torstai 27. elokuuta 2015

Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka






 "Elämäni ja työni on matkan tekoa tuntemattomaan."

Taiteilija Soile Yli-Mäyryn teokset puhuttelevat minua kovasti, joten olen aina ollut kiinnostunut hänen töistään. Marja-Leena Virtanen on toimittanut elämäkerran Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka. Jokainen joka on nähnyt Yli-Mäyryn taideteoksia, on kohdannut nimen Palava tuhka, sillä nimi on useammalla erilaisella teoksella. Teoksista löytyy paljon palavaa, tuhkaa, tulta, unta, asfalttia, muurattua, särkynyttä. Teoksissa loistavat värit upeasti ja ne värit on levitelty useimmiten palettiveitsellä.

Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka teos kertoo taiteilijan lapsuudenmuistoja, koulumuistoja, opiskelumuistoja, elämää aviomiehen rinnalla, ahkeraa taiteilijaelämää ja muutosvoimia, jonka vuoksi hän opiskeli sosiologiaa ja väitteli lopulta valtiotieteiden tohtoriksi. Koko opiskeluajan Yli-Mäyry maalasi tauluja ja piti taidenäyttelyitä maailmalla. Kirjan takaosassa on luettelo taidenäyttelyistä, joista suurin osa on pidetty ulkomailla Kiinaa, Japania ja Yhdysvaltoja myöten. Yksin Singaporessa näyttelyitä on ollut seitsemän kertaa, Tokiossa kolmekymmentä näyttelyä ja New Yorkissa neljätoista näyttelyä. Kuulostaa hurjalta vauhdilta. Tämän lisäksi taiteilija on perustanut Soile Yli-Mäyryn Taidehallin Kuortaneen Mäyryyn ja pysyvän näyttelyn Orimattilaan omaa nimeä kantavaan taidelinnaan. Uusimpana aluevalloituksena hänellä on lasiveistosten teko Venetsian Muranossa vuodesta 2007 lähtien.

"Voidaan kysyä, miksi sivistys niin vähän on lisännyt suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan."

Soile Yli-Mäyry oli lapsi, jota koulu ei kiinnostanut, joten myöhemmin hän on lukenut siitäkin edestä. Yleensä hänen kaulassaan roikkui lapsena avain, joka oli maalattu jollakin värillä. Oman huoneen seinät hän maalasi omannäköisiksi. Jos ei lukeminen ja koulunkäynti kiinnostanut, niin silti hän kirjoitti päiväkirjoja ja aforismeja. Näitä aforismeja on käytetty kirjassa. Lisäksi kirjasta löytyy lukuisia taulun kuvia kaikissa mahdollisissa väreissä. Soile Yli-Mäyryn kohteena ovat ihmiset. Kirja on hieno teos taiteilijasta ja hänen elämänkerrastaan, josta ei puutu juonenkäänteitä. Hän on rohkea ja voimakas ihminen, joka on upeasti edustanut suomalaista taidetta ja suomalaisia juuriaan kansainvälisillä taideareenoilla. *****

"On tavallaan kadotettava itsensä löytääkseen itsensä uudelleen."

Soile Yli-Mäyry, Palava tuhka
toimittanut Marja-Leena Virtanen
valokuvat Pentti Koivunen ja Soile Yli-Mäyry ellei toisin mainita
Auditorium 2015  3. täydennetty painos
s. 209+ 3 sivun esittely

Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteeseen.

Jonnan bloggaus

tiistai 25. elokuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä




Tyttö jatkoi kävelyään ratsukkoa kohti. Hän oli paljain jaloin, ja punaiset käsivarret ja jalat loistivat räikeinä vasten valkoista taustaa, lumen peittämien kuusten muodostamia kulisseja. He olivat jo lähellä toisiaan, vain eri puolilla tietä, ja hevonen kuuli ratsastajan huutavan uudestaan. Ääni oli tuttu, mutta kuulosti silti jotenkin vieraalta.
 
Göteborgs-Postenin mielestä Leijonankesyttäjä on Camilla Läckbergin rikosromaaneista selvästi kunnianhimoisin ja paras. Olen todella iloinen, että luin tämän dekkarin, vaikka en tykännyt edellisestä, Enkelintekijä, yhtään. Tässä uusimmassa rikosromaanissa on monta eri kerrostumaa ja tasoa ja Läckberg on hyvä yhdistämään historiallisia asioita ja nykyisyyttä yhteen. Pidän valtavasti Läckbergin kirjojen päähenkilöstä kirjailija Erica Falcista, joka on naimisissa poliisi Patrik Hedströmin kanssa. Erican perheeseen kuuluu sisko ja siskon perheasiat ovat myös pyörineet näissä kirjoissa. Minusta tuntuu, että siskokset ovat molemmat olleet väliin raskaana ja masentuneina ja selvinneet toinen toistansa tukien vaikeimmista ajoista. Minusta tämän Fjällbacka-sarjan ensimmäinen kirja, Jääprinsessa, on edelleen sarjan paras kirja. Huikean hyvä psykologinen trilleri, Leijonankesyttäjä, on sarjan yhdeksäs osa.

Äidiksi tulo ei ollut lainkaan sellaista kuin Laila oli kuvitellut. Kuva, jonka hän oli maalannut mielessään, kaikki ne tunteet, joita hän oli uskonut sisällään heräävän sillä hetkellä, kun hän saisi lapsen syliinsä - mikään ei käynyt yksiin todellisuuden kanssa. Hän aavisti sen johtuvan lapsesta, mutta hän oli tytön äiti. Ja äidin tehtävä oli suojella lastaan vaikka tapahtuisi mitä.

Neljä kuukautta sitten Fjällbackassa oli kadonnut nuori tyttö, joka löytyi auton yliajamana.  Tytölle oli tehty silmitöntä väkivaltaa. Poliisi huomasi pian joutuvansa etsimään sarjamurhaajaa tai murhaajia. Läckberg leikitteli lukijaa aika pienen henkilömäärän kanssa, joten lopputulos ei paljon yllättänyt, mutta tapahtumat hieman yllättivät. Aika uskomatonta mitä julmuuksia voi lähinaapureista löytyä. Kulissien ylläpito kuitenkin voi rapistua yllättäen ja odottamatta, joku vaistoaa, että kaikki ei ole oikein. On vain osattava yhdistellä palaset oikein ja siinä hommassa Erica Falck on taitava. Jälleen kerran Erica osui asian ytimeen tutkimalla rikosta. Ja jälleen kerran Erica joutui vaikeuksiin. Lukekaa lisää ja jännittäkää.

Hän katseli käsiään. Naarmut risteilivät punaisina salamoina kämmenselässä, ja oikean käden pikkurilli sojotti omituisessa asennossa. Hänen olisi pakko mennä taas lääkäriin ja kohdata epäilevät katseet, kuunnella kysymyksiä joihin hän ei pystynyt vastaamaan.

Camilla Läckberg, Leijonankesyttäjä *****
suom. Outi Menna
Gummerus 2015
s. 440
Lejontämjaren 2014

Läckberg Camilla: Perillinen; Merenneito; Majakanvartija 
Läckberg Camilla: Enkelintekijä


 Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kesähaaste







Sain Kaisa Reettalta Kirjoista ja muista kertomuksista-blogista kesäisen haasteen pari viikkoa sitten. Elokuu uhkaa saavuttaa syyskuun ja minä vain nautiskelen helteistä... onhan ne kestäneet koko elokuun ajan. Kivasti kesä on mennyt. Kuvasta näkee mitä olen puuhannut. Meillä on kesäsaaressa iso piha, jonka nurmikonleikkuu on minun puuhastelua. Harava nojaileekin siinä villiomenapuuhun minun takana. Kuvassa on ilta ja käytän hyväkseni auringon viimeisiä säteitä lukupuuhiin. Saaressa ei aurinkoisena päivänä ehdi juuri lukemaan. Huom. kumisaappaat, joita ilman en uskalla saapastella, sillä ilman niitä on varma juttu, että käärme luikertelee vastaan. Tänä kesänä en ole saaressa nähnyt käärmeitä, mutta pari kappaletta eksyi meidän kotipihalle...iik!!!! Enhän minä kilju vaan tömistelen maata. Luonnossa liikkuessa oppii huomioimaan eläimet, linnut ja muut öttiäiset.

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Kukaan ei taatusti tiedä, että olen ollut vuoden patologian laitoksella töissä. Ihan mukavaa ja suht siistiä sisähommaa. Yksi asia oli mitä en alkuun pystynyt tekemään, mutta huomaan, että aika tekee tehtävänsä ja pystyin myös siihen hommaan. En kerro, koska se koskee lapsia. Kuolleita lapsia. Ikinä en mennyt ruumiinavaukseen mukaan, ainakaan sellaiseen aikuisen ihmisen. Tässä tämä kaikki jännitys, jonka suostun paljastamaan, ettei teillä mene yöunet. Aiheesta saisi aikamoisen jännärin aikaiseksi. Patologiahan houkutteli kaikenlaisia rosvoja yöaikaan, havittelivat niitä haisevia litkuja. Yksi hupaisa luku oli patologit. Kun olin jo lopettanut siellä työt, johtajaksi tuli lääkäri, joka pian katosi. Auto löytyi Ruotsista. Mies löytyi loppujen lopuksi jostakin lähettyviltä metsästä, tietysti kuolleena. Tämä on siis faktaa.

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

No kyllähän ne, jotka jotakin ajattelevat kommentoivat ja toivonkin kommentteja, sillä sitähän tämä kirjabloggaaminen on, kerromme mitä mieltä olemme jostakin kirjasta, arvostelemme uusia kirjoja, tuomme esille vanhempia kirjoja. Jokaisella on omat mieltymyksensä. Olen aika utelias kirjojen suhteen, ja luen laajalla maulla. Joskus tulee ihan sellainen fiilis, että nyt on pakko lukea dekkari tai nyt tarvitaan tunne-elämää varten rakkautta ja romantiikka, toisinaan surullisia kirjoja, jotta kyyneleet saavat lainehtia ja sitten se yhteiskunnallinen sanoma, jota yleensä etsin kirjasta kuin kirjasta... höpsistä vaan en lasten kirjoista :) On sillä väliä ja tykkään kaikista Kirjasähkökäyrän lukijoista, iso hali teille kaikille :)

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Aika lailla, sillä enhän minä elävässä elämässä ehdi istumaan tietokoneella näin tiiviisti. Olen ennemmin ulkona puuhastelemassa. Blogiminä ei sano ääneen mitään, mutta reaaliminä puhuu työkseen, joten vuorovaikutus on aivan erilaista.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Arkinen tilannekomiikka, stand up-komiikka, farssit ja hauskat kesänäytelmät, ihanat hauskat lapset, Fingerpori-sarjakuvat. Olen huomannut, että Fingerpori on jäänyt päälle ja kuulen sitä arkielämässä päivittäin ja nauraa hihittelen. 

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Luovuus on arkea ja juhlaa
jokapäiväistä työtä
luovuutta ei koskaan liikaa tuhlaa
ilo tulee sen myötä.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?

Meidän Ozzya. Siinä on sitten symppis koira, oikein halihalipehmokoira :)

7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

No voisihan sitä olla nuori, kaunis ja rikas, ehkä prinsessa tai kirjailija. Näistä nyt onnistuu enää tuo kirjailija-tyyppi. En ärsyynny herkästi, oliskohan se mikä minua ärsyttää.

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Lapsirakas, koirarakas, luontorakas... siinä kolme tärkeintä :)

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Ei minusta tule isoa, sillä olen aika pienikokoinen. Joku on sanonut jopa miniatyyrikokoiseksi :)

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

Riippuu kirjasta, tarinasta, elämänkohtalosta. Aika ikävältä näyttää tällä hetkellä syyrialaisilla pakolaisilla. Jes, minä sain tännekin lisättyä hieman maailmanpolttavaa politiikkaa. En siis ole poliitikko, mutta ihmisten hätä on lähellä sydäntäni. En siis usko aina onnellisiin loppuihin ja kuolemakin voi olla aika kivuliasta.

Näihin maisemiin jaksan uppoutua aina vain :)
Terveisin Mai :)

perjantai 21. elokuuta 2015

Palvelija ja herra







Hän sulki taas silmänsä, ja auton keinahtelu hetkui hänen päässään, kuten meren mainingit saavat maan huojahtelemaan jalkojen alla matkustajan astuessa rantaan laivamatkan jälkeen. Hän nukahti kuten - aluksi aistit sekaisin auton rajusta liikkeestä, sitten sen rytmin taltuttamana ja tuudittamana - hän oli nukkunut aika ajoin niinä kolmena vuorokautena auton lattialle piiloutuneena.
 
Eteläafrikkalainen nobelistikirjailija Nadine Gordimer (1923-2014) sulatti sydämeni kirjallaan Poikani tarina. Nyt lukemani kirja Palvelija ja herra on vieläkin parempi, tiivistunnelmainen pakotarina Afrikan viidakossa. Kirja on kirjoitettu 1981 ja siinä kuvitellaan tulevaisuus, joka sitten tapahtui. Moni valkoihoinen lähti pakoon Etelä-Afrikasta, kun valkoisten herruus päättyi ja jonkinlainen tasa-arvo mustien ja valkoisten välillä alkoi. En tiedä noista tapahtumista paljoakaan, mutta haluan tietää asioista ja olen iloinen siitä, että valkoihoisten herruus päättyi. Sen tiedän, että asianajaja Nelson Mandela oli vapaustaistelija ja Etelä-Afrikan 10. presidentti, joka istui vankilassa 1962-1990 siksi, että toimi apartheidia eli rotusortoa vastaan.

Nadine Gordimer eli Etelä-Afrikassa koko ikänsä ja taisteli kirjoillaan epätasa-arvoa vastaan, huolimatta siitä, että hänen kirjoituksiaan sensuroitiin ja häntä painostettiin. Poikani tarinassa mustaihoinen päähenkilö oli aluksi poika, mutta kasvoi kirjassa mieheksi. Pojan isä oli aktiivinen mustien oikeuksien puolestapuhuja ja joka seurusteli valkoisen naisen kanssa. Palvelija ja herra on kirjoitettu keskiluokkaisen valkoihoisen avioparin näkökulmasta. He pakenivat lapsineen Johannesburgista mustan palvelijansa avustamana ja piiloutuivat palvelijansa kotikylään. He joutuivat alentumaan herrakansalaisista palvelijansa hyväntahtoisuuden varaan. Tämä kirja olisi jokaisen hyvä lukea miten elämä voi muuttua, ja miltä tuntuu paeta omasta kodista ja yrittää sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Maureen alkoi verkalleen asua ympäröivää majaa; se oli tyhjä rautasänkyä lukuun ottamatta, lapset nukkuivat autonpenkeillä - paikan muut esineet kuuluivat toiseen kategoriaan: ei muuta kuin jäykkä kokoon kääritty lehmänvuota, kuokka naulassa, pieni kasa ryysyjä ja särkyneen priimuskeittimen osa seinustalla. Kana poikasineen liikuskeli siellä; mutta hänen kuulemansa hento ääni ei lähtenyt niistä. Siellä oli tietysti hiiriä ja rottia. Kärpäset harhailivat ilmassa ja löysivät hänen lastensa silmät ja suut; he haisivat varmaankin yhä oksennukselle maatessaan siellä likaisina, unessa, turvassa.

Turvattu tunne oli ohimenevää. He eivät tunteneet oloaan kotoisaksi, eikä musta kyläväestö pitänyt heistä. Lapset sopeutuivat nopeasti, saivat kavereita ja oppivat puhumaan kyläläisten kieltä. Maureen ja Bam pysyivät outoina. Alkuun helpotti oloa, että oli päässyt turvaan, piiloon sodalta, mutta muut tuntemukset valtasivat mielen. Heidän entinen palvelijansa July, joka oli auttanut heitä pakomatkalle, näytti omassa kyläyhteisössään toisen puolen itsestään. Aiemmin hän oli palvelija, kylässä hän oli herra.

Kirja on uskomattoman hieno fiktiivinen tarina siitä, miltä valkoihoisesta tuntuu joutuessaan alkeellisiin olosuhteisiin mustien joukkoon. Kotikaupungissa taisteltiin, eikä ollut muuta paikkaa minne piiloutua, sillä kehenkään ei voinut luottaa. Jokainen on nähnyt pakolaisten määrän Välimerellä, kun viimeiset rahat annetaan salakuljettajille, jotta he kuljettavat pakolaiset turvaan. Turvaan väkivallalta. Sitten suomalaiset poliitikot tappelevat siitä annetaanko maahanmuuttolupa sadalle vai sadalleviidellekymmenelle pelokkaalle, sotaa pakenevalle ihmiselle. Samalla lailla kyläyhteisössä pohdittiin, saako valkoiset jäädä heidän kylään, mitä seurauksia siitä voi olla. Nadine Gordimer teki upean kirjailijanuran vastustaessaan omilla taiteellisilla lahjoillaan apartheidia vastaan, toivoisin suomalaisilta poliitikoilta enemmän myötätuntoa ja vastuuta maahanmuuttajien kohteluun. Nadine Gordimer, olet minulle loistava tähti kirjamaailmassa. *****

Yön usvat ovat jättäneet kirpeän raikkauden, joka karkottaa kananjätösten pistävän ammoniakinlemun, vanhan ruohokaton tympeän hajun, mätänevien jätteiden löyhkän - rättien, vasikan leukaluun, isoja kiiltäviä kärpäsiä kuhisevan - jätteiden joita kertyy aina sinne minne sateet ovat kovertaneet kuopan maahan majojen väliin.

Nadine Gordimer, Palvelija ja herra
suom. Seppo Loponen
WSOY 1983
s. 181
July´s People 1981


Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

torstai 20. elokuuta 2015

Isäni, sankari







"Se on tämä politiikka, mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet ja sen takia Högforskin on ruvennut kantamaan vihaa isää kohtaan. Varmaankin sitä politiikkaa on Högforsin kansliassa niin paljon puhuttu ja mietitty, että aletaan jo ihmisiä vainoamaan sen takia. Se politiikka pitäisi panna säkkiin ja upottaa mereen tai polttaa saunan pesässä."

Joni Skiftesvik tutustui kirjan aihepiiriin, johon liittyi Kemin etapin toiminnan asiakirjat ja erilaiset jäämistöt. Jäämistöistä löytyi 12-vuotiaan koulutytön Elina Vakkurin päiväkirjamerkintä syksyltä 1915, joka on ylläolevassa lainauksessa. Kirjailija on liittänyt päiväkirjamerkinnän kirjaansa ja Elina Vakkuri on kirjan päähenkilön Taavetti Vakkurin tytär kirjassa Isäni, sankari. Elina kirjoittaa kirjassa päiväkirjaansa tapahtumia, jotka enteilivät vapaussodan alkamista. Suomihan oli Venäjän vallan alainen vuonna 1915, mutta suomalaiset halusivat vapaaksi kansakunnaksi. Tuosta ajasta kaksi vuotta eteenpäin suomalaiset olivat itsenäisiä, mutta se vaati suomalaisten nuorten miesten lähtöä Saksaan jääkärikoulutukseen. Perämeren pohjukan kautta suomalaiset menivät yön pimeydessä veneillä yli Ruotsin puolelle ja sieltä Saksaan. Taavetti oli yksi luotseista, joka kuljetti veneitä.

Miihkaili oli kieltänyt tyttöjä ja tytöt olivat juorunneet ja valehdelleet emännälle. Emäntä oli rynnännyt loilottamaan portaille, että jos se ryssänpiru ei anna lapsille rauhaa niin ottakoon leipäsutensa ja mulkunjätteensä ja hakekoon muualta sakilleen kortteerin, jos nyt kasakan hellu sitten johonkin palvelijaksi huolitaan.

Taavetti oli venäläisen kasakan ja suomalaisen piian poika. Suomalaiset katsoivat karsaasti Taavetin isän ja äidin romanssia ja hullustihan siinä sitten kävi. Taavetti sai kasvaa orpona ja kiusattuna, mutta hyvä kalastaja hänestä tuli. Vanhat asiat eivät vain jättäneet rauhaan, ne tulivat ajatuksiin ja uniin. Vanhat kiusaajat ja heidän teot vaikuttivat Taavetin päätöksiin. Yksi niistä oli ajaa jääkäreitä yömyrskyissä Ruotsin puolelle. Muitakin vaikuttimia Taavetilla oli, mutta niihin kannattaa perehtyä kirjan sivuilla. Taavetti oli päätöksensä tehnyt, eikä siihen vaikuttanut vaimo eikä lapset.

Isäni, sankari antaa hyvän kuvan sadan vuoden takaisista tapahtumista. Ihmisten oli päätettävä olivatko he itsenäisen Suomen puolella vai Venäjän vallan alaisia. Kummastakin päätöksestä oli mahdollista saada vankeustuomio tai kuolemantuomio jossakin pimeässä paikassa. Ilmiantajia liikkui molemmin puolin. Skiftesvik taitaa erinomaisen tarinoimisen, jonka taustalta löytyy viittauksia todellisiin tapahtumiin. Kirjan elävät luontokuvaukset ovat huikean hienoja. ****

Joni Skiftesvik, Isäni, sankari
WSOY 1987
s. 164 + karttakuva venereitistä 

Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni (Runebergvoittaja 2015)


Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

tiistai 18. elokuuta 2015

Pikkuseikkoja



On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.

Carol Shieldsin (1935-2003) Pikkuseikkoja esikoiskirjan kansikuvassa on kaunis lyhtykoison kuva. Lyhtykoiso on kuin lyhty, joka valaisee puutarhaa, kun katselen sitä. Jostakin syystä olen aina pitänyt lyhtykoison kukasta ja se on mielestäni kuin aasialaiset paperilyhdyt. Kukalla on myös kaksi muuta nimeä lyhtykukka ja juutalaiskirsikka.

Kirja kertoi elämäkertakirjailija Judith Gillistä ja hänen perhe-elämästään ja työstään. Judith oli naimisissa Martinin kanssa ja heillä oli kaksi aikuistuvaa lasta. Elämä oli muuttunut hieman yksitoikkoiseksi, jotakin uutta pitäisi keksiä kirjailijan työhön. Kirjan suurinta antia oli kirjailijan ammatista kertominen, kirjan kirjoittaminen, aiheiden keksiminen, kirjan työstäminen, kustantaminen ja julkaiseminen. Kirjan aiheista nousi ylös plagioiminen. Judith itsekin kirjoitti luovan kirjoittamisen kurssilla erään  lukemansa kirjan perusteella tehtävän, mutta päätti olla julkaisematta sitä, mutta kuinkas sitten kävikään...

Seurueen eloisuudesta ei ole epäilystä, ja se minua juuri ihmetyttää, sillä se on eloisuutta, jonka on tottunut assosioimaan ihmisen ääniin, meluun. Ja noiden ihmisten piiristä, noiden vähäeleisesti liikehtevien, eksoottisen kukan terälehtiä muistuttavien ja eri suuntiin viittoilevien, intoilevien käsien piiristä muodostuu täydellisen kaunis hiljaisuuden ympyrä.

Ylläolevassa Pikkuseikkoja teoksen lainauksessa Shields kertoi kuuromykkien juhlasta ravintolassa. Tietysti olisin halunnut, että suomentaja olisi käyttänyt assosioimaan sanan tilalla vaikka liitetään sanaa. Tekstin kauneus tulisi silloin paremmin esille. Kuinka kauniisti Shields onkaan seurannut ja havainnoinut kuuromykkiä ja laittanut heidät osaksi kirjaansa. Tämä oli vain pieni tapahtuma, mutta kaunis.

Nyt saisi sataa lunta. Maata peittää vanha, kovaksi pakkautunut lumi, jossa on jäisiä koloja. Teillä ja jalkakäytävillä on uria, joilla on hankala kävellä, ja autoilijoille keli on vaarallisen liukas. Kaikkea peittää lika. Tulisi edes yksi kaunis, lempeä lumisade, niin en tuntisi näin suunnatonta, pakonomaista halua painaa pää alas ja vain itkeä, itkeä, itkeä.

Judith Grill on henkilönä tarkkailija ja havainnoija. Hän epäilee, luulottelee, keksii mielikuvitusjuttuja perheenjäsenistään ja ystäväpiiristä, johon kuului tietysti kirjailijoita ja akateemisia ihmisiä. Jostakin syystä olisin halunnut, että ystäväpiiri ei olisi ollut niin suppea ja akateeminen. Kirjan tapahtumat sijoittuivat Kanadaan, joten olisin toivonut hieman ranskalaisuuttakin teokseen. Yhdysvaltalainen Carol Shields asui miehensä kanssa Kanadassa ja toimi opettajana eri yliopistoissa. Kirjailijan uransa hän aloitti nelikymppisenä ja sai Pulizer-palkinnon Kivipäiväkirjat teoksesta vuonna 1995. Jälleen uusi teos lukukirjapinoon, eli kirjoihin, jotka haluaisin lukea. Luultavasti Shields kirjoitti akateemisesta yliopistomaailmasta, koska se oli hänelle tuttua. ***

Carol Shields, Pikkuseikkoja
suom. Hanna Tarkka
Otavan kirjasto 2011
s. 235
Small Ceremonies 1976

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kun pimeys peittää maan




Miehen ympärillä oli silkkaa mustaa. Ei vain pimeää, vaan läpitunkemattoman syvää mustuutta. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen mustuuteen alkoi tunkeutua vaaleampia läiskiä. Valo ja pimeys kieppuivat aina vain vinhemmin, erkaantuivat ja liittyivät takaisin yhteen.

Tässä uusi historiallinen dekkariuutuus Ruotsista. Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan valittiin vuonna 2014  Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi. Aiemmin tietokirjoja kirjoittanut Lihammer on voittanut parhaan historiateoksen palkinnon. Historia on parasta myös tässä dekkarissakin ja kirjailija on tehnyt todella tarkkaa taustatyötä luodakseen 1930-luvusta todentuntuisen.

Kirjan päähenkilö on lapsuudessaan kovia kokenut komisario Carl Hell. Ensimmäisen murhatun löydyttyä Uppsalan yliopiston Anatomian instituutin kellarista Carl Hell määrätään tutkimaan rikosta. Tutkijaparikseen hän haluaa poliisisisar Maria Custavssonin. Naiset ovat vielä harvinaisia poliisivoimissa, mutta Carl Hell on tarkkaillut poliisisisarta ja uskoi hänen olevan parempi tutkijapari kuin miespuoliset kollegansa. Kirjasta löytyy muutakin naisiin liittyvää tuon ajan tietoa.

"Rouva Eklund kertoi myös, että heidän esikoisellaan, tytöllä, oli synnynnäinen aivovamma tai mielisairaus ja että prosektori Eklund oli riistänyt tyttären häneltä melkein saman tien ja jättänyt lapsen Uppsalan sairaalaan. Sitten hän oli vierittänyt lapsen sairauden rouva Eklundin syyksi ja uppoutunut siitä pitäen rotuhygieniaan."

Dekkari ei ole pelkkä jännäri, missä tapahtuu murhia, vaan kirjan sivuilla kerrotaan 30-luvun lainsäädännöistä, rotuhygieniaan paneutuvista lääkäreistä, psykiatreista, lainsäätäjistä ja virkamiehistä. Rotuoppi tuli selkeästi natsisaksasta, jossa jahdattiin juutalaisia, vammaisia, mielenterveyspotilaita, seksuaalisesti samaan sukupuoleen suuntautuneita, irtolaisia ym. Ruotsissahan tuli voimaan laki, jonka vuoksi tehtiin sterilisaatio kymmenille tuhansille terveille naisille, jotta ruotsalaisten rotu paranisi. Dekkarissa oli siis natsien ajatusten kannattajia ja vastustajia. Ihmisten käyttäytymistä seurattiin tarkkaan ja tehtiin ilmiantoja. Ilmiantojen perusteella voitiin henkilö sulkea mielisairaalaan psykiatrien koekaniiniksi, toinen vaihtoehto oli syyte ja vankilaan joutuminen.

Kun pimeys peittää maan oli todella mielenkiintoinen kirja. Siinä oli murhia ja niiden tekijää oli mielenkiintoista pähkäillä. Kirjailija veti johtolankoja tutkijoiden saamien tietojen perusteella yhteen, joten lopussa oli vain pari mahdollista murhaajakandidaattia. Murhat olivat tosi ikäviä, ja murhaajalla oli painava motiivi teoilleen. Toivon, että jatkoa seuraa, jäihän loppuun jälleen yksi selvittämätön rikos. ****

Kun ylittää tietyn moraalisen rajan, saa varautua siihen, että mitä tahansa voi tapahtua. Että omasta itsestäänkin voi tulla epätoivottu.

Anna Lihammer, Kun pimeys peittää maan
suom. Ulla Lempinen
Atena 2015
s. 330
Medan mörket faller 2014
Arvostelukappale

  Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen

perjantai 14. elokuuta 2015

Merilasia







Ovi on laikukas, maali lohkeillut - vihreää tai mustaa, vaikea sanoa. Kolkuttimen yläpuolella on lasiruutuja, osa särkyneitä ja osa vanhuuttaan samentuneita. Yläpuolella on kulunut pärekatos ja sen yläpuolella väritön taivas.

Sain Aili-mummon arvonnasta tämän Anita Shreven kirjoittaman hienon historiallisen kirjan. Kirjan kansikuva on herkkä ja nimi on kaunis, Merilasia, ja se kulkee mukana koko kirjan ajan, sillä päähenkilö, parikymppinen Honora, keräsi rannoilta merilasia, lasia, joka oli hioutunut meressä sileäksi. Kirja kertoi vuodesta 1929, jolloin Yhdysvalloissa tapahtui kaikenlaista pörssiromahduksesta lähtien. Honora eli kaiken sen keskellä, koki rakkauden, kotoa lähdön, aviomiehen työttömyyden, köyhyyden ja nälän, lakkotaistelut ja tutustui uusiin ihmisiin, Vivianiin, Alphonseen, McDermotiin, Luisiin. Köyhyyteen tämä suloinen päähenkilö oli oppinut jo kotonaan, mutta pörssin romahdettua ihmisillä ei ollut mitään.

On ollut päiviä, jolloin heillä ei ollut muuta syötävää kuin maissijauhoa: maissipuuroa aamiaiseksi ja sitten paistettuna lounaaksi ja sitten, koska mitään muuta syötävää ei kerta kaikkiaan ole, eikä yhtään rahaa jäljellä, Honora lämmittää nuo paistokset illalliseksi.

Merilasia teoksen tapahtumat sijoittuvat New Hampshireen samaan taloon kuin Anita Shreven teos Lento tuntemattomaan (suom. 1999). Mielenkiintoni heräsi heti tätä kirjaa kohtaan, sillä pidän jatkuvuudesta. Ihmiset muuttavat ja taloihin tulee uusia asukkaita. Honora ja Sexton ostivat rapistuneen vuokratalonsa itselleen. Honora ei tuntenut miestään, sillä ennen naimisiinmenoa hän ei ollut tavannut miestään montaa kertaa. Sexton teki empimättä kaikenlaisia kepulikonsteja ja niitä hän teki myös talon ostossa. Kirjan loppupuolella Sexton joutui todellisiin ongelmiin ja Honoran tunteet saivat muuta ajateltavaa. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista ja kirjailija oli kirjoittanut Honoralle todella luihun mieheksi.

Yhtenä päivänä miehellä on työpaikka, ja elämä on täynnä mahdollisuuksia. Seuraavana päivänä työpaikka ja auto ovat menneet, eikä mies pysty katsomaan vaimoaan silmiin. Ei ole palkkashekkiä, ei mitään keinoa ansaita rahaa ruokaan ja vaatteisiin. Elämä keskittyy hengissä pysymiseen. Tämä yritys pysyä hengissä vie kaiken käytettävissä olevan ajan.

Merilasia teos sijoittuu historiallisesti aikaan, jolloin amerikkalaiset kokivat suuren taloudellisen ahdingon. Jostakin syystä nämä ahdinkoajat kiertävät kuin spiraali ja viimeisestä lamakaudesta on vain muutama vuosi. Ihmiset joutuivat velkakierteisiin, työpaikat menivät alta pois, ihmiset oppivat keräämään ruokansa roskiksista, perheet hajosivat ja lapset joutuivat laitoksiin. Hyvinvointi katosi kuin tuhka tuuleen. Yhdysvaltojen lamakausilla on vain se ongelma, että se lähtee vyörymään ja kiertää eri maissa. Tällä hetkellä heillä menee paremmin, mutta Euroopan maat ovat velkakierteissä ja vaikutus koskee meitä kaikkia Euroopassa. Suomessa näkymät ovat pahenemassa ja työttömien määrä kohoamassa. Suomessakin lisääntyy kaikenlaisia uhkia, joista myös tämän kirjan sivuilla kerrottiin. Työttömyys, rahattomuus, nälkä lisäävät ikäviä tekoja, valitettavasti. ****

On nousuveden aika, ja hän ihmettelee kuinka täällä rannalla voi olla niin kaunista ja hiljaista ja rauhallista, kun kaupungissa huudettiin ja kivet lentelivät ja oli tulta ja savua ja sitten laukaukset.

Anita Shreve, Merilasia
suom. Anu Niroma
Wsoy 2006
s. 417
Sea Glass 2002

Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.








torstai 13. elokuuta 2015

Joseph Brodsky: Veden peili







Monta kuunkiertoa sitten dollari oli 670 liiraa ja minä olin kolmenkymmenenkahden. Maapallokin oli kaksi miljardia sielua kevyempi, ja stazionella, jonne olin tuona kylmänä joulukuun iltana saapunut, baari oli autio. 

Monta kuunkiertoa sitten, näin mieleenpainuvasti alkoi Joseph Brodskyn teos Veden peili. Joseph Brodsky (1940-1996) oli Nobel-palkittu venäläis-amerikkalainen runoilija, mutta Veden peili on lyhytproosateos, joka kertoi hänen matkastaan Venetsiaan. Brodsky kävi ensimmäisen kerran Venetsiassa vuonna 1972, joka oli sama vuosi, jolloin hänet karkotettiin Neuvostoliitosta. Brodsky syntyi juutalaisperheeseen ja kirjoitti jo nuorena runoja. Anna Ahmatova kannusti nuorta runoilijaa. Runoilija oli pakkotyössä ja sisäisessä karkotuksessa sen vuoksi, että oli runoilija.

Venetsia oli Brodskyn rakastama kaupunki, johon hän palasi joka talvilomansa ajaksi. Luettuani kirjan matkakuumeeni nousi jälleen ja haluaisin matkata Venetsiaan. Tänä vuonna olen lukenut moneen eri maahan sijoittuvia kirjoja, ja matkustusinto on voimistunut kovasti. Kirjablogikavereideni mukavat matkakuvaukset eri maista innostavat uteliasta mielikuvitustani ja mielikuvamatkailen monesti eri maissa. Brodsky matkaili Yhdysvalloista Venetsiaan, joten Veden peiliä voi kuvata hänen omaelämäkerralliseksi kirjaksi.

Kyyneleen voi tässä kaupungissa vuodattaa lukuisissa tilanteissa. Jos oletetaan että kauneus on valon jakautumista verkkokalvoa miellyttävällä tavalla, kyynel on verkkokalvon, samoin kuin kyyneleenkin, tunnustus ettei se pysty pidättelemään kauneutta.

Veden peilin teksti on uskomattoman herkkää, ilkikurista ja pohdiskelevaa, paikoin jopa kriittistä. Brodsky kirjoittaa omista tuntemuksistaan mielenkiintoisesti ja teksti soljuu Venetsian veden soljuessa ympärillä ja herkistäessä runoilijan kynänjälkeä. Kirjan sivuilla lukija kulkee Brodskyn silmien kautta, silmien, jotka näkevät kauneuden ja rumuuden, mutta rumuudessakin kauneuden. Brodsky kulkee Venetsiassa talvisaikaan, joten kaupunki on hiljainen ja turisteja on vähän, samoin turistikauppiaita.

Näiden vuosien varrella olen pitkien oleskelujeni ja lyhyiden pistäytymisteni aikana luullakseni ollut täällä lähes tasaväkisesti sekä onnellinen että murheissani. Ei ole ollut väliä kumpaa, siksikään että en ole tullut tänne romanttisessa tarkoituksessa vaan tekemään töitä, laatimaan jonkin artikkelin loppuun, kääntämään, kirjoittamaan muutaman runon - jos minulla oli niin hyvä onni - tai yksinkertaisesti olemaan.

Jos haluat lukea jotain kaunista ja herkkää miehen kirjoittamaa tekstiä, lue Veden peili. Voi vain kuvitella miltä tuntuu jättää kotimaa poliittisista syistä. Hienoa, että  Brodsky löysi sielunmaiseman Venetsiasta.

Kun maailma on mikä se on, tämä kaupunki on silmän rakastettu.

Joseph Brodsky, Veden peili *****
suom. Marja Alopaeus
Tammi, pokkari
s. 116
ensimmäinen suomennos 1994
Watermark 1992




Saran bloggaus 
Marikan bloggaus 
Jokken bloggaus 
Jassun bloggaus


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Joka yksin kulkee







Katja kääntyi hitaasti häntä kohti. Rakas Jumala, hän ajatteli. Kädessään Katjalla oli pienet valkoiset kengät. Rakas Jumala, älä tee tätä minulle. Hän tunsi kuinka paha olo nousi, silmissä pyöri, hän ei tuntenut enää sormiaan. Mutta hän ei pystynyt liikkumaan, hän oli kuin jähmettynyt paikoilleen.

Mari Jungstedtin Gotlanti-dekkarisarja on jatkunut yhdentoista kirjan verran. Uusin dekkari on nimeltään Joka yksin kulkee. Kirjan kansikuvassa on pieni tyttö ja yläpuolella uhkaavan näköisiä lintuja. Kuvaan on tiputeltu punaisia maalitippoja kuvaamaan verta. Ei kirja niin kamalan verinen ole, mutta koska kyseessä on dekkari, niin eihän sitä voi välttyä rikoksilta. Jotkut lukijat voivat päätellä jo kansikuvasta, että kirjassa tapahtuu jotakin pienille lapsille, kirjassa katoaa lapsia, sen verran raotan juonipaljastuksia.

Hän oli usein vähällä purskahtaa itkuun muistellessaan, mitä kaikkea he olivat vuosien varrella jakaneet. Ehkä se oli vain luonnollista. Psykologi oli puhunut suruprosessista, joka oli vain käytävä läpi. Hän ei pitänyt prosessi-nimityksetä. Aivan kuin yhtäkkiä ei olisikaan ollut enää kyse hänestä, vaan jostain joka tapahtui hänestä riippumatta. Ja juuri siltä hänestä nytkin tuntui, ulkopuoliselta omassa elämässään.

Visbyn vanhaankaupunkiin astui painajainen, kun pieniä lapsia alkoi katoamaan kummallisella tavalla. Tutkimusten päävastuu oli komisario Karin Jacobssonilla, sillä hänen pomonsa Anders Knutas oli sairaslomalla. Knutaksen elämässä oli tapahtunut liikaa yhdellä kertaa ja lääkäri puhui posttraumaattisesta stressireaktiosta. Sairautensa valopilkkuna hän piti kuitenkin sitä, että hänen ja Karinin välit olivat lämmenneet ja molemmat toivoivat suhteen etenemistä. Karin joutui kuitenkin painimaan ihmeellisten katoamisten kimpussa ja Knutas vietti aikaansa mökillään.

Kirjan kertojina toimii useampi henkilö ja rikollinenkin saa avata omia ajatuksiaan. Tässä dekkarissa rikollinen oli helppo arvata, vaikka Mari Jungstedt yritti ohjata ajatuksia toisen mahdollisen rikollisen luokse, joka myöskin sai tilaa omille ajatuksilleen. Olen ehkä lukenut liikaa näitä Gotlantiin sijoittuvia dekkareita, sillä mielestäni kirja ei lähtenyt lentoon, vaan räpiköi Gotlannin rantavesissä, kuten eräs matkalaukku. Knutas on kyllä symppis päähenkilö ja jotain tummaa ja ikävää voin ennustaa näkyvän taivaanrannassa. Knutas, ole varovainen. **

Mari Jungstedt, Joka yksin kulkee
suom. Emmi Jäkkö
Otava 2015
s. 262
Du går inte ensam 2013



Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

maanantai 10. elokuuta 2015

Kevyt liha



Pidin valtavan paljon Riikka Ala-Harjan Maihinnousu teoksesta, joka oli vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana. Se ei ollut kirjailijan ainoa ehdokkuus, vaan Riikka Ala-Harjan esikoisteos Tom Tom Tom oli Finlandia-ehdokkaana 1998. Vuonna 1990 hän voitti J.H.Erkon novellikilpailun. Meriittejä löytyy. Maihinnousu teoksessa päähenkilö tuskaili avioeron ja lapsen sairauden kanssa. Aiheet tulivat kirjailijan omasta lähipiiristä. Varsinkin lapsen sairautta käytiin paljon läpi mediassa. Kevyt liha teoksessa päähenkilö Saara on keski-ikäinen, vastaeronnut ja yhden lapsen äiti. Tällä kertaa lapsi on poika, Martti, Maihinnousussa lapsi oli tyttö. Saara oli töissä teatterilla valosuunnittelijana. Uusi teatteriproduktio kertoi tunnetusta teatterikappaleesta. Ohjaaja halusi lavalle Daavidin patsaan jossakin muodossa. Daavidin patsas on myös kirjan kansikuvassa. Patsas on näyttävä ja patsaan muotoja käsitellään tarkasti kirjan kuvioissa lihas lihakselta. Saara nimittäin harrasti intohimoisesti liikuntaa ja varsinkin kuntosalilla rehkimistä. Hänelle lihakset olivat erittäin tärkeitä, varsinkin omat lihakset.

Kaikilla ihmisillä on pää, kädet, keskivartalo ja jalat.
Silti kaikki ovat erinäköisiä. Jopa täällä salilla. Kaikennäköisiä, kaikenkokoisia, miehiä ja naisia, paksuperseisiä zumbaajia, kuivakoita juoksijoita, lihaksikkaita raudannostajia, hikisiä venyttelijöitä.

Saara kohtasi nuoruudenaikaisen poikakaverinsa Jarnon ja aloitti seurustelun.  Jarno oli eronnut ja hänellä oli poika, Martti nimeltään. Jälleen kirja, jossa käytetään samaa nimeä kahteen kertaan, vaikka maailma olisi pullollaan erilaisia nimiä. Seurustelu ei ollut helppoa, kun Saaran työajat vaihtelivat ja hänellä oli melkein aina poika kotona.

Kokonaiseen vuoteen minulla ei ole ollut ketään.
En tajua miksi. En ole halunnut, tai totta kai olen, mutta minulla on 120-senttinen mies odottamassa, jaan kääpiön kanssa sänkyni, vaikka sillä on oma huone ja siellä vuode.

Saaran työ oli mukavaa ja hänellä ei ollut pelkoa erottamisesta, lisäksi hän oli teatterinjohtajan kanssa hyvä ystävä. Työkaverit olivat kivoja ja liikuntaharrastus toi vaihtelua arkeen. Ikäkin oli vielä hallinnassa, ainoa asia mikä kaiversi, oli miesystävän puute. Jarno toi orastavat tunteet esille, mutta oliko Jarno se mitä Saara halusi ja oliko Saara se mitä Jarno halusi. Kirjan juonikuvioissa rakenneltiin uutta suhdetta, joka ei ollut aivan yksinkertaista. Miten suhteessa käy, sen voi lukea kirjasta Kevyt liha. Tällä kertaa en ihastunut aiheen käsittelyyn ja henkilöhahmot olivat aika arkisia. Riikka Ala-Harjan tekstiä on ilo lukea, joten nautiskelin tällä kertaa kirjailijalle tyypillisestä kertovasta tekstistä. Tietysti voisin kertoa myös kirjan nainen-mies-pohdinnoista, mutta jätetään jotain jännitettävää muillekin. ***

Tarjoilija ojentaa maitokahvin. Vaahdolla hän on tehnyt kahvin pintaan kauniin kuvion. Se ei ole sydän. Sydäntä en olisi kestänyt.

Riikka Ala-Harja, Kevyt liha
LIKE 2015
s. 216




torstai 6. elokuuta 2015

Kaikki taivaan linnut


Olen odottanut Harper Leen Kaikki taivaan linnut teosta siitä asti, kun tiesin kirjan olevan olemassa. Kirjailijan esikoisteos Kuin surmaisi satakielen (1960) palkittiin aikoinaan Pulizer-palkinnolla, mutta sitten se jäi Harper Leen ainokaiseksi kirjaksi, kunnes tämän teoksen käsikirjoitus löytyi ihmeellisesti jostakin. Kaikki taivaan linnut kertoi aikuiseksi kasvaneen Jean Louise Finchin jokakesäisestä lomasta kotikaupunkiinsa Maycombiin 50-luvun Alabamaan. Jean Louise, tuttavallisesti Scout, oli ensimmäisessä kirjassa pieni ihmettelevä rasavilli tyttö. Luonteenpiirteet eivät olleet hävinneet aikuistuneesta Scoutista, vaan mukaan oli tullut aikuismaista päättäväisyyttä, jopa härkäpäisyyttä, mutta villit temput olivat yhä hallinnassa.

"Jean Louise, mitä ihmettä sinä ja Henry Clinton oikein meinaatte - uimalla keskellä yötä alasti joessa? Koko Maycomb puhuu siitä tänään."
Jean Louise painoi pään polviinsa ja yritti herätä. "Kuka kertoi?"
"Mary Webster soitti heti aamunkoitteessa. Sanoi, että teidät oli nähty ilkialasti joessa viime yönä kello yksi!"

Jean Louise oli pienestä asti ollut kaupungin puheenaihe, sillä hän keksi veljensä kanssa kaikenlaisia tempauksia. Kirjan sivuilla Jean Louise muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä ihmisiä, joita liittyi hänen tuttavapiiriinsä ja perheeseen. Eräs lapsuudenystävä Dill, tuli joka kesä isotätinsä luokse asumaan vastapäätä Jean Louisen lapsuudenkotia. Dill alias Truman Capote oli oikeassa elämässä Harper Leen lapsuudenystävä ja jokakesäinen leikkikaveri. Lukiessani näiden kolmen veijarin, Scoutin ja veljensä Jemin sekä Dillin leikeistä, nauroin kippurassa, sillä Harper Leellä oli kyky kirjoittaa hauskasti ja erittäin elävästi. Kirjan sivuilla minulla tipahtelivat kyyneleetkin, kirja on siis tunteiden tulkki.

"Sinulla pitäisi olla sen verran älliä, ettet leikkaa ruohoa paljain jaloin. Fink Sewelliltä meni tuolla pelillä kolme varvasta tohjoksi, ja Atticus tappoi takapihalta metrin pitkän käärmeen vasta viime syksynä. Jestas, millaista käytöstä - moni voisi luulla ettei sinulla ole tolkun päivää!"
Jean Louise virnisti tahtomattaan.

Jean Louisen täti oli oikea matroona ja yritti pitää veljentyttönsä kurissa ja herran nuhteessa. Alabamaisen pikkukaupungin käytössäännöt olivat tädillä hallussa, juorut myös. Täti oli vanhoillinen, mutta hellämielinen ja hoiti Atticuksen taloutta raudanlujalla otteella. Mustathan oli vapautettu ja pyysivät kovaa palkkaa työstään, joten taloustyöt kannatti tehdä itse. Aikaisemmin joka perheessä oli mustat kotiapulaiset tekemässä kotityöt. Kun ei ollut varaa maksaa palkkaa mustille kotiapulaisille, he muuttuivat roskaväeksi valkoisten silmissä. Kathryn Stockettin Piiat teos antaa hyvän kuvauksen mustien kotiapulaisten kohtelusta 60-luvun Missisippissä.

Kirjan loppupuoli on vakavahenkisempää pohdiskelua mustien oikeuksista. Jean Louise oli kasvatettu tasa-arvoiseksi mustien kanssa, mutta nyt hän tuli näkemään kotikaupungissaan nousseen mustien ja valkoisten tasa-arvotaistelun epäsuhdan. Etelävaltiot eivät olleet vielä valmiita luopumaan valkoisten herruudesta. Isänsä Atticuksen mielipiteet olivat aina olleet Jean Louiselle tärkeitä, mutta hän tuli huomaamaan, että poliittisesti hän ja isä olivat eri puolilla pöytää. Kaikki taivaan linnut oli erittäin valveutunut ja sen voi jopa liittää tämän päivän Euroopassa käytäviin maahanmuuttajakeskusteluihin ihmisarvoista ja perustuslaista sekä moraalisista pohdinnoista oikeudenmukaisuudesta. Kirjassa käytiin vauhdikasta dialogia puolesta ja vastaan. Mieleenkiintoinen 50-luvun kirja ajalta, jolloin poliittinen kuohunta oli jo alkanut, suosittelen. ****

Harper Lee, Kaikki taivaan linnut
suom. Kristiina Drews
Gummerus 2015
s. 286
Go Set a Watchman


keskiviikko 5. elokuuta 2015

Merenneitojen laulu







Hän katselee hopeista vettä ja näkee mielessään toisen hiekkarannan Atlantin takana, irlantilaisen rannan, jonka maisema on peilikuva tästä.  Siellä poukamissa ujeltava tuuli oli saaren merenneitojen kuoro, kun ne vaikeroivat toivoen, että pääsisivät vangitsemaan jonkun myötätuntoisen miehen. 

Aurinko paistaa ja helleraja kohoaa, joten ulos mieleni tekevi. Haluan kuitenkin blokata tästä ihanasta Irlantiin sijoittuvasta kirjasta, joka on Lisa Careyn esikoisteos Merenneitojen laulu. Kirja on kolmen polven irlantilaissukuisten naisten tarina äideistä ja tyttäristä, joita erottavat erimielisyydet, mutta yhdistävät muut tekijät. Kirjan tarinaan tuo lisäväritystä irlantilaisuus, saaressa asuminen, vanhat tarut ja runous. Kirjan sivuilla rakastetaan, kuollaan, sairastetaan, eletään elämää näiden kolmen naisen tarinoiden mukaan. Kukaan heistä ei selviä ilman rakkaussuruja, mutta rakkaus tuo heidän elämäänsä myös sitä onnea, onnellisuutta ja toivoa. Saanko esitellä nämä kolme naista, he ovat itsepäinen Cliona, isoäiti, hänen tyttärensä Grace, joka sai amerikkalaisen nimensä, jotta sopeutuisi paremmin Amerikkaan, ja Gracen tytär, joka nimettiin merirosvokuningattaren mukaan, Gráinne. He kuulivat merenneitojen laulut ja halusivat matkata merenneitojen mukana.

Minä en ollut paljon sinua vanhempi, kun matkustin laivalla Amerikkaan, minä halusin kertoa Gráinnelle. Kahdeksantoistavuotias. Minä tosiaan tunsin itseni nuoreksi, vaikka kotona olin ollut jo pitkään aikuinen.

Perheen isoäiti oli kahdeksantoistavuotias, kun hän muutti Amerikkaan Irlannista siskonsa perässä. Toiveena oli tehdä töitä ja opiskella sairaanhoitajaksi. Tilanne muuttui, kun hän tuli raskaaksi ja joutui huolehtimaan Gracesta. Grace oli todellinen merenneito ja vietti aikansa vedessä. Cliona ei pystynyt rakastamaan lastaan, joka oli tullut hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa esteeksi. Sitten kun rakkaus lapseen syttyi, oli jo liian myöhäistä. Myöhemmin Marcus halusi Clionan vaimokseen ja orpojen lastensa äidiksi Irlantiin, joten Cliona lähti takaisin kotisaarelleen ja vei uhmakkaan teini-ikäisen tyttärensä mukanaan. Grace ei sopeutunut saarelle, vaan tunsi itsensä vangiksi. Ainoa, joka häntä ymmärsi, oli Seamus. Grace oli kahdeksantoista, kun he menivät naimisiin. Grace odotti Gráinnea. Mieleeni tuli kirjaa lukiessa eräs laulu, että ei vapaata vangita voi, ja Grace oli vapaa sielu ja eli omannäköistä elämää ilma sitoumuksia ja maksoi kalliin hinnan vapaudestaan.
Irlanti on mielestäni satujen saari, jonne haluaisin matkustaa. Kulkisin rannoilla, kivikoilla ja kuuntelisin ääniä, haistelisin tuoksuja ja uppoutuisin vanhoihin satuihin ja tarinoihin. Tämän kirjan seurassa pääsin hieman kurkistamaan tätä tulevaa toiveissani olevaa matkakohdetta. Kirja oli ihana kesäkirja, vaikka se sisälsi surua ja murhetta. Ihanuus tuli siitä toivosta ja rakkaudesta ja siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Tähdillä on meille paljon tarjottavaa, tässä tarinassa merenneidoilla. ****

Kuulin  veden loiskuvan rantaan hotellin edessä ja tiesin, että oli laskuvesi, sillä ilmassa tuntui kuiville jääneen merilevän haju - raskas, aistillinen haju, aivan kuin tuhannet  merenneidot  olisivat jättäneet hiekkaan jälkiä rakastelustaan.

Lisa Carey, Merenneitojen laulu
suom. Eva Siikarla
WSOY 1998
s. 358
The Mermaids Singing 1998


tiistai 4. elokuuta 2015

Jää hyvästi



En kestäisi, jos hän lähtisi pois. Olin kokenut sen jo kerran. Toista kertaa en luultavasti jaksaisi.

Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin Jää hyvästi teos on herkkä kirja. Kirjan päähenkilö on Aaron ja kirjassa hän menettää puolisonsa tapaturmaisesti. Koti on vaarallinen paikka, niin myös Aaronin vaimolle. Vaimon kuoleman jälkeen Aaron asuu kotonaan, mutta pian hän muuttaa lapsuudenkotiinsa asumaan, sillä kodista tuli samalla asumiskelvoton, kun tapaturma sattui. Aaron yrittää elää surunsa kanssa, mutta kaikki tuntuu vaikealta syöminen, nukkuminen, laskujen maksaminen, siivoaminen, peseytyminen, vakuutuslaitokseen soittaminen tai rakennuskorjaajien palkkaaminen. Kunnes Dorothy, hänen vaimonsa, palaa takaisin ja Aaron ja kuollut Dorothy alkavat viettää yhdessä aikaa jutellen ja selvitellen entistä avioliittoaan.

En ole varma, puhuinko ääneen. Minusta tuntuu, että saatoin vain ajatella syvällä sisimmässäni.
Sanoin: "Dorothy, rakkaani. Ainoani, Dorothyni."
"Terve Aaron", hän sanoi.
Hän katsoi minua hetken suoraan päin kasvoja, kääntyi sitten kannoillaan ja käveli pois. Minusta ei kuitenkaan tuntunut, että hän jätti minut. Jotenkin tiesin, että hän oli viipynyt juuri niin kauan kuin hän sillä kertaa pystyi ja että hän tulisi taas heti kun voisi.

Jää hyvästi on nuorehkon leskimiehen surutyöstä kertova kirja. Alun shokkivaiheen jälkeen elämä pysyy tasaisena, kun Aaron pystyy puhumaan kuolleen vaimonsa kanssa kesken jääneistä asioista. Kirjassa tulee esille myös kustannusala, sillä Aaron on kustannustoimittaja. Oman surutyönsä keskeltä vihainen ja kompleksinen Aaron alkaa huomata, että elämä kulkee ympärillä ja hän on osa sitä elämää. Kun Aaron huomaa, että uusi elämänvaihe on alkamassa, Dorothy ei enää tule. Dorothy kävi kuin auttamassa Aaronin uuden elämänvaiheen kynnykselle, kun hän ei itse kyennyt. Kirja on samalla hirvittävän surullinen kirja, mutta samalla siinä on herkkyyttä ja jopa hienoista tilannekomiikkaa ihmisten käytöksessä surevaa kohtaan. Aika parantaa haavat on vanha sanonta ja siitäkin on apua kirjan kuvioissa ja Aaronin surutyössä. Todella vaikuttava kirja. ****

Nyt Dorothy hymyili jo kunnolla, ja hänen kasvonsa suorastaan säteilivät. Itse asiassa hän säteili kauttaaltaan ja muuttui välkkyväksi ja läpinäkyväksi...
...Sen jälkeen en enää nähnyt Dorothya. Pidin aluksi silmät auki, mutta sisimmässäni taisin tietää, että hän oli lähtenyt lopullisesti. Nykyään astun takapihalle odottamatta ollenkaan, että tapaisin hänet.

Anne Tyler, Jää hyvästi
suom. Jaana Kapari-Jatta
Otavan kirjasto 2013
s. 203
The Beginner´s Goodbye 2012





maanantai 3. elokuuta 2015

Satakielen kuolema



"Olipa kerran kaksi sisarta", hän aloittaa selkeästi - kuin lausuisi runoa. "Kaksi sisarta, joilla kummallakin oli niin kaunis lauluääni, että satakielen oli vaiettava, kun he lauloivat. Toinen sisar lauloi ensin keisarille ja syöksi samalla lukuisia ihmisiä turmioon. Tämä harmitti toista sisarta, joka alkoi myös laulaa."

Tanskalainen kirjailijapari Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis ovat jatkaneet Nina Borg-sarjaansa dekkarilla Satakielen kuolema. Sarjassa on ilmestynyt jo neljäskin dekkari, joten valitettavasti joudun odottamaan vuoden seuraavaa suomennosta. Sarja on erittäin korkealaatuinen dekkarisarja. Kirjan kuvioissa näkyy myöskin Ukraina ja vanha venäläisyys, johon yritettiin ujuttaa uutta Neuvostoliittoa, kommunismia, kolhooseja, tasa-arvoa, mutta aika oli 1934-1935 ja liian aikaista uudelle aikakaudelle. Muutosvastarinta oli kova. Kirjan satakieli oli venäläisperheen tyttö. Perheessä oli kaksi tyttöä, jotka lauloivat itsensä ihmisten sydämiin, mutta toinen lauloi paremmin. Näiden tyttöjen tarina oli yksi kirjan kantavimmista voimista, joka aiheutti paljon pahaa ihmisille, jotka tiesivät heistä, sillä he eivät halunneet salaisuuksiensa tulevan julkisuuteen.

"Voi pikkuista", hän vain sanoi, istuutui lapsen viereen ja veti tämän itseään vasten. Rinan luottamus aikuisten maailmaan oli vain ohut pintakerros, ja pelko lymyili hyvinäkin päivinä sen alla kuin ikirouta. Nyt hauras luottamus oli murentunut kokonaan. Hento ruumis ei halunnut kontaktia, se vain anatautui Ninan liikuteltavaksi.

Rina oli Natasan 8-vuotias tyttö. Hänen ukrainalainen äitinsä oli pakomatkalla kotimaastaan, sillä hänen toimittajamiehensä oli astunut korkea-arvoisten henkilöiden varpaiden päälle ja tapettu. Tanskassa hän tapasi paikallisen miehen, joka kustansi elämisen, mutta maksu oli lopulta liian korkea ja Natasha joutui vankilaan. Rina oli sijoitettuna maahanmuuttajille tarkoitetussa asuntolassa, parakeissa. Ukrainasta tuli pari poliisia kuulustelemaan Natasaa, mutta kun Natasa näki heidät, hän karkasi.

Ninalla ei luultavasti ollut aavistustakaan siitä, että Søren oli yrittänyt jutun jälkimainingeissa suojella häntä ja hänen jokseenkin laitonta verkostoaan. Verkosto tarjosi lääkärinhoitoa, majoitusta ja muita välttämättömyyksiä paperittomille maahanmuuttajille ja muille laitapuolen kulkijoille, joihin Nina kumppaneineen suhtautui Sørenin mielestä joskus hiukan liian hyväuskoisesti. Mutta hitto vieköön... ei ihmistä pitäisi rangaista siitä, että he tarjosivat humanitaarista apua.

Nina on ammatiltaan sairaanhoitaja ja hän on todella kunnianhimoinen ja sisukas auttamispyrkimyksissään, jopa oman terveytensä kustannuksella. Hän on eronnut edellisen kirjan jälkeen miehestään ja heidän kaksi lastaan asuvat isänsä luona. Isä ei halua lasten olevan äitinsä kanssa tekemisissä niin kauan, kun hän tekee auttamistyötään. Edellisten kirjojen jälkeen on jo selvinnyt, että maahanmuuttajien vanavedessä kulkee rikollisuus. Ninan ex-mies ei halua rikollisia lastensa lähelle. Jos Nina on lähellä, ovat rikollisetkin lähellä.

Nina Borg-sarja jatkuu edellisestä kirjasta, joten suosittelen aloittamaan lukemisen Poika matkalaukussa - dekkarista, joka voitti Vuoden paras tanskalainen dekkari-palkinnon. Kirja kertoi surullisen lapsikauppatarinan. Kysyntä aiheuttaa myyntiä, joten kuka on loppujen lopuksi pahin rikollinen, kun yksinhuoltajaäidin lapsi varastetaan ja myydään tanskalaiseen perheeseen. Kirjailijakaksikon seuraava Nina Borg-dekkari oli Hiljainen huomaamaton murha, joka pureutui romaneihin ja heidän asuinoloihinsa. Romanit maksoivat maltaita päästäkseen Tanskaan ja he joutuivat asumaan likaisessa, haisevassa, ihmisille vaarallisessa autokorjaamossa ja pakoilemaan poliisia. Lisäksi joku oli tuonut mukanaan säteilevän pommin, jonka avulla aikoi rikastua.

Natasan ja Rinan tarina jäi auki, kuten se on ollut auki koko kirjasarjan. Nina on väsynyt auttamistyöhönsä ja autettaviinsa, hän on väsynyt siihen, että ei voi elää normaalielämää ja olemaan läsnä lastensa elämässä. Seuraava dekkari tuo ilmeisesti esille jotakin uutta Ninan elämässä, ehkä yksityiselämä tuo hänelle joitain onnenmurusia, sillä hän jos kuka on ansainnut onnea. Satakielen kuolema on vauhdikas tarina, josta ei puutu väkivaltaisia tilanteita. Alussa en ymmärtänyt kaukaisen historian yhtymäkohtia nykyisyyteen, mutta se tuli kyllä selväksi loppukahinoinnissa.  Kaaberbøl ja  Friis tekevät loistavaa yhteistyötä Nina Borg-sarjassa. ****

Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis, Satakielen kuolema
suom. Aino Ahonen
Siltala 2015
s. 377
Nattergalens død 2011


Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa
Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Osallistun tällä tanskalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.