan puruleluilla, kaadoin kulhoon niin paljon terveyskuivamuonaa kuin se ikinä saattaisi syödä ja katsoin koiraa suoraan silmiin.
- Jos sä lupaat olla täällä tosi kiltisti, mä voin pudottaa häissä vahingossa lattialle jotain. Ja mä olen varma että muutkin pudottaa. Sulla on edessä onnenpäivät, jos sä vain hetken käyttäydyt hyvin.

Karoliina joutui jossakin vaiheessa koiranhoitajaksikin, ja niinpä koira oli otettava mukaan jopa häihin. Tässä kohden nauroin ääneen, sillä Massa oli oikea persoona ja todellakin olen tavannut aika monta vastaavanlaista koirapersoonaa. Veera Vaahteran Sattumalta sinun on chick litiä parhaimmillaan. Kirja on mukavaa kesälukemista, se viihdyttää, se on hauska ja kirjasta tulee rennonletkeä olo. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Veera Vaahtera, Sattumalta sinun ***
Tammi 2015
s. 249

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa kirjailija kirjoittaa komediallisia lemmentarinoita.


torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Samassa muistan uneni. Hahmon, joka piirtyi kuutamoa vasten. Lamauttavan pelon, jonka valtaan jouduin tajutessani, etten pystynyt liikkumaan enkä huutamaan.

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen trilleri Kun jää pettää alta tuli Tuijatan vetämän Naisten viikon kolmanneksi kirjaksi kustantamon välityksellä, kun he suosittelivat kirjan yhteisbloggausta tälle päivälle. Kirja kertoo rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta tai epätoivoisesta rakkaudesta ja tietysti myös rikoksista. Trillerin poliisitutkijana toimii Peter Lindgren. Peter on myös yksi tarinan kertojista, sillä Tukholman hienosto-omakotialueelta oli löytynyt naisen ruumis ja talon omistaja oli kadonnut. Talon omistajaa etsittiin mahdollisena epäiltynä. Rikos liitettiin vuosia aiemmin tapahtuneeseen henkirikokseen. Tuolloin rikoksen kohteena oli nuori mies. Epäillyn vaateliikeketjun toimitusjohtajan elämä tutkittiin perinpohjaisesti, mutta mies pysyi kadoksissa.

Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt silloin alkaa soida päässäni, mutta tietenkin uteliaisuuteni vain heräsi. Jos kohtasin hieman rikkinäisen ihmisen, tunsin aina eräänlaista tarvetta hoitaa avonaista haavaa.

Peterin poliisipäällikkö halusi kutsua tiimin jäseneksi myös vuosia aiemmin poliisia auttaneen profiloijan. Hannen näkökulmasta tuli tarinaan toinen kertomus.  Hanne toi tarinaan oman jännitteensä, sillä hänellä oli salaisuus, josta hän ei halunnut puhua tutkijatiimille. Ei edes Peterille, jonka kanssa hän oli ollut läheisempi kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Peterin vuoksi Hanne oli ollut valmis luopumaan entisestä elämästä, mutta siitä oli jo kymmenen vuotta. Hannen tunteet eivät olleet muuttuneet. Yhteistyö entisen rakastetun kanssa onnistui kuitenkin ilman pahempia kömmähdyksiä, no lukekaa kirjasta narraanko. Hanne oli tutkinut kymmenen vuotta sitten nuoren miehen murhaa, joka liittyi tähän uusimpaan rikokseen, joten langat lähtivät johtamaan oikeaan suuntaan. Hannella oli ihan oma tapansa ajatella ja tutkia tapausta, ehkä laajemmin kuin poliiseilla. Hannen oma salaisuus toi kuitenkin hankaluuksia tutkimukseen.

Tarinan kolmannesta kertojasta voi lukija lukea tästä nimestään huolimatta kesälukemiseksi sopivasta trilleristä, vaikka Hannen sormenpäitä palelikin välillä ja lunta satoi. Kolmas kertoja liittyy tavalla tai toisella kadonneeseen toimitusjohtajaan. Tämä psykologinen trilleri koukutti rikkinäisten henkilöhahmojensa vuoksi. Jokaisen kertojan taustalta löytyi ikäviä juttuja, mutta myös niitä mukavia juttuja. Mikä tekee ihmisestä murhaajan? Yksi maailman vanhimmista motiiveista on rakkaus. Mutta mitä jos sitä rakkautta ei edes ole ollut? Jos ja kun elämä on kuvitelmaa, näytelmää tai näytös, ja lopulta esirippu laskeutuu...

”Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta.”
Inuiittien sananlasku

Camilla Grebe, Kun jää pettää alta
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
s. 506
Älskaren från huvudkontoret 2015
Trilleri
Arvostelukappale

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Naistenviikon 2. kirja)


Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. Se oli tarpeetonta. Anteeksi.

Ruotsalaisen teologian tohtorin ja etiikan tutkijan Ann Heberleinin teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo hänen sairaudestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja elämästä sen kanssa. Välillä se elämä tuntuu niin kamalalta, että halu tehdä itsemurha melkein voittaa. Nuorena hän ei saanut masennuslääkkeitä ennen kuin oli yrittänyt itsemurhaa, sillä silloin oli sellainen sääntö, että masennuslääkkeitä sai vain itsemurhaa yrittäneet. Masennus ei ollut oikea diagnoosi, joten kului vuosia ennen kuin oikea diagnoosi varmistui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, jossa vaihtelevat maaniset ja masennuskaudet. Lääkkeiden syömiset ja terapia ovat tärkeitä hoidossa, mutta takapakkeja tulee heti, kun terapeutti vaihtuu tai potilas jättää lääkkeet syömättä.

Totta kai olin liukumassa hypomaniaan. Jos olisin rehellisesti tunnustellut oloani, olisin ehkä pystynyt taltuttamaan sen. Mutta en ollut niin rehellinen. En halunnut pysähtyä. En vain halunnut. Siihen tilaan pääseminen on ihanaa. Ihanaa. Ainakin ajoittain. Ajoittain on voittamaton. Hetkittäin nerokas. Huumaantunut. Täyttynyt. Yhtäkkiä kaikki – kaikki – on erittäin tärkeää, erittäin merkityksellistä. Jokainen tekstinpätkä muuttuu elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää teos on niin kiihkeä ja se vie imussaan mielenterveyden kipupisteisiin kiihtyvällä vauhdilla aivan kuin itsekin olisi mukana manian pyörivässä karusellissa. Syytöksiä satelee entisille ja nykyisille ystäville ja työpaikoille. Pidetään suureellisia juhlia, kirjoitetaan yökaudet kaikkea mahdollista ja kierretään puhumassa kaikki kissanristiäiset, mutta vain jos niistä maksetaan, sillä kirjailija on hankkinut maniavaihteessa kaksi suurta taloa ja velkaa on valtavasti. Vaikka ei jaksaisi lähteä puhumaan, silti on pakko lähteä, sillä viisihenkinen perhe tarvitsee äidin ansiotulot selvitäkseen.

Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana – epäonnisena – myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen.

Olin pitkään halunnut lukea tämän kirjan, ja tiesin mistä se kertoi, mutta silti se hyökyi päälle vimmaisuudella ja melkein hukutti minut. Olin kirjailijan kanssa laiturilla, kun hän mietti elämänsä lopettamista, jäähyväisiä, mustaa vettä. En edes pystynyt ajattelemaan, että pinnistele vielä, kyllä sinä jaksat elää. Kirja vaikutti niin voimakkaasti, että varasin heti Heberleinin kaksi muuta suomennettua teosta. Kirja on aihepiiriltään tietoteos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta se on myös kirjailijan elämänkuvaus. Sairaus kulkee kuin aaltoliikkeenä hänen elämässään. Kirja valikoitui naistenviikon kirjaksi kuin kohtalon oikusta. Elämä on kuin oikku, jota on vain kestettävä.

Ann Heberlein, En tahdo kuolla, en vain jaksa elää *****
Suom. Ulla Lempinen
Atena 2010
s. 165
Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2010
Tietoteos

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen (Naistenviikon 1. kirja)


En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c´est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova.

Siitä huolimatta, että suosittu brittikirjailija Hilary Mantel, joka on voittanut kaksi Man Booker-palkintoa (Susipalatsi ja Syytettyjen sali), suosittelee itselleen, että ei olisi niin kirotun kiehtova, minusta hän on kiehtova. Vain varjo häälyväinen on Hilary Mantelin  muistelmateos itsestään ja elämästään, joka ei ole ollut suosiostaan huolimatta pintaliitoa ja elämää kirjallisuuden aateliskerhossa. Hänen elämänsä on ollut rankkaa ja hänen kehonsa arvet kertovat julmaa tarinaa, julmempaa kuin mitä hän on kirjoissaan kertonut. Hilary Mantel on sairastanut koko ikänsä mm. migreeniä, mutta pahempi tauti kuin migreeni löydettiin vasta vuosikausien jälkeen. Tätä ennen Mantel joutui jopa olemaan suljetulla osastolla, koska lääkäreiden mielestä hänen oireensa viittasivat mielenterveyspuolelle.

Mikään fyysinen kipu ei ole koskaan vetänyt vertoja tuolle aamuiselle tappavan kauhun hyöylle, vasarana takovalle sydämelle. On pakko liikkua, astella pienessä huoneessa edes takaisin. Pakottautua tuolin, vain ampaistakseen heti ylös. Kädet kiskovat vaatteita ja raastavat käsivarsia. Hengitys on repivän katkonaista. Tulee halu heittäytyä päin ikkunaa ja seiniä. Jok´ikinen hermosäie värisee paniikissa.

Yllä oleva  lainaus on kohtauksista mitä kirjailija sai, kun söi erästä mielenterveyslääkettä. Lääkkeitä vaihdeltiin ja vointi huononi. Lääkärit hoitivat jo lääkkeiden aiheuttamia sivuvaikutuksia, eikä itse sairautta, josta ei vielä tiedetty mitään tai siitä ei ymmärretty mitään. Lääkärit taistelivat siis poistaakseen kirjailijan hulluuden, jota ei ollut, kun hän meni oireidensa kanssa lääkäriin, mutta joka kehittyi lääkkeillä.

Jos astuin jalallani yleislääkärin vastaanotolle – kuten tein, kun aloin voida yhä huonommin ja huonommin – otin riskin, että minulle määrättäisiin annos, joka tainnuttaisi norsun seisovilta jaloiltaan. Valium, josta tiesin, ettei sitä pitäisi mennä lähellekään, ei, ellei mielinyt poliisin käsiin.

Yrittääkseen pysytellä edes jonkinlaisessa kunnossa, sillä nuori Hilary Mantel ei pystynyt ammattityöhön, hän meni kirjastoon ja lainasi paksun pinon Ranskan vallankumousta koskevia kirjoja. Hän luki ja teki muistiinpanoja, luki kuningasvallasta ja sen julmuudesta ja alkoi kirjoittaa. Hän muutti eri mantereelle ja jatkoi kirjoittamista ja lopulta kirja lähti kustantajalle. Samoin tieto kirjailijaa invalidoivasta taudista löytyi. Se oli levinnyt laajalle elimistöön, joten se vaati runsaasti leikkauksia ja lääkehoitoa.

La la la. Ma ma ma. Joulukuu 1979. Sain yllykkeen jättää viestin vuoteeni viereen: jos herään vihanneksena, pankaa minut kattilaan.

Hilary Mantel purkaa itsensä kerältä auki ja aukoo elämänkeränsä solmukohtia auki. Lukija voi vain hämmennyksissään lukea eteenpäin. Salaisuuksia, menetyksiä, sairauksia, elämää eri maissa. Tämä elämäkerta koskettaa monella tasolla. Upeaa ja syvällistä kerrontaa, ja vietin kirjaa lukiessa monta hämmentävää hetkeä loistavan kirjailijan seurassa. Sain kirjan Ullalta ja tämä bloggaus on Ullan muistolle.

En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. Ihmiset selviytyvät paljon pahemmastakin tarttumatta koskaan kynään.

Hilary Mantel, Vain varjo häälyväinen *****
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2015
s. 257
Giving Up the Ghost 2003
Elämäkerta