tiistai 27. tammikuuta 2015

Piispansormus

Milja Kaunisto on kirjoittanut historiallisen trilogian turkulaisesta Olavi Maununpojasta, joka on aito historiallinen henkilö. Kirjasarjassa suurin osa opiskelijoista, maistereista, tohtoreista ja rehtoreista on aitoja historiallisia henkilöitä. Olavi Maununpojan opinnot, virat ja lähetystötehtävät sekä aika Sorbonnen rehtorina sekä englantilaisen kansakunnan puheenjohtajana ja rahastonhoitajana, kirkolliset tehtävät Suomessa, Turun piispanistuimen vastaanotto ottoisältään Maunu Tavastilta ym. on kuvattu historiankirjojen mukaan. Ranskan-vuosiensa jälkeen Olavi Maununpoika oli oikea kosmopoliitti, sillä hän matkusteli mm. Baselissa ja Roomassa. Milja Kaunisto on tehnyt perinpohjaista tutkimustyötä kirjasarjansa luomisessa ja kootessa niistä kiinnostavan kolmen kirjan sarjan. Ensimmäinen kirja on nimeltään Synnintekijä, toinen Kalmantanssi ja kolmas Piispansormus.
Piispansormus alkaa vuodesta 1429 ja päättyy vuoteen 1461.

Totisesti Jumala oli hyvä ja oikeudenmukainen, koska hän oli antanut minun kärsiä Helvetin tulisessa järvessä syntieni sovitukseksi. Olin kärsinyt, jotta ansaitsisin näin suuren onnen. Enää ei edessäni olisi kuin hyviä ja vaivattomia aikoja. Olin oman elämäni herra.

Niinhän se Olavi luuli. Piispansormuksen alussa Olavi Maununpoika eli herroiksi Serviéresin kreivin linnassa, makoillen päivät ja loppuajan syömällä ja juomalla hyvin. Opinnot Sorbonnen yliopistossa olivat tauolla ja elämässä oli taianomaista rakkautta, mutta myös traagista mustasukkaisuutta. Sitten tuli se lopullinen päivä vastaan, jolloin Olavi Maununpojan veltto elämäntyyli sai kertakaikkisen lopun ja hän palasi häntä koipien välissä takaisin Pariisiin. Ei rakkautta eikä ylellistä elämää, vaan ankaraa ja köyhää yliopistoelämää. Olavin ottoisä pystyi jälleen huokaisemaan helpotuksesta, kun Olavin opinnot jatkuivat. Olavi Maununpoika sai Kalmantanssin lopussa piispa Cauchonin "talutushihnaansa" ja sai hänestä suosittelijan kuten myöskin kuninkaan puolison äidistä, mutta totuus valkeni hänelle ajan mittaan kuka talutti ja ketä. Piispansormuksen nimi tuli sormuksesta, jota Olavi kantoi sormessaan.

Nykäisin katseeni pois hävyn riettaasta rusotuksesta, joka oli itkeneille silmilleni ja järkkyneelle mielelleni hämmentävä näky, enkä antanut katseeni levätä runsailla rinnoillakaan, vaan pakotin itseni katsomaan neitoa silmiin.

Milja Kauniston huikeissa historiallisissa kirjoissa kulutetaan aikaa petipuuhissa ja ne kuvaillaan väliin aika villillä tavalla. Ihmiset olivat todella estottomia ja ilmaisivat halunsa selvästi. Olavi Maununpoika harrasti mieluusti petipuuhia, mutta toisinaan hänet pakotettiin niihin. Aika oli myös noitavainojen aikaa ja Piispansormuksessa hänelle läheinen ihminen joutui polttoroviolle. Piispansormus on huikea tarina Olavi Maununpojan aikuiselämästä ja siihen liittyvistä väliin dramaattisista seikkailuista. Pohjolan pitkä vaalea mies ei taipunut vaikeimmissakaan tilanteissa, vaan seisoi selkä suorana katsellen elämää eteenpäin. Vanhana oli sitten aikaa muistella. ****

Tahdon muistaa lantioluittesi muodon, joka tuo mieleen jonkin ylvään soittimen, kapeat nilkkasi, valkean selkäsi, huulesi punaisina minun kuivia huuliani vasten.

Milja Kaunisto, Piispansormus
Gummerus 2015
s. 461


Ullan bloggaus

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Runohaaste, Talvi-haaste ja jäähyväiset Perhoslaaksolle

Helmikuussa päättyvät P.S. Rakastan kirjoja blogin Runo-haaste ja Ullan blogin Talvinen-haaste. Ullan haaste on vielä voimassa helmikuun loppuun asti, mutta omalta osaltani olen lukenut talvea jo ihan tarpeeksi ja mielessä vilistävät keväiset ajatukset puutarhakirjojen ja -lehtien muodossa. Sielu ja mieli kaipaavat jo aurinkoa :) Ullan haasteesssa kirja soveltui mukaan, jos siinä oli nimikkeessä tai sarjan nimessä sanana jokin seuraavista: syys, joulu, talvi, lumi, jää tai joulun hahmo tai kannen kuvassa talvinen maisema, miljöö tai talvisiin harrastuksiin liittyvä kuva tai esine tms.

Ullan Talviseen haasteeseen lukemani kirjat, joista olen blogannut:
Arnaldur Indri∂ason: Talvikaupunki
Paul Auster: Talvipäiväkirja

Jacobs Kate: Lankakaupan talvi
Lindgren Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Mikkanen Raili ja Valojärvi Laura: Iivari-tonttu karkuteillä
Gahrton Lotta: Tonttulassa
Halttunen Elina : Syysvieraita
Jansson Tove: Muumilaakson marraskuu

Sara P.S. Rakastan kirjoja-blogista haastoi lukemaan runoja vuoden 2014 aikana. Haasteeseen voi toki osallistua jo pelkästään yhdellä teoksella, mutta laitan kepin päähän porkkanan: arvon vuoden kuluttua kansallisrunoilijamme Runebergin päivänä - siis 5.2.2015 - jotain kivaa kaikkien niiden kesken, jotka ovat 4.2.2015 mennessä lukeneet ja bloganneet vähintään neljästä (4) runoteoksesta. Se tekee siis yhden runokirjan noin kolmeen kuukauteen, ei siis paha, eihän? :)

Saran haasteeseen lukemani runokirjat, joista olen blogannut:
Gahrton Lotta: Tonttulassa 
Jääskeläinen Markus: Ilmapallo 
Laaksonen Heli: Sulavoi
Laaksonen Heli: Peippo vei
Lipponen Ulla (toim.): Kuukernuppi
Valli Suvi: Ohijuoksija
Lisäksi Tove Janssonin runomuotoon kirjoitetut kirjat:

Nyt on myös aika sanoa jäähyväiset omalle Lukuiloa Perhoslaaksossa-lukuhaasteelle. Kiitokset kaikille ihanille osallistujille. Lupasin yhdelle osallistujalle kirjan ja sen saa Marika Oksanhylly-blogista. Haasteessa oli mahdollista lukea itsensä perhosiksi.

Onneksi olkoon Marika ja laita sähköpostiini osoitetietosi, niin laitan kirjan tulemaan sinulle :)
maimalaak@gmail.com


Lukuiloa t. Mai :)

lauantai 24. tammikuuta 2015

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri

Risto Räppääjä-sarja on todella suosittu lasten keskuudessa. Jostakin syystä en muista blogata näistä ihanista lastenkirjoista, joita kuitenkin luen päivittäin työssäni. Inspiraatihaasteessa hieman lupailin lisääväni lastenkirjojen osuutta, joten aloitanpas tällä Sinikka ja Tiina Nopolan 2014 ilmestyneellä Risto Räppääjä ja Sevillan saituri kirjalla. Risto Räppääjä-kirjoja on ilmestynyt 14 ja lisäksi neljä sarjaan liittyvää kaveri ym. kirjaa. Useimmat kuvitukset ovat tehneet Aino Havukainen ja Sami Toivonen, mutta minä pidän näistä uusimmista Christel Rönnsin tekemistä kuvituksista, joissa henkilöhahmot ovat ihmismäisempiä.

Rauha lysähti parveketuoliin. Voi, voi, hän huokaisi. Risto parka. Isä on kuollut ja äiti matkustelee tieteellisissä konferensseissa ympäri maailmaa. Miten minä, pikkuruisella palkalla kitkutteleva henkilö, voisin edes unelmoida ylellisestä kulmasohvasta? Risto tulee aikuisena kertomaan kaikille, että "elin vaatimattomassa kodissa tätini Rauhan kanssa, mutta Rauha oli kiltti ihminen". Kyynel tipahti Rauhan poskelle.

Kirjojen päähenkilö Risto Räppääjä asuu tätinsä Rauhan kanssa. Muut kirjan henkilöt ovat Rauhan topakka Elvi-sisko, naapurin Lennart, joka on ihastunut Rauhaan ja Riston ystävä Nelli. Kirjan juoni lyhykäisyydessään on se, että Riston kaukainen sukulainen etsii itselleen perijää, sillä hän luulee sairastavansa hengenvaarallisia tauteja. Kiero apulainen on ollut asialla, sillä hän kuvittelee saavansa perinnön itselleen. Niinpä rikas, mutta äärimmäisen pihi sukulaismies saapuu Suomeen apulaisensa kanssa tapaamaan Ristoa. Ja siitähän tämä ratkiriemukas seikkailu alkaa.

Risto harrastaa rumpujen soittoa ja räppäämistä. Nyt rummut olivat rikki ja Risto haikaili uusia rumpuja. Kirjan sivulla juonitellaan, halutaan äkkirikastua, unelmoidaan tavaroista, ollaan pihejä, vaikka rahaa olisi, varastetaan ym. Kirjan teemoista saa kaikenlaista jutunaihetta lasten kanssa, sillä lukeminen on parasta, kun aiheista keskustelee välillä ja kyselee lasten mielipiteitä. Lapset rakastavat kirjojen kuuntelemista ja kuvien katselua, jotka tässä kirjassa ovat hyvin onnistuneita. Olen lukenut Risto Räppääjä-kirjoja jopa tokaluokkalaisille ja tykkäsivät kovasti.

Risto Räppääjästä on tehty näytelmiä, animaatioita ja elokuvia. Helmikuussa ilmestyy uusin elokuva, joka on tästä kirjasta tehty Risto Räppääjä ja Sevillan saituri. Hauskoja lukuhetkiä Risto Räppääjän seurassa. ****

Sinikka Nopola & Tiina Nopola, Risto Räppääjä ja Sevillan saituri
kuvitus ja ulkoasu Christel Rönns
Tammi 2014
s. 109







torstai 22. tammikuuta 2015

Häivähdyksiä - Erityinen elämäni

Hei Marja

Ohitin kirjasi monta kertaa, kuten ohitin sinut Saarijärvellä muutaman kerran. En osannut yhdistää kirjan kansikuvassa olevaa kaunista naista siihen kadulla sähköpyörällä liikkuneeseen vammaiseen naiseen, jonka vierellä liikkui avustaja tai ystävä, sillä näin sinut kaukaa. Tuohon aikaan kävin välillä Saarijärvellä pitämässä koulutuksia. Tapasin myös terveyskeskuksessa yllättäen maalaislääkärin, josta jutustelet kivasti omasta erityisestä elämästäsi kertovassa kirjassasi, Häivähdyksiä. Jokin jäi kuitenkin vaivaamaan ja tartuin kirjaasi viime viikolla, ja kun luin takatekstin, halusin lukea koko kirjan hoitovirheineen, hoitoineen kaikkineen. Halusin tietää miten neliraajahalvauksesta pystyy kuntoutumaan siihen pisteeseen, että kirjoittaa kirjan otsaan liimatun hiiren avulla, sillä sinun kätesi ovat halvautuneet, et pysty puhumaan ja ainoa kommunikaatiokeinosi ovat silmäsi. Yksi silmänräpäys tarkoittaa kyllä ja kaksi ei.

Vain kauniit silmäripseni toimivat ja niiden räpäytysten voimalla ponnistin itseni tähän uskomattomaan seikkailuun - elämään.

Sinä satuit saamaan tuntemattomasta syystä aivorunkotukoksen 42-vuotiaana, jonka jälkitilana halvaannuit päästä jalkoihin, menetit puhekyvyn ja toinen korvasi kuuroutui. Järki, tunteet ja kehon tunto säilyivät ennallaan. Olit sama Marja, mutta oman kehosi vanki. Jos oireesi olisi huomattu aiemmin Jyväskylän keskussairaalassa ja liuotushoito aloitettu aiemmin, et olisi neliraajahalvautunut, kenties tekisit tänäkin päivänä työtä Karstulassa erityisopettajana, auttaisit oppilaita, kun nyt olet itse autettavana. Sinä koit hoitovirheen, jonka kanssa elät elämäsi jokaisen päivän.

Aiempi vakaa uskoni lääkärien antamaan hyvään hoitoon on nyt romutettu. Luotan sen sijaan oman kehoni tuntemuksiin ja niiden mukaiseen hoitoon. Lääkäreitä toki kuuntelen, mutta näinä halvauksen jälkeisinä vuosina olen vihdoin tajunnut, miten yksilöitä me kaikki olemme, myös lääketieteellisesti.

Onneksi sinulla oli hyvä ystävä, joka kehitti sinulle ensimmäisen kommunikaatiotaulun, jonka avulla pystyit voimiesi mukaan kommunikoimaan, sillä kommunikaation edistämiseksi ei sairaalan puolesta tehty mitään. Toivottavasti tänä päivänä siihen kiinnitetään huomiota, mutta halvaantumisvuotena kymmenen vuotta sitten siihen ei paneuduttu, ennen kuin pääsit Käpylään.

Sinulla on ollut enkeleitä elämässäsi, mutta olet joutunut myös taistelemaan mm. siitä, että sait muuttaa omaan kotiisi asumaan Käpylän kuntoutusjakson jälkeen. Taistelit myös siitä, että hoitovirhe tunnustettiin. Sisukkuutesi näkyy Saarijärvellä tänäkin päivänä, sillä päätit hankkia sinne kävelysimulaattorin, joka maksoi 65 000 euroa, nostan sinulle hattua. Kävelysimulaattori mahdollistaa halvaantuneiden kuntoutusta. Järjestit konsertteja ja myit paitoja ym. Et jäänyt vain neljän seinän sisälle, vaan olet ahkeroinut kovasti. Elät kaunista elämääsi, matkustelet ja harrastat konserttimatkoja ym.

Äitini sanoi aina:"Älä anna katkeruudelle sijaa elämässäsi. Katkeruus tappaa rakkauden."
Mielestäni tämä on hyvin sanottu. Elämässä tulee katsoa eteenpäin ja menneestä elämästä kannattaa poimia tietyt helmet sydämensä kätköihin. Niin teen ainakin itse. Elämä jatkuu, samoin erään Marjan uskomattomat seikkailut! Vaikeuksien kautta tähtiin...

Häivähdyksiä on hieno kirja. Itkin ja hymyilin sen seurassa. Kutsuit sitä neljänneksi lapseksesi, pojaksi. Kiitos, että sain ihailla kaunista poikaasi, jonka olet otsahiirellä kirjoittanut kirjain kerrallaan. Itkien ja nauraen, eläen. *****

Kaikkea hyvää sinulle Marja,

Mai


Marja Korhonen, Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
Myllylahti 2014
s. 234

Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteeseen.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Lasi maitoa, kiitos

Norjalaisen Herbjørg Wassmon kirjoja ei voi unohtaa, kun ne on lukenut. Historiallinen Dinan kirja on yksi parhaimpia kirjoja, jonka olen koskaan lukenut, alkukantainen ja villi, täynnä hurjia juonenkäänteitä Norjan uskomattomassa luonnossa. Lasi maitoa, kiitos on nykyaikaan sijoittuva, ihmiskauppaan ja prostituutioon liittyvä erittäin väkivaltainen ja todellista kauhua sisältävä teos. Tämä kirja ei sovi herkimmille ihmisille. Itse olin jättämässä kirjan kesken alun kauhujen tulviessa pelottavina kirjan tekstistä. Päätin, että en voi sulkea silmiäni ihmiskaupalta, joka nujertaa ihmismielen ja kehon, joka vie ihmisarvon ja ihmisoikeudet. Ihmiskauppaa harjoittavat sekä miehet että naiset ja heidän kohteensa ovat lapset ja nuoret henkilöt ja naiset. Suomessa ihmiskauppaa harjoitettiin jopa kehitysvammaisella tytöllä. Tuomitsen kaikki ihmiskauppaa harjoittavat ihmiset, eivätkä he ansaitse anteeksiantoa keneltäkään.

Kirjan päähenkilö oli Liettuassa asuva 15v. Dorte, joka houkuteltiin Tukholmaan kahvilaan töihin, mutta jo matkan aikana hänelle alkoi selvitä mikä työpaikka Tukholmassa odotti. Matka oli kauhua ja väkivaltaa täynnä ja Dorte säilyi hädintuskin hengissä matkasta.

Oli vaikea tietää mikä oli ennen ja mikä oli jälkeen, kun kaikki oli yötä ja maistui hienoksi jauhetulta lyijyltä. Hän sekosi järjestyksessä, mutta teki päätöksen. Se mitä hän muisti oli tärkeää. Kaiken sen muun, sen mikä ei voinut olla todellista, hän antoi mennä ohi.

Tukholman matkan varrella hentoisen Dorten keho rikkoutui. Apuun riensi norjalainen ihmiskauppias Tom, jota kenties säälitti nuori pahasti hakattu tyttö, jonka viattomuus oli rikottu. Tom osti Dorten, joka koitui ilmeisesti Dorten pelastukseksi kuolemalta. Norjassa Dorte sai oman asunnon kerrostalosta, mutta hän oli vanki. Hänen tuli parantua ja maksaa kaikki kulut. Asiakkaille oli oma huone asunnossa. Yksi heistä oli Tom.

Kun kipu iski, Dorte uikutti surkeana. Sitten hän kuuli reisiensä välistä tukahtuneen kirouksen.
- Palatkoon ne äijät helvetissä! Helvetissä!! Lara sähähti ja tuli näkyviin Dorten vatsan yläpuolella kasvoillaan samanlainen ilme kuin sadun lohikäärmeellä. Ja vähän myöhemmin, sen jälkeen kun hän oli taputtanut Dortea käsivarrelle ja kääntynyt poispäin, hän alkoi puhua ikkunalle. Dorte ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta erilaista venäjänkielistä kirosanaa.

Lara oli ihmiskaupan yksi jäsen. Hän auttoi Dortea parantumaan ja opetti norjan kieltä sekä hankki uusia vaatteita ja meikkejä sekä neuvoi miten asiakkaiden kanssa oltiin. Mutta Dorte eli edelleen yksin ja lukkojen takana asunnossa, hän oli vanki, hän oli orja, hänen ruumista sai käyttää hyväkseen kuka halusi. Joululahjaksi Dorte sai Tomilta avaimen ja kaupungin kartan. Dorte pääsi kirkkoon.

Kaikki muuttui, kun Tom jäi kiinni. Lara pakeni ja vei Dorten omaan kotiinsa. Maa poltteli Laran jalkojen alla ja pian hän pakeni maasta ja jätti kielitaidottoman ja rahattoman Dorten selviämään yksin epäluuloisista kaupunkilaisista. Nyt Dortella oli sentään passinsa, joten hänellä oli mahdollisuus palata takaisin Liettuaan, mutta hänellä ei ollut rahaa, eikä kukaan ottanut töihin kielitaidotonta. Dorten oli pakko hankkia rahaa miehiltä, jotta pysyi hengissä. Vastassa oli sekä mukavia miehiä, että väkivaltaisia raiskaajia. Pian Dorte huomasi olevansa lukkojen takana Oslossa ilman avainta. Talon kaikissa huoneissa oli nainen lukkojen takana. Tämä kirja on järkyttävän aiheensa ja taiturimaisen tekstinsä vuoksi ansainnut kaikki maailman tähdet. Ei unohdeta ihmiskaupan uhreja. Kiitos Herbjørg Wassmo. *****

Elämä on täynnä asioita joista meillä ei ole aavistustakaan, mutta silti niistä on selvittävä.

 Herbjørg Wassmo, Lasi maitoa, kiitos
suom. Katriina Huttunen
Otava 2008 
s. 397
Et glass melk takk 2006

Noannan bloggaus

  Osallistun tällä norjalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Talvikaupunki

 
Islantilainen Arnaldur Indri∂ason on kirjoittanut kansainvälisesti suosittua Komisario Erlendur-dekkarisarjaa. Sarjassa on ilmestynyt jo 14 dekkaria, joista 11 on suomennettu. Arnaldur Indri∂ason on saanut palkintoja sarjan dekkareista mm. Martin Beck, kaksi Lasiavain-palkintoa ja Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen Kultaisen tikarin (CWA Gold Daggert). Komisario Erlendur-sarjan tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta ainakin Talvikaupungin tapahtumissa pääpaino oli ihmissuhteissa ja heidän vuorovaikutuksessa jolloin luonto ja sen tarkkailu jäi vähäiseksi, joka tällaisesta luontokuvausten ystävästä laski kirjan tasoa. Islanti on sentään uskomaton luontonsa puolesta. Ehkäpä kirjailija halusi tuoda esille sen, että ihmiset ovat samanlaisia huolimatta siitä, missä he asuvat. Rikoksia tehdään myös Islannissa.

Oli tammikuun puoliväli. Talvi oli ollut ihan siedettävä vuoden vaihteeseen asti, mutta sitten oli selvästi alkanut kylmetä. Maa oli roudassa ja pohjoistuuli vinkui ja ulvoi kerrostalojen ympärillä. Tuuli pöllytti lunta ympäriinsä. Se kasaantui sinne tänne kinoksiksi, joiden päältä hienorakenteisin lumi pyyhkiytyi taas eteenpäin. Pohjoisnavalta puhkuva tuuli pureutui kasvoihin ja tunkeutui vaatteiden läpi luihin ja ytimiin.

Talvikaupunki alkaa siitä, kun poliisit seisoivat kuolleen pikkupojan ruumiin ympärillä. Tehokas alku. Poika oli tummaihoinen ja mustatukkainen, joten ensimmäisen reaktion jälkeen, miksi tällaista tapahtuu, poliisien piti etsiä pojan vanhemmat ja perheenjäsenet. Sen jälkeen alkoi ahkera lähistön asukkaiden puhuttelu, jota jatkui koko kirjan ajan. Myös koulukaverit ja opettajat puhuteltiin. Pojan äiti oli thaimaalainen, joten syytä etsittiin mm. rasismista ja ulkomaalaisvastaisista motiiveista. Lisäksi etsittiin pedofiileja, jolloin kirjan juonikuviot lähtivät hiukan liikaa laajenemaan. 

Kirjan kuvioissa tutkittiin myös katoamistapausta, joka jakoi kirjaa hieman liian laajasti. Tietysti poliiseilla on monta tutkimusta päällekäin, mutta tuli mieleeni turha jahkailu. Yleensä rikospaikka tutkitaan todella tarkkaan, mutta yksi poliiseista laittoi oman takkinsa kuolleen pojan päälle, joka on aikamoinen virkavirhe. Siis Talvikaupungin tutkimukset olivat pitkälti vuorovaikutukseen perustuvia ja tekninen näyttö vähäisempää, joka kuitenkin auttoi sitten rikoksen surullisessa ratkaisussa. Suosittelen kirjaa dekkareiden ystäville. ***

Hän loi katseensa alas pieneen hautaan ennen kuin kumartui ja laittoi uurnan sinne. Pappi seurasi vierestä ja teki ristinmerkin. Oli hyytävän kylmä tammikuun iltapäivä, ja haudalla olivat vain he kaksi.

Arnaldur Indri∂ason, Talvikaupunki
suom. Seija Holopainen
Blue Moon 2011 pokkari
s. 317
Vetrarborgin 2005
ensim. suomennos 2008


Osallistun Talvikaupungilla Ullan blogin Talvi-haasteeseen.
Osallistun tällä islantilaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.


lauantai 17. tammikuuta 2015

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Milla Ollikaisen toinen dekkari, Vesiraukka, jatkaa Ylläksen maisemiin sijoittuvaa trilogiaa. Ensimmäisen dekkarin nimi oli Veripailakat, joka jäi jostakin syystä lukematta, vaikka olin siitä todella kiinnostunut. Veripailakat voitti Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa-kirjoituskilpailun vuonna 2012. Vesiraukan päähenkilöt olivat vanhempi konstaapeli Juhani Vuontisjärvi ja Krisse, joka oli lentänyt ystävättärensä kanssa pohjoiseen. Matka ei ollut pelkkä lomamatka, sillä hän etsi poikansa isää. Isä ei tiennyt pojastaan mitään. Poika oli saanut alkunsa Veripailakan juonikuvioissa.

Hiukan päälle kaksikymppinen.
Miten sellaiselle kerrotaan, että tässä on muuten poikasi, muistatko toissa talvena erään baari-illan?

Äkäslompolosta oli kadonnut lukiolaistyttö. Poliisien selvittäessä katoamistapausta selvisi, että tunturialueelle oli pesiytynyt huumepesä ja lukiolaiset myivät kavereilleen ja turisteille huumeita. Muitakin selvittämättömiä rikoksia selvisi ja uusien rikollisten pesäpaikka. Myös 18v. vanha katoamistapaus selvisi ts. poliisit olivat ahkeria ja osasivat yhdistellä asioita toisiinsa. Aika hyvän pohjan tutkimuksille antoi asukkaiden tuntemus ja Vuontisjärven leppoisa ja rauhallinen tutkimustyyli. Paikallinen murre antoi mukavan säväyksen puhetilanteisiin. Tuntuisi oudolta lukea lappilaisesta kirjasta, jossa ei puhuttaisi murteella. Ollikainen on itse asunut Kolarissa kymmenen vuotta, joten murre on tullut tutuksi. Voisin kuvitella Milla Ollikaisen Krisseksi kuvan perusteella. Jos osuisimme vastakkain, kysyisin onko Krissellä elävässä elämässä henkilöhahmoa.

Vuontisjärveä alkoi hirvittää, kun hän tajusi, että Äkäslompolassa heitä olisivat todennäköisesti vastassa huolesta suunniltaan olevat vanhemmat. Ja se oli aina paha merkki, jos teinin puhelimeen ei saanut yhteyttä.
Hänestä alkoi tuntua, että lohenpyynti olisi tältä kesältä ohi.

Vesiraukka pureutuu tiukasti nykyajan huumemaailmaan, joka on todella ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe. Onhan huumeyksikön päällikkökin ollut vuoden vangittuna syytteissä ainakin osallisuudesta huumebisneksiin ja rikollisjengien suosimisesta. Ihmisillä on myös kuva huumeidenkäyttäjistä, että he ovat surkean näköistä alamaailman sakkia. Huumeita käytetään jokaisessa ihmisryhmässä ja myyjiä ovat yleensä kaverit. Omalla myynnillä katetaan huumeiden maksut, sillä huumeet ovat kalliita. Huumeidenkäyttö voi olla myöskin viihdekäyttöä, eli tunturihotellit turisteineen ovat otollista maaperää huumeiden myynnille. Kirjan sanoma on, että huumeita on joka puolella, semmoista kylää ei Suomesta löydy, jossa ei oltaisi huumeiden kanssa tekemisissä. Nuoret ovat otollisia uhreja huumeiden rahoittajille, sillä helppo raha houkuttaa, myöskin huumeiden kokeilu houkuttaa. Ehkäpä kirjassa vaaditaan vanhemmilta enemmän vastuuta nuorten tekemisistä ja osallisuudesta lastensa elämään. Ei ummisteta silmiä sille, missä lapset ovat ja mitä he tekevät.

Uitamme sormiamme vedessä, se on hyytävän kylmää. Nyt kerron sen taas. Sinä annat minun kertoa, vaikka osaat sen ulkoa. Katsot tummaa vettä jännittyneenä, kuin kuulisit tarinan ensimmäisen kerran. Oikeassa kohdassa vedät sormesi pois vedestä ja kiljahdat, sitten naurat, ei se sinua vie.

Jännittäviä lukuhetkiä Vesiraukan seurassa. Jään odottamaan seuraavaa trilogian osaa. Jostakin syystä minulle tuli mieleen huippuhieno Åsa Larssonin Ruotsin Lappiin sijoittuva Uhrilahja. Ollikaisen kirjassa on sitä samaa, joskin ei niin väkivaltaista elämänmenoa. ****

Milla Ollikainen, Vesiraukka
LIKE 2014
s. 255





torstai 15. tammikuuta 2015

Ruumis nro 19

Brittiläinen Belinda Bauer taitaa dekkaritarinoiden kirjoittamisen, eikä hän petä lukijaa uusimmassa dekkarissa Ruumis nro 19. Kirjan kannessa on useampi kirurginveitsi, joten ei tarvitse olla kummoinenkaan dekkarinlukija arvatakseen, että niillä leikellään jotakin. No onneksi henkilöt, joita leikellään ovat valmiiksi kuolleita. Kirja kertoo anatomianopiskelijasta, jolla on Aspergrenin syndrooma, huippuälykkäästä nuoresta miehestä, joka osallistuu ruumiinavaukseen, mutta huomaa, että ruumis ei ole kuollut sydämenpysähdykseen, vaan hänet on murhattu.

Kuolema oli käänteinen alkuräjähdys; mahdoton taikatemppu, jossa kaikki muuttui yhdessä hetkessä olemattomuudeksi, yksi tila korvaantui niin täydellisesti toisella ettei ensimmäisestä jäänyt jälkeäkään, ja pelkkä uutuuden aiheuttama sokki haihdutti katalyytin jäljettömiin.

Patrick Fort eli kahdestaan äitinsä kanssa, mutta isän kuolemaankin liittyi jotakin salaista. Isä oli ymmärtänyt Patrickia, mutta äidin kanssa oli vaikeampaa. Kaikissa ihmissuhteissa oli vaikeuksia. Koulu sujui hienosti loistoarvosanoin, mutta silti Patrick valittiin yliopistoon vammaiskiintiössä. Kirjan sivuilla kerrotaan tarkemmin Patrickin Aspergrenistä ja oireista, jotka liittyivät niihin. Belinda Bauer on lähtenyt rohkeasti katsomaan maailmaa erityisin silmin. Patrick ei juonut eikä juhlinut, hän ajoi polkupyörällä pitkiä matkoja. Äiti oli vuokrannut hänelle huoneen opiskelija-asunnosta, joten Patrickin ei tarvinnut olla yksin. Lisäksi Patrick oli innokas siivoamaan. Patrick kiinnitti leikkaussalissa muiden huomion yksityiskohtaan ruumiinavauksessa, mutta sen jälkeen alkoivat vaikeudet.

Jos minä tunnen oloni haavoittuvaiseksi niin se johtuu siitä, että te kusipäät kuiskitte minusta selän takana! Tuo lääkäri saattaa jopa olla sama tyyppi! Hän saattaa olla tappaja! Nyt hän tietää, että näin jotakin. Nyt hän tietää! Ja mitä hän seuraavaksi tekee?
Ihan
mitä
tahansa.

Kirjan juonikuviot ovat jännittävät, sillä kirjassa seurataan Patrickin elämää, mutta siinä seurataan myöskin heidän opetusruumiinsa viimeisiä päiviä sairaalassa koomaosastolla. Kyseinen potilas oli hereillä, mutta hän ei pystynyt vielä puhumaan, eikä liikkumaan ja hän oli nähnyt omasta mielestään murhan. Siinäpä lukijoille hieman juonipaljastuksia, jännittäviä lukuhetkiä tämän jännityskirjan parissa. ****
Belinda Bauer on kirjoittanut myöskin suositun Exmoor-trilogian, johon kuuluvat dekkarit: Hautanummi, Tappajan katse ja Kadonneet lapset. Bauer sai Hautanummi dekkaristaan CWA:n Gold Dagger-palkinnon. Lisäksi Hautanummi valittiin vuoden parhaaksi jännitysromaaniksi alan merkkitapahtumassa Harrogate-festivaalilla.

Belinda Bauer, Ruumis nro 19
suom. Natasha Vilokkinen
Karisto 2014
s. 426
Rubbernecker 2013




tiistai 13. tammikuuta 2015

Vihkivedet

Katja Kaukosen novellikirjan Vihkivedet kannessa on kuolinpaita. Miehen vaimo oli sairas/luulosairas, mitään syitä ei vaivoihin löytynyt. Kuolinpaitakurssi oli miehen henkireikä pois ahdistavista kotioloista. Novellin nimi oli enteellinen Kuolinkosto.

Harkitsin lahjaa kauan, silloin en vielä osannut miettiä kostoa. Soutelin hitaasti tavaratalon alusasuosastoilla, käteni lipui syvissä sinisissä silkeissä. Ne lainehtivat minusta pois viileinä ja totisina. Valpas myyjätär huomasi ahdinkoni ja heitti minulle pelastusrenkaan: mikä oli vaimon lempiväri, entä koko?

Vihkivedet novellikirja aaltoilee novellista toiseen veden äärellä tai veteen liittyvien sanojen liukuessa novellista toiseen. Kirjan punainen lanka on siis vesi. Kirja sisältää kolmetoista novellia, jotka lipuvat lukijan silmissä erityyppisinä kertomuksina. Välillä vesi kuvataan laajemmin, pelottavana elementtinä, välillä vain veteen liittyvinä sanoina ja käsitteinä, jotka sopivat hienosti aiheen sisältöön. Ensimmäinen novelli oli nimeltään Lauteille mahtui vain kolme, josta jokainen tietää, että lauteet sijaitsevat saunassa ja saunassa peseydytään vedellä.

Katselin, miten miehet hikoilivat. Harmaa vesi juoksi heidän karvaisia kehojaan pitkin ja putosi pisaroina kivisille lattialle. Yhä enemmän viskottiin vettä lauteille.

Seuraava novelli on Ei kivitetty väärintekijää kertoo pojasta, joka putosi puusta rantakiville ja makasi siinä tajuttomana. Kolmas novelli Aloitin tinasotilaista kertoi perheen muutosta kesäajaksi maalle. Muutto oli jokakesäinen, mutta joka kesä perhe eli epätiedossa siitä, tuleeko äiti mukaan vai ei.

Autosta noustessaan äiti näytti unohtavan meidät kaikki. Hän keskittyi olemaan maisemassa. Ajattelin, että sillä tavalla saapuminen oli hänelle ainut tapa olla hukkumatta vehreyteen ja meidän muiden ääniin. Niin kuin hän olisi hiljalleen astunut alkukesän kylmään veteen, kahlannut omaan tahtiin syvemmälle sen sijaan, että olisi loiskahtanut laiturilta.

Kirjan erikoisin, ehkä muista poikkeava novelli on Ennen kuin sopulit saapuvat. Novellin päähenkilö oli nuori tyttö, joka oli raskaana hulivilihulttiomiehelle. Mies oli vanhempi, joten seurustelu piti salata. Eihän mies halunnut kuin sitä yhtä. Edes tytön nimi ei kelvannut. Mitä tehdä kun raskaus oli varmistunut, mitä mietti nuori vaihtoehdoiksi. Amsterdam, junarata, kyllä se juna sieltä tulee.

Ajauduin sivuraiteelle, rannalle, ihan siihen sillan viereen, missä penger vietti loivasti jokeen. Pelästytin pensaikosta linnun, se rääkäisi aivan kuten Lisbet kivusta maatessaan miehen alla hetteikössä ojakellukan pähkylät ihossaan.

Katja Kaukosen novellikokoelma on ehjä kokonaisuus ja novellit olivat melankolisia, surumielisiä, yllättäviä, mutta kyllä sieltä hieman sitä elämän jatkuvuuttakin löytyi. Kirjan novellit olivat raadollisia arkielämän kuvauksia väliin pelokkaiden lasten ja nuorten silmin. ****

Katja Kaukonen, Vihkivedet
WSOY 2012
s. 219


Villiksen bloggaus

maanantai 12. tammikuuta 2015

2014 haasteet ja Lukuiloa Perhoslaaksossa

Vuosi 2014 on takanapäin ja uusi vuosi on jo reippaassa vauhdissa. Nyt on aika tehdä katsaus menneeseen vuoteen ja päättää vuoden 2014 alusta alkanut Lukuiloa Perhoslaaksossa. Viime vuonna julkaistiin todella paljon uusia hienoja kirjoja, mutta lukuhaasteissa, joihin osallistuin, luin enemmän vanhempaa kirjallisuutta. Jokken Nobelisti-haasteeseen luin 14 kirjaa. Yhdistettyyn Opuscolon Janssonin kirjakiusaus- ja Les!Lue!-blogin Tove 100 haasteeseen luin 13 kirjaa. Opuscolon Keltainen kesä-haasteeseen luin 5 kirjaa. Mutta sitten Marika haastoi lukemaan dekkareita, ja siinähän se kesä kuluikin mukavasti syksyn loppuun ja jännityskirjallisuutta tuli ahmittua 23 kirjaa. Lisäksi osallistun P.S. Rakastan sinua runokirja-haasteeseen ja Ullan Talvi-haasteeseen, jotka jatkuvat vielä helmikuulle asti. Tietysti olen osallistunut pienempiin haasteisiin, jossa olen väsännyt kieli poskessa Limerikki-runoja ja kertonut rakkaimmasta Kirsi Kunnaksen runosta ja kertonut Inspiraatiohaasteessa itseäni inspiroivimmista blogeista. Lisäksi osallistuin marraskuussa kirjailija Karo Hämäläisen haasteeseen, jossa hän toivoi ihmisten lukevan joka päivä 30 sivua kaunokirjallisia teoksia. Luin yhteensä 2956 sivua, joten triplasin haasteen.

Opuscolon Keltainen kesä:
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
E.L.Doctorow: Homer ja Langley
Ernest Hemingway: Kirjava satama
 
Viime vuoden oma lukuhaaste liittyi luontoon. Vuonna 2014 seikkailtiin kirjoissa, joiden nimeen liittyi perhonen tai jokin muu puutarhassa lentelevä hyönteinen mm. mehiläinen, kärpänen, sudenkorento jne. Ilman näitä puutarhan lentäviä hyönteisiä eivät kukat ja hedelmäpuut pölyty ja siitä sitten seurauksena on kaikenlaisia ongelmia. Nämä 15 kirjaa luin itse ja olen siis Isosiilikäs. Toivon, että haasteeseen osallistuneet ilmoittautuisivat kommenttiosiossa. Omasta lukukasasta suosituin on ollut Hyönteishotelli, johon on käynyt tutustumassa yli 300 lukijaa. Itse pidin eniten William Goldingin Kärpästen herrasta, jota jo yläasteella luettiin pakollisena lukukirjana. Hyvä valinta opettajilta, sillä kirja kertoo ihmisluonnon sairaalloisesta muuttumisesta autiolla saarella.

Cela Camilo José: Mehiläispesä (Nobel)
Golding William: Kärpästen herra (Nobel)
Haahtela Joel: Perhoskerääjä
Istanmäki Sisko: Liian paksu perhoseksi
Kidd Sue Monk: Mehiläisten salaisuudet
Lander Leena: Tummien perhosten koti
Lindgren Torgny: Kimalaisen mettä 
Lumberg Kiba: Musta perhonen
Meripaasi Helena: Koppakuoriaiskevät
O´Donnel Lisa: Mehiläisten kuolema
von Orlow Melanie: Hyönteishotelli - Rakenna koti pölyttäjähyönteisille
Page Martin: Sudenkorennon lento
Sandberg Timo: Kärpäsvaara
Sinervo Helena: Tykistönkadun päiväperho
Woodward John: Hyönteiset  

Marile luki itsensä Kaaliperhoseksi hienolla klassikolla:
Charriere Henri: Vanki nimeltä Papillon


Marika luki itsensä Isosiilikkääksi kirjoilla:
 Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä
 Martin Page: Sudenkorennon lento
 Diane Wei Liang: Paperiperhonen
 Outsider: Ampiaisen arvoitus
 Kaija Pispa: Kärpäslätkää
 Iain Banks: Ampiaistehdas
 Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
 William Golding: Kärpästen herra
 Timo Sandberg: Kärpäsvaara

Cilla luki itsensä Neitoperhoseksi viidellä kirjalla:
Trolle Lars: Amiraali ja Neitoperho
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen 
Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa 
Leena Lander: Tummien perhosten koti 
Mila Teräs: Perhosen varjo 

Ulla luki itsensä Amiraaliksi kolmella kirjalla:
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Jokke luki itsensä Kaaliperhoseksi kirjalla:
Maeterlinck Maurice: Mehiläisten elämä

Mia Kirjojen lumosta luki itsensä Sitruunaperhoseksi kirjoilla:
Charrieri Henri: Vanki nimeltä Papillon 
Golding William: Kärpästen herra

Kristiina luki itsensä Sitruunaperhoseksi kirjoilla:
Mina Denise: Ampiaiskesä 
Mosley Walter: Valkoinen perhonen  

Jonna Kirjakaapin kummituksesta luki itsensä Ritariperhoseksi neljällä kirjalla:
Galbraith Robert: Silkkiäistoukka
Kalotey Daphne: Bolsoin perhonen
O´Donnel Lisa: Mehiläisten kuolema
Sinervo Helena: Tykistönkadun päiväperho

Älä itke ruma lapsi-blogin Milkousha luki itsensä Kaaliperhoseksi kirjalla:
Setiawan Erick: Of Bees and Mind

Kiitokset kaikille mukana olleille. Vielä voi viikon ajan kertoa lukemistaan kirjoista, sitten sanotaan haasteelle perhosmaiset jäähyväiset ja ihaillaan niitä ensi kesänä :)

Mai Lukuiloa Perhoslaaksosta :)

perjantai 9. tammikuuta 2015

He eivät tiedä mitä tekevät


Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät teos on vuoden 2014 Finlandia-palkintovoittajakirja. Kirja on nyt viides kuudesta ehdokkaasta, jonka olen lukenut. Muihin ehdokkaisiin pääset tutustumaan täältä. He eivät tiedä mitä tekevät on kahden kulttuurin leikkauspiste, kahden kulttuurin synnyttämä jännitysnäytelmä, jonka ensimmäiset näytökset näyteltiin Suomessa ja viimeiset Yhdysvalloissa. Pieni Suomi ja suuri Yhdysvallat, David ja Goljat, luterilaisuus ja juutalaisuus, eläintutkimukset ja niitä vastustavat aktivistit, isä ja poika ja suuri tuntemattomuus. Tämä oli vastakohtaisuuksien kirja.

Hän ei ollut niistä kuullutkaan. Siellä ne olivat olleet, mullassa, koko tämän ajan, vaikka kukaan ei sitä muistanut, imeneet ravintonsa puunjuurten vesijohtosolukoista ja odottaneet oikeaa vuotta.

Kirjan perusteema oli kahden nuoren ihastuminen toisiinsa. Toinen oli kotoisin Suomesta ja toinen Yhdysvalloista ja ihastumista seurasi lapsi ja naimisiinmeno. Mies muutti Suomeen, mutta ei saanut töitä ja ahdistui siitä. Nainen synnytti ja masentui, näki näkyjä ja kuvitteli kaikkea mahdollista. Vuodessa kaikki oli ohi.

Kauempaa ne näyttivät ampiaisilta. Musta kovaksi parkkiintunut vartalo, kellertävät siivenalut kuin vanhan miehen varpaankynnet.

Jussi Valtonen laittaa lukijan pohtimaan omia valintojaan ja tieteen olemusta. Kirjan mies oli tutkija, joka käytti eläimiä tutkimusvälineinä, jotta sai aineistoja ja pystyi tekemään tiedettä. Kirjassa pohdittiin tieteentekemistä Yhdysvalloissa ja Suomessa, lähinnä eroja, jotka jopa vaikuttivat välillä koomisilta. Yhtä koomisilta kuulostivat suomalainen tieteenteko ja - tekijät.

Omasta pojasta kasvoi eläinaktivisti, joka saavutti yhteisöllisesti tuloksia, jotka vaikuttivat myös isän työhön. Ja kirjan kuvioissa poika saapui Yhdysvaltoihin. Isään alkoi kohdistua vihatekoja.

Kirjan tarina ei päästä lukijaa helpolla, kun periaatteessa kaikki nykyaika laitetaan vaakalaudalle, teknologian hyvät ja huonot puolet. Kirjan teknologia-aika on kirjassa päässyt palveluajasta kokemusaikaan, jota pyörittää kokemusteollisuus. Markkinavoimat siis jylläävät ja varsinkin nuoret ovat niiden talutushihnoissa. Myös isä kokeilee huonolla menestyksellä nykyteknologiaa ja kirjassa puhutaan teknologian rahoittamisesta. Kirja on hyvin yhteiskuntapainotteinen, mutta samalla siihen on saatu sisälletettyä perhetragedia, johon vaikuttivat monet eri tekijät. He eivät tiedä mitä tekevät on kansainvälinen teos, jolle toivon laajaa lukijakuntaa. Olen vaikuttunut. *****

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
s. 557

Minnan bloggaus
Kirsin bloggaus
Arjan bloggaus
Ompun bloggaus
Ullan bloggaus



keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Hope Riverin kätilö


Minusta on tuntunut suurimman osan elämästäni, että näen unta. Herään silloin tällöin, toisinaan kuukausiksi, toisinaan minuuteiksi. Olen näytelmän henkilö enkä osaa sanoa, kuvittelenko kaiken vai tanssittaako minua suuri nukkemestari.

Hope Riverin kätilö on Yhdysvalloissa yli kolmekymmentä vuotta kätilönä työskennelleen Patricia Harmanin ensimmäinen romaani. Hän on aiemmin kirjoittanut kaksi muistelmateosta. Kirjan päähenkilö oli Patience Murphy, joka ei ollut hänen oikea nimensä. Syy nimenmuutokseen ja muuttoon Hope Riverin kaivoskylään Appalakeille johtui siitä, että hän oli etsintäkuulutettu. Patience muutti Hope Riveriin kätilö Kellyn kanssa ja Kellyn kuoleman jälkeen Patiencesta tuli kylän kätilö. Kirjassa eletään suuren laman jälkeisiä vuosia 1929-30, joten köyhyys ja puute näkyvät joka paikassa. Perheillä ei ollut aina vara maksaa kätilölle palkkaa, joten Patience yritti selvitä omavaraistaloudessa kasvattamalla oman ruokansa. Toisinaan palkkiona oli tavaraa tai vähän ruokaa, toisinaan jopa kana.
Synnytysmatkoille Patience tultiin hakemaan joko aasilla, hevosvankkureilla tai autoilla. Tuohon aikaan ei juuri autoja ollut ja tietkin olivat mitä olivat.

Viiden minuutin kuluttua hauta on valmis. Polvistun sen viereen kädet ristissä. Muistan hetken hiljaisuudella äitiä, joka menetti tämän keskoslapsen - naista, joka on jossain rinnat täynnä maitoa ja sydän niin raskaana, että hän vaipuisi Hope Riverin pohjaan, jos hyppäisi veteen.

Kirjan kuvioissa Patiencen aiempi elämä tuli tutuksi vastoinkäymisineen ja syykin selvisi miksi hän oli pakomatkalla. Hope Riverissä oli omat ongelmansa. Yksi vaikeimmista ongelmista oli mustien ja valkoisten epätasa-arvo. Osa valkoisista hyväksyi mustat, mutta Ku Klux Klan oli herätetty pelottelemaan mustia ja valkoisia, jotka olivat mustien kanssa tekemisissä. Patience oli ottanut apulaisekseen mustan tytön, jota hän koulutti kätilöksi. Tyttö asui Patiencen luona. Patiencea varoitettiin olemaan varovainen, sillä hän auttoi myös mustia äitejä synnytyksissä.

Auton ajovalot pyyhkivät makuuhuoneeni vinoa kattoa. Mitä nyt? Toinen lapsiko? Tallustan katsomaan ikkunasta ulos ja hämmästyn nähdessäni kolmen auton nousevan ylämäkeen mutkittelevalla tiellä. Tämä ei voi tietää hyvää.
"Bitsy!" hihkaisen seinän läpi. "Pukeudu!" Kukaan ei tule hakemaan kätilöä kolmella autolla. "Nyt on piru irti!"

Hope Riverin kätilö on lämminhenkinen kirja Patience Murphysta, joka vaaroja uhmaten auttoi luonnonmukaisissa synnytyksissä Länsi-Virginian vuorilla. Koskaan hän ei tiennyt mitä vastassa odotti, kun hän lähti tuntemattomien hakijoiden matkaan. Yleensä kätilö haettiin vasta sitten, kun oli vaikeuksia normaalissa synnytyksessä. Patiencesta tuli hyvä ystävä paikallisen eläinlääkärin kanssa ja hänen mukanaan Patience tutustui myös eläinten synnytyksiin, poikimiseen ja varsomiseen. Kirjan sivuilla oli myös hiukkasen rakkautta ilmassa, josta pidin paljon. Hope Riverin kätilö on vuoden 2014 käännöskirjallisuuden parhaimmistoa. Suosittelen lämpimästi tätä ennakkoluulojen, köyhyyden ja ikävien ja samalla ihanien muistojen värittämää kirjaa urhoollisesta kätilöstä. *****

"Syntymä ja kuolema, niin tiukasti yhteen punoutuneet. Rakkaus, syntymä, kuolema, minun trilogiani."

Patricia Harman, Hope Riverin kätilö
suom. Sari Karhulahti
Bazar 2014
s. 447
The Midwife of Hope River 2012

Norkun bloggaus
Ullan bloggaus

Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen, sillä kätilö kävi useissa maalaistaloissa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva 100: Älähän änkee

 


Anni Polvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi 6.1.2015 kirjabloggarit lukevat hänen kirjojaan ja kertovat muistoja Polvan tuotannosta. Omat muistoni keskittyvät Anni Polvan Tiina-kirjasarjan kirjojen lukemiseen koululaisena. Minä luin Tiina-kirjoja ja äitini luki Anni Polvan aikuisille suunnattuja kirjoja. Tiina-kirjathan olivat selkeästi tytöille suunnattuja kirjoja.

Anni Polva (Polviander) syntyi Petrogradissa nyk. Pietarissa vuonna 1915. Lapsuutensa, nuoruutensa ja opiskeluaikansa Polva asui Tampereella, mutta muutti 1938 avioiduttuaan Turkuun, jossa asui kuolemaansa asti (2003). Anni Polva kirjoitti lapsille, nuorille ja aikuisille ja hänen kirjojaan on myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta, joista Tiina-kirjojen osuus on miljoona kappaletta. Aikuisten kirjoja Polva kirjoitti 45 kappaletta, joista ensimmäinen julkaistiin 1945, aivan kuin ennusteena tulevalle kirjailijauralle. 


Tiina-kirjojen päähenkilö oli rasavilli tyttölapsi Tiina, jolle sattui ja tapahtui kaikenlaista. Aikuisromaanien naiset ovat lujatahtoisia ja reipasotteisia, työtä pelkäämättömiä, mutta uteliaita ja jopa kiukkuisia. Rasavillistä tyttölapsesta itsevarmaksi naishenkilöksi, siinä Anni Polvan naishenkilöiden elämänkaari. Mutta rakkaus se on se vahvin teema näissä aikuiskirjoissa, niin myös Älähän änkee teoksessa vuodelta 1981. Halusin lukea kirjan äitini muistoksi, sillä hänellä oli aina hymy huulilla, kun hän luki Anni Polvan kirjoja.

Harri hymähti, työnsi lakkinsa otsalta takaraivolle ja tunsi sydämessään, ettei sellaista mimmiä löytyisikään, joka löisi Sirkun laudalta. Kunhan se ei olisi niin mustankipeä ja äkkipikainen, että sen seurassa sai aina varoa sanojaan. Tai ehkä se juuri sen takia niin mukavalta tuntuikin, kun siitä ei uskaltanut olla koskaan varma. Kylän pojat olivat kaiken aikaa kärkyllä se vieressä.

Älähän änkee teoksen rekkakuskilla Harrilla oli kiperät paikat, sillä viisikymppinen rehevämuotoinen myymälänhoitaja Hulda oli iskenyt silmänsä parikymppiseen Harriin. Harri oli niin suloinen ja rakkaus roihui Huldan rinnuksissa. Työnantajana hänellä oli mahdollisuus vaatia Harria tulemaan asuntoonsa ja Hulda käytti tilanteet hyväkseen vikittelemällä Harria. Huldalla ei ollut aavistustakaan, että talon ulkopuolella piti vahtia kaksi silmäparia Huldan ja Harrin menemisistä. 

Tosin koko maalaiskylä oli tietoinen Huldan kiinnostuksen kohteesta. Harrin tyttöystävä Sirkku kiehui ja kihisi ja oli mustasukkainen. Anni Polvan kirjoissa tunteet esitetään hieman koomisen ylikorostuneina. Kiukkukohtauksien sulattelemiseen tarvittiin aina runsaasti suukotteluja ja halailuja. Kirjaa ei voi hymyilemättä lukea, sillä koomisia tilanteita oli runsaasti. Älähän änkee kirja on oikea hyväntuulenkirja.

Kirjan kuvioissa syntyi kolme paria ja varsinkin kahden vanhemman parin touhuja lukiessa tuntui, että Anni Polva oli pistänyt kaikki sekametelisopan ainekset kirjaan ja keitteli niitä kuumalla liedellä ja nopeaan tahtiin. Selvää elokuva/näytelmä-ainesta, jos kirja olisi ilmestynyt 40-50-luvulla. Älähän änkee on hauska ja harmiton viihdekirja.

- Ei pitäisi enää tuossa iässä, voi sattua mitä vaan! kuului isännän anteeksipyytävä toteamus, kun kirkkaanpunainen lateksi valui lähekkäin oleville kasvoille. - Vaikka sanoithan sinä silloin kerran nuorena, että olet aina tuntenut vetoa punatukkaisiin naisiin.

Anni Polva, Älähän änkee
Karisto 1981 2. painos
s. 244


Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Kirja kertoo maalaiskylän asukkaista ja kirjassa oleillaan myös maataloissa ja pelloilla.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Talvipäiväkirja

Paljaat jalkasi kylmällä lattialla, kun nouset vuoteesta ja astelet ikkunan ääreen. Olet kuusikymmentäneljävuotias. Ilma on ulkona harmaata, lähes valkoista, aurinkoa ei näy. Kysyt itseltäsi: Montako aamua vielä jäljellä?
Ovi on sulkeutunut. Toinen ovi on avautunut.
Olet siirtynyt elämäsi talveen.

Paul Austerin Talvipäiväkirja loppuu hienosti, Auster vertaa elämänsä kehitysvaiheita vuodenaikoihin ja nyt hän oli siirtynyt viimeisimpään eli talveen. Vuodenajoissa on sitä samaa kuin ihmisen kehitysvaiheissa ts. lapsuus on kevät, nuoruus kesä, aikuisuus syksy ja vanhuus talvi. Auster koki siis aloittaneensa vanhuuden. Talvipäiväkirja kertoo Austerin elämää lapsuudesta nykyisyyteen kehonsa vanhenemisen merkit huomioiden, joita hän pitää vanhuuteen kuuluvina. Auster peilaa itseään myöskin siihen, miten on elämänsä elänyt ja mitä vaikutuksia eletyllä elämällä on nykyisyyden kanssa.

Kyllä, juot liikaa, olet menettänyt hampaita etkä ole vaivautunut hankkimaan niiden tilalle uusia, ruokavaliosi ei noudata nykyajan ravitsemustieteellisen viisauden ohjenuoria, mutta jos kartat useimpia vihanneksia, se johtuu vain siitä, ettet pidä niistä, ja sinun on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta syödä sellaista mistä et pidä.

Talvipäiväkirja on Austerin 17. suomennettu kirja. Olen postannut aiemmin Mr Vertigo kirjasta. Mr Vertigo (1994, suom. 1997, 2. painos 2010) on pienen rääväsuisen pojan kasvukertomus elämästään, johon mahtuu väliin köyhyyttä ja kurjuutta, väliin rikkautta, kuuluisuutta ja loistoa. Talvipäiväkirja on jännittävästi kirjoitettu kuin Auster katselisi itseään ulkopuolelta ja sinuttelisi itseään ts. hän kirjoittaa sinä-muodossa ei minä-muodossa itsestään.

Arpien ja varsinkin kasvoihin jääneiden arpien inventaario, jonka näet joka aamu kun katsot kylpyhuoneen peiliin tai kampaat tukkaasi. Ajattelet niitä harvoin, mutta noina harvoina kertoina ymmärrät, että ne ovat elämän jälkiä, että kasvojesi ihoon etsautuneet rosoiset viivat ovat kirjaimia salatuista aakkosista, jotka kertovat olennaisen tarinasi, sillä jokainen arpi on merkki parantuneesta haavasta, ja jokaisen haavan on aiheuttanut odottamaton törmäys maailman kanssa - toisin sanoen onnettomuus tai jokin, minkä ei olisi tarvinnut tapahtua, koska määritelmän mukaan onnettomuus on aiheeton sattumus.

Austerin elämä oli seikkailevan miehen elämää, kunnes hän tapasi nykyisen vaimonsa kirjailija Siri Hustedtin kolmekymmentä vuotta sitten. Nuoruus kului Pariisissa keräämällä elämänkokemuksia mm. naisten parissa. Jos hänellä ei ollut tyttöystävää, seksiseuraa löytyi kapeilta kujilta prostituoitujen parista. Kirjan sivuilla kuvataan joitakin seikkailuja ja seksitauteja. Mieleeni tuli, että miehellä on kyllä ollut tuuria, kun ei sairastunut aidsiin. Naisseikkalujen lisäksi Auster kertoi tyttöystävästään ja eroista ja jälleen yhteenmuutoista, lopulta he menivät naimisiin, mutta avioliitto ei kestänyt kauan.

Ei merkittävämpiä lumisateita helmikuun ensimmäisen yön jälkeen, mutta hyvin kylmä ja auringoton kuukausi, paljon vesisateita ja kovia tuulia, ja kyyhötät huoneessasi kirjoittamassa joka päivä tätä päiväkirjaa, tätä matkaa talven läpi, ja nyt ollaan jo maaliskuussa, on yhtä kylmää, yhtä kylmää kuin tammikuun ja helmikuun pakkasilla, ja silti sinä menet nykyisin joka aamu tutkimaan puutarhaa, etsimään  jonkinlaista merkkiä väristä, pienintäkin krookuksen nipukkaa, joka pilkistäisi esiin maasta, ensimmäistä keltaisen vivahdetta onnenpensaassa, mutta toistaiseksi ei mitään raportoitavaa, kevät tulee tänä keväänä myöhään ja ihmettelet, montako viikkoa vielä tarvitaan ennen kuin alat etsiä ensimmäistä punarintaa.

Auster kertoo elämänkerrassaan kehitystarinaansa myös asuntojensa välityksellä, joita oli ollut yli kaksikymmentä. Nykyisin niihin luetaan myös kesäasunnot maaseudulla. Vannoutuneesta suurkaupunkimiehestä on kehittynyt luonnossaviihtyvä ja hiljaisuudesta pitävä kirjailija. Matkustelua ja kirjaluentoja on riittävästi, joten rauhoittuminen on tullut tarpeeseen. Auster kirjoittaa kauniisti vaimostaan Siri Hustedistä ja vaimonsa norjalaisesta perheestä. Omat terveydelliset vaivat saavat myös osansa kirjan sivuilla. Talvipäiväkirjan sivuilla pääsin seuraamaan Paul Austerin elämänkertaa hänen itsensä kertomana. Hänen Pariisin-vuotensa kuulostivat mielenkiintoisilta ja jos tapaisin hänet, kysyisin niistä lisää. Mikä sai hänet lähtemään juuri Pariisiin? Mitä hän etsi sieltä ja mitä hän löysi? Mikä sai hänet palaamaan takaisin Yhdysvaltoihin? Talvipäiväkirja on kenties rehellisempi elämänkertakirja, kun se on itse kirjoitettu, mutta selkeästi siihen on jätetty koukkuja, joista lukijana olisin halunnut tietää enemmän. ****

John Auster, Talvipäiväkirja
suom. Erkki Jukarainen
Tammi, Keltainen pokkari 2013
s. 225

Winter Journal 2012


Osallistun Austerin Talvipäiväkirjalla Ullan blogin haasteeseen.
Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteeseen.





lauantai 3. tammikuuta 2015

Värittömän miehen vaellusvuodet

Toisena yliopistovuotenaan, heinäkuusta seuraavan vuoden tammikuuhun saakka, Tsukuru Tazaki ei ajatellut juuri muuta kuin kuolemaa.

Japanilaisen Haruki Murakamin Norwegian Wood kuuluu minun kymmenen parhaimman kirjan listaani. Olen hiukan pelännyt lukea Murakamia, etten pettyisi kovasti, sillä tuollaisen kirjahelmen jälkeen on todella vaikea kirjoittaa lähellekään yhtä hyvää teosta. Blogiystävien erinomaisten suositusten jälkeen varasin kirjan kirjastosta ja jäin odottamaan tätä hienon nimen, Värittömän miehen vaellusvuodet, ja upean kansikuvan kirjaa. Kirjan alku oli lupaava ja tuo alussa oleva lainaus on kirjan ensimmäinen rivi. Kirjan päähenkilö on Tsukuru Tazaki, joka kirjan alussa on parikymppinen. Hän oli masentunut, sillä hänen kotikaupungissa asuvat ystävänsä olivat katkaisseet ystävyyssuhteensa häneen.

Eristyneisyys ja yksinäisyys muodostuivat monen sadan kilometrin mittaiseksi kaapeliksi, jota valtava vintturi väänsi kipeästi. Jännittynyttä linjaa pitkin saapui vaikeasti tulkittavia viestejä päivin ja öin. Ääni oli kuin puiden välissä ulvova raju puhuri, jonka vuoroin voimistuva, vuoroin heikkenevä ujellus raastoi Tsukurun korvia.

Nuoruusiän ihmissuhdetragedia ei voinut olla jättämättä jälkiä päähenkilöön ja hänen oli vaikea solmia ystävyyssuhteita ja sitoutua naissuhteisiinsa. Puhumattomuus ja asioiden sulkeminen sisälle seurasivat häntä, kunnes hän tapasi naisen, johon halusi sitoutua. Naisella oli kuitenkin pyyntö, ennen kuin suhde voisi jatkua eteenpäin: Tsukurun tulisi kohdata ystävänsä ja selvittettävä vanhat ongelmat, jotta hän olisi vapaa menneisyyden painolastista.

Tsukurun naisystävä oli toimelias nainen ja hankki Tsukurun ystävien nykyiset osoitteet selville. Eräs heistä asui Suomessa asti, joten kirjassa on lyhyt jakso päähenkilön matkasta Suomeen. Hiukan ihmettelen sitä, että Suomi kuvataan tarinassa maahisten maana, joka toistetaan useampaan kertaan. Jos pääsisin juttelemaan Murakamin kanssa, kysyisin häneltä noista maahisista ja onko hän käynyt Suomessa.

Jos Sara valitsee ja hyväksyy minut, niin kosin häntä saman tien. Annan hänelle kaiken mitä minulla on annettavana, mitä se sitten onkin. Ennen kuin harhaannun synkkään metsään ja joudun häijyjen maahisten sieppaamaksi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on värittömän, yksinelävän, keski-ikää lähestyvän miehen elämäntarina kaikessa haaleudessaan ja yksinkertaisuudessaan. Nuoruusiän kriisi alussa oli kirjan huippukohta, jota kirjan juonikuvioissa ei ylitetty missään. Ystävyyssuhde nuorempaan miespuoliseen opiskelukaveriin kuvattiin hienosti, samoin seksuaalisväritteiset unet. Ystävän kummallinen katoaminen ei juuri päähenkilöä haitannut, sillä hän oli tottunut siihen, että hänet jätetään. Nykyinen naisystävä juoksutti miestä mielensä mukaan, joka häiritsi hieman, mutta hänen ansiosta selvisi nuoruusiän tragedia päähenkilölle. Puhumattomuus, salailu ja valheet nousivat kirjan keskeisiksi teemoiksi, jotka voivat aiheuttaa vaikeita henkilökohtaisia ongelmia ja näkyä ihmisen käyttäytymisessä ja vuorovaikutuksessa ihmisen loppuelämän ajan. Kirja haaleni loppua kohden ja loppu ei tuonut mitään uutta tullessaan. ***

Haruki Murakami, Värittömän miehen vaellusvuodet
suom. Raisa Porrasmaa
Tammi 2014
s. 330
Shikisai o motanai Tazaki Tsukuro to, kare no junrei no toshi 2013


Kirjaa on luettu blogistaniassa ahkerasti, mutta tässä muutama postaus bloggareilta, jotka ovat joko ihastuneet tai pettyneet kirjaan tai sitten siltä väliltä.





torstai 1. tammikuuta 2015

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni on vuoden 2015 Runeberg-palkintoehdokas. Pohjoissuomalainen kirjailija Skiftesvik on ahkera kirjoittaja lähes 30 teoksellaan, kuunnelmillaan, käsikirjoituksillaan ym. kirjallisella tuotannollaan. Kirjallisista ansioista hän on saanut runsaasti palkintoja ja on ollut mm. kolme kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana. Lisäksi hänen tuotantoaan on käännetty 12 kielelle. Itselleni Skiftesvikin tuotannon tekee läheiseksi hänen murteensa, sillä olen kotoisin Oulun läheltä niin kuin hänkin. Murresanat ja murteella käydyt keskustelut ovat Valkoinen Toyota vei vaimoni teoksessa vahvasti läsnä, lisäksi meri ja hienot luontokuvaukset pysäyttävät nauttimaan niistä ja kuvittelemaan mielessä mm. lintujen käyttäytymistä. Linnut ovat ennusmerkkejä tulevasta vanhan perimän mukaan.

Lähirannan läheikössä vuosia asustaneen ruskosuohaukan ilmaannuttua kiertämään pienenevää kehää pihan yläpuolelle harakka kävi vaiteliaaksi ja livahti metsään pitkä repaleinen pyrstö jalkojensa välissä. Muutkin siivekkäät katosivat.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on Skiftesvikin omaelämäkerrallinen teos. Teoksessa kuljetaan nykypäivässä ja jopa ajassa ennen kirjailijan syntymää, kun hänen äitinsä odotti 40-luvulla lasta norjalaiselle merimiehelle, eikä kätilö aikonut tulla avustamaan synnytyksessä, koska pari ei ollut naimisissa keskenään. Myöhemmin pari vihittiin ja perhe asui Pohjois-Norjassa. Kirjan kuvioissa kirjailijan perhesuhteet tulevat tutuiksi ja paluumuutto takaisin kotiseudulle, joka on nykyisinkin kirjailijan peruskallio, satama, josta lähdetään, mutta jonne myös palataan. Nuorin poika Kim ei palannut, vaan hukkui veneretkellään kaverinsa kanssa. Lapsen kuolema on vaikea asia ja se on yksi asia, jota kirjailija elää muistoissaan. Isällä on ikävä poikaansa.

Kim oli vakava.
- Tähdet ovat taivaan reikiä ja kun minä kasvan suureksi, minä panen ne tukkoon, ettei vesi sada rei´istä enää meidän niskaan. Eikä kenenkään niskaan, jotka ovat maapallon päällä.
- Miten sinä osaat panna ne tukkoon?
Kim nauroi suullaan ja kirkkailla silmillään, koko pikkumiehen silmillään, koko pikkumiehen kasvoilla.
- Kyllä minä osaan. Minusta tulee taivaankorjaaja.

Nykypäivän tilanne kirjassa oli vaimon vaikea sairaus, sillä vaimo oli lähtenyt kotisatamasta ja paluu jäi kirjassa avoimeksi. Kirjailija ei voinut olla vaimonsa tukena, koska joutui itse eri sairaalaan. Yksi kirjan teema oli vanheneminen ja vanhenemisen tuomat ongelmat. Kirjan loppu on koskettava ja niin liikuttava. Joni Skiftesvik on kirjoittanut elämänsä polut auki muistellen tapahtumia välillä humoristisesti ja välillä liikuttavasti. Valkoinen Toyota vei vaimoni on todellinen helmi. *****

Joni Skiftesvik, Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014
s. 246


Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteeseen.