tiistai 20. helmikuuta 2018

R. J. Palacio: Wonder - Ihme


Minun nimeni muuten on August. En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelette te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta.

Amerikkalaisen Rachel Jaromillan (R.J.Palacion) lapsille suunnattu kirja Wonder – Ihme kertoo kymmenvuotiaasta August Pullmanista, jonka kasvot ovat epämuodostuneet geenivirheen vuoksi. August on käynyt kotikoulua, mutta nyt olisi aika siirtyä oikeaan kouluun. Vanhemmat ja sisko pelkäävät sitä, että August joutuu kiusatuksi ja ovat oikeassa. August herättää ennakkoluuloja, jopa pelkoa muissa lapsissa. Joidenkin lasten vanhemmat käyttäytyvät typerästi siksi, että August on heidän lastensa kanssa samassa koulussa. August ei ole erityislapsi, hän on vain erinäköinen kuin muut. Hän on normaali kaveri, jopa hieman älykkäämpi kuin muut. Sellaista älykkyyttä, joka kumpuaa syvältä sielusta, ei saa muuten kuin poikkeamalla muista. Sellaiseen älykkyyteen liittyy empatia ja intuitio sekä paljon muita hienoja kykyjä. Joku voisi kuvailla sitä rikkaaksi tunneälyksi.

Ja koulussa oli aluksi ihan kamalaa. Jokainen uusi kurssi tarkoitti, että oppilailla oli uusi tilaisuus ”olla tuijottamatta” minua. He vilkuilivat minua salakähmäisesti vihkojensa takaa tai silloin kun kuvittelivat, etten huomannut. He kiersivät minut mahdollisimman kaukaa välttääkseen pienimmänkin yhteentörmäyksen, ihan kuin minulla olisi ollut jotain tarttuvia pöpöjä, ihan kuin naamani olisi ollut tarttuva.

Huolimatta siitä, että Augustin kasvot olivat huomiota herättävät, hän sai muutaman ystävän ja kaverin. Hänestä oli helppo pitää ja hänellä oli lentävä huumorintaju. Kiusaamiskuviot yltyivät silti ikäviksi viikkojen kuluessa, mutta August kävi sinnikkäästi koulussa. Hän ei aikonut ihan heti luovuttaa. Kotiväen kannustuksen lisäksi hän sai tukea koulun rehtorilta ja opettajilta.

Wonder on huumorintajuinen ja paikoitellen jopa hauska kirja, mutta se on myös surumielinen. Kirja vei minut tunteiden vuoristoradalle. Naurua ja itkua vuoronperään, joten nenäliinat kannattaa pitää lähettyvillä, kun luet tarinaa Augustista. Kun ensimmäiset kyyneleet tulvivat silmistä lukemisen aikana, en tiennyt, että tulen tarvitsemaan useita nenäliinoja ennen kuin kirja loppuu. Wonder on siis hyvin tunteellinen kirja.

Vaikka kirjailija on kirjoittanut kirjan lapsille, kirja sopii myös aikuisille luettavaksi. Kirjasta on tehty myös elokuva. Koska kirjassa käsitellään kiusaamista ja siinä kuvaillaan erityyppisiä kiusaamistilanteita, suosittelen kirjaa lukukirjaksi kouluihin. Uskon, että kirja herättää keskusteluja puolin ja toisin. Kirja on paikoitellen hauska ja huumorintajuinen, joten uskoisin sen sisällön purevan varsinkin 10-15-vuotiaisiin. Kirjan kertojina toimivat Augustin lisäksi eri-ikäiset lapset ja nuoret.

Koulukiusaaminen on inhottavaa ja se voi jättää ikuiset jäljet tunne-elämään. Pahimmassa tapauksessa koulukiusaaminen on aiheuttanut masennusta ja itsemurhia sekä kouluampumisia. Yleensä kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Koulukiusaamiseen pitäisi puuttua heti. Parhaimmin siihen puututaan, kun kiusaamisesta puhutaan aikuisille mahdollisimman pian ja aikuiset ryhtyvät toimenpiteisiin, eikä vain paina asiaa villaisella. Augustille olisi riittänyt se, että hän oli erinäköinen kuin muut. Kiusaaminen ja jopa väkivallan kohtaaminen ulkonäön vuoksi on todella julmaa.

Kirja herätti minussa ikäviä muistoja omien poikieni kouluajalta. Toinen kaksospojistani on CP-vammainen ja hänen ulkonäkönsä poikkeaa tavallisuudesta, mutta ei huomiota herättävästi. Poikani kimpussa oli samalla luokalla oleva poika, joka nimitteli ja kiusasi. Opettaja ei pyynnöistä huolimatta ottanut asiaa hoitaakseen ja lopulta kiusaaja oli hakannut poikani päätä seinään ja haukkunut, että poikani pää on tyhjää täynnä. Tämän jälkeen otin pojan äitiin yhteyttä ja kerroin kaikki mitä tiesin. Pojan äiti oli todella järkyttynyt poikansa teoista. Tämän jälkeenkin oli kiusaamistilanteita, jolloin poikani oli kohteena, mutta otin heti puhelimen käteeni ja soitin kiusaajalle. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että opettajan olisi pitänyt hoitaa tilanne koulussa, eikä päästää tilannetta vyörymään väkivallan pahemmalle puolelle.

Wonder on loistava kirja ja kertoo suuresta urheudesta ja rohkeudesta kohdata ennakkoluuloja.

R.J.Palacio, Wonder – Ihme *****
Suom. Inka Parpola
Wsoy 2017
s. 336
Wonder 2012

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku


Virallisesti hänen nimensä oli Harutsuna Matsumoto, mutta minä kutsuin häntä vain opettajaksi eli Senseiksi.

Näillä sanoilla alkaa japanilaisen Hiromi Kawakamin Sensein salkku teos. Teos on kuvaus ystävyyden syntymistä, joka kehittyy matkalla syvemmäksi tunteeksi ja lopulta rakkaudeksi. Kirjan minäkertoja on noin nelikymppinen tokiolainen Tsukiko ja Sensei on hänen entinen opettajansa lukioajoilta. Kirjan maailmaan oli kiehtovaa tutustua, sillä kirjassa mm. syödään paljon japanilaisia ruokia, joita en tunne. Kirjan japanilaisia miljöökuvauksia oli myös mielenkiintoista tarkastella, sillä ne poikkesivat suomalaisesta miljööstä mm. tatamit ja fusumat. Kirja oli kuin matka Japaniin, sillä se oli hyvin yksityiskohtainen myös miesten vanhoillisesta suhtautumisesta naiseen ja siihen mitä naisen tulisi tehdä ja mitä nainen ei saisi tehdä.

Tsukiko ilmeisesti poikkeaa ja haluaa poiketa japanilaisesta naisesta. Hän ei ole mennyt naimisiin eikä ole perustanut perhettä. Tsukiko viettää vähäiset vapaa-aikansa baarissa, kuten miehet ja ryyppää, kuten miehet ryyppäävät, paljon. Töistä hän saattaa lähteä vasta puolen yön tietämillä. Tiedän, että Japanissa työpäivät ovat todella pitkiä, mutta ihmettelen sitä, että toimistotyöt voivat kestää jopa puoleen yöhön. Sitä ryyppäämistä kirjassa kuvattiin hartaasti. Tsukiko ja Sensei viettivät aikaa yhdessä ja sananmukaisesti joivat sakea ja olutta niin kauan, että olivat juovuksissa ja muisti meni ja jopa sammuivat. Tästä ryyppy-ystävyydestä kehittyi sitten lopulta muutakin.

Kirjailija on nostanut esille suuren ikäeron ja ikä-ihmisten oikeuden rakastaa. Lisäksi esille nousee naisiin kohdistuvat odotukset ja  hiljaiset kulttuuriin sidotut säännöt. Kirjan hienoutta ei vähennä sen alkoholinhuuruinen tarina, sillä ymmärrän mitä kirjailija haluaa sillä ilmaista. Alkoholi kuuluu japanilaiseen kulttuuriin tiukasti, mutta naisten ei sovi sitä nauttia. Ilmeisesti kirjailija haluaa nostaa nämä molemmat kuviot esille. Luulen, että jos kirjasta tehtäisiin elokuva, se olisi hyvin surkuhupaisa esitys ja kirjan hienous voisi kärsiä siitä. Kirja on surumielisen hieno ja rakkauden kehityskaaresta on aina ihana lukea.

Jos rakkaussuhde on tärkeä, kohtele sitä kuin puuntaimea. Ravitse, suojaa lumelta: on tärkeä vaalia sitä omin käsin. Jos se ei ole merkityksellinen, kannattaa olla kajoamatta ja antaa sen kuihtua pystyyn.

Hiromi Kawakami, Sensein salkku *****
Kansi Satu Kontinen
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2017
s. 243
Sensei no kaban 2001
rakkauskirja

lauantai 17. helmikuuta 2018

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta


Tove Jansson syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1914. Tuula Karjalaisen elämäkerta tästä rakastetusta suomenruotsalaisesta kirjailijasta, taiteilijasta, kuvittajasta ja sarjakuvapiirtäjästä on nimeltään Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Tove Jansson teki työtään ahkerasti, vaikka hän valitsi urakseen taidemaailman, joka on hyvin epävarma ja epäkiitollinen työsarka. Hän valitsi tiensä äitinsä ja isänsä jalanjäljiltä, sillä hän kasvoi taiteilijakodissa, jossa monet aikamme kuuluisista taiteilijoista viettivät aikaansa. Taiteilijat tukivat toisiaan tai sitten he puukottivat sanamukaisesti toisiaan selkään. Tämän puukotuksen uhriksi myös Tove Jansson joutui taiteilijaurallaan, sillä miespuoliset kollegat eivät katsoneet hyvällä sitä, että nainen ohitti heidät taidemarkkinoilla.

Tove Jansson tunnetaan hänen Muumihahmoistaan. Muumit ovat lähteneet elämään ja luoneet suuren Muumi-bisneksen. Muumikirjojen suosio Suomessa oli alkuaikoina kuitenkin hidasta, eikä suomalaiset ymmärtäneet Muumikirjoja. Muumit oli julkaistu Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa ja saavuttivat siellä suuren innostuksen, ennen kuin Suomessa ymmärrettiin suomentaa kirjat, sillä Tove Jansson kirjoitti ruotsin kielellä. Nykyään joka lapsi tunnistaa Muumihahmot. Ne ovat rakastettuja ja turvallisenoloisia pehmohahmoja, joita katsellaan tv-sarjoista, erilaisista kirjoista ja tuotteista. Alun perin Muumipeikko oli laihempi ja äkäisempi hahmo, mutta vuosien kuluessa muuttui pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi. Voin tunnustaa olevani suuri Muumikirjojen ystävä, ja ihailen suuresti Tove Janssonia ja hänen laajaa tuotantoaan. Todellakin hän on tehnyt työtä suurella sydämellä ja luovuudella.

Kirja tuo esille myös Tove Janssonin yksityiselämän, joka on ollut melkein aina julkista. Hän on esiintynyt rehellisesti aitona itsenään. Julkisuuden henkilönä myös hänen yksityiselämänsä on ollut julkista, joka rasitti häntä kovasti. Oma yksityinen saari toi elämään pakopaikan ja mahdollisuuden olla luova, sillä saarella ei ollut mukavuuksia eikä häiriötekijöitä.

Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta teoksen vahvuudet ovat taiteilijan elämän kuvaaminen yksityiskohtaisesti valokuvien kera. Tässä upeassa kirjassa kuvataan Tove Janssonin elämänkaari, joka sisälsi rakkautta ja työtä. Työtä oli tehtävä kovasti eri taiteen saroilla, sillä tulot olivat pieniä. Muumikirjojen suosio ei alkuaikoina vielä tuottanut juuri mitään, mutta Tove Jansson rakasti kirjoittaa niitä. Tämä rakkaus näkyy kirjoista edelleen. Ehkä se on niiden salaisuus - rakkaus.

Tuula Karjalainen, Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta *****
Tammi 2013
s. 290 + runsaasti kuvia + viitteet + lähdesivut
Elämäkerta

torstai 15. helmikuuta 2018

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja


Yhden illan Pyhä Yrjö siloinen
olen, ja siitä ylpeä ja iloinen,
ja käyttänyt kaikki sanani nuo
päästäkseni lohikäärmeesi luo.

Ranskalaisen Anna Gavaldan novellikirja Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja sisältää seitsemän novellia. Ensimmäinen novelli on nimeltään Ritarirakkautta. Novellin päähenkilö on eläinkaupassa työskentelevä nuori Ludmila. Novelli on kirjoitettu nuorten puhekielellä. Ludmila kertoo eräästä ihanasta pojasta, joka runoilee hänet suostumaan mihin vain. Novelli on kipeän kepeä ihastumistarina.

Emme olleet siinä talossa emmekä missään muuallakaan, ja koska meitä ei oikeastaan enää ollut, me – viisivuotias Raphael, kolme- ja puolivuotias Alice, ja minä, silloin kolmekymmentäneljävuotias – eristäydyimme salakavalasti muusta maailmasta.

Toinen novelli on nimeltään Sotilaanelämää. Novellin minähenkilö on tuore leski, joka on muuttanut uuteen asuntoon kahden pienen lapsen kanssa. Lesken elämä koostuu pienestä asuinalueesta, johon kuuluu baari. Baarissa aikaa kuluttaessa leski tutustuu naiseen, jonka hän kutsuu lopulta illalliselle. Novelli on suruntäyteinen ja alkoholinhuuruinen kertomus arjesta ja tunteista.

Hivelen sen päätä leuallani ja kuiskaan:
”Miten ihmeessä oikein pärjään ilman sinua? Miten minä pärjään?”
Se sulkee silmänsä.

Kolmas novelli Koirani kuolee kertoo tarinan miehestä ja hänen koirastaan. Valitettavasti kuolema on osa koiranelämää ja koirasta luopumisen tuska tulee jokaiselle koiranomistajalle eteen jossakin vaiheessa. Kirjan loput novellit ovat nimeltään Happy Meal, Minun kestopisteeni, Jalkaväensotilas ja Muuan poika.

Anna Gavalda kirjoittaa arjen tapahtumista novellien päähenkilöiden näkökulmasta tarkastellen omaa ja muiden elämää. Kirjoitustyyli on kepeää ja tekstistä voi lukea välillä mustaa huumoria. Kirja on kuin elämä itse, joka sisältää sekä hyviä aikoja että huonompia aikoja. Novelleista pilkahtelee kuitenkin myös onnenhippusia ja toiveikkuutta kuin aina uuden kevään alussa. Elämä kantaa sittenkin, vaikka takana olisi tyyntä ja myrskyä.

”Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.”

Anna Gavalda, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ***
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2018
s. 247
novellikirja

maanantai 12. helmikuuta 2018

Milja Kaunisto: Status


Marianne ei ollut nähnyt päivänvaloa kahteen kuukauteen. Ei siinä, että hän olisi odottanut Robespierreä pelastamaan. Marianne tunsi tämän toimintatavat kyllin hyvin tietääkseen, että kun hän oli pettänyt miehen luottamuksen, hän oli lakannut olemasta tälle. Hän oli viettänyt ensimmäiset päivänsä vankityrmässä pohtien, miten olisi voinut tehdä toisin välttääkseen kuoleman.

Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian päätöskirjan Statuksen asetelmassa Marianne on joutunut vallankumouksen pyörteessä vankilaan. Vankilaolot johtivat yleensä teloitukseen giljotiinissa. Pariisin kaduilla veri virtasi lakkaamatta, kun pyövelit teloittivat vankeja, aatelisia, rojalisteja, prostituoituja, ilmiannettuja henkilöitä ja muuten vain pidätettyjä, joista haluttiin päästä eroon. Marianne oli henkilö, josta haluttiin päästä eroon. Hän tiesi liikaa. Ylellisessä porttolassa Maison de la Luxessa Marianne oli kuullut vallankumouksen salaisuudet ja hän oli huolehtinut erittäin kallisarvoisesta salaisuudesta, joka oli viety häneltä pois yllättäen. Purppuragiljotiini-trilogian sivuilla kulkevat vallankumouksen kärkinimet Robespierrestä korsikalaiseen Napoleon Bonabarteen asti. Vaikka kirjasarja on fiktiota, historialliset henkilöt tulevat tutuiksi trilogian kirjoissa. Juonittelua, salaisuuksia, mestauksia, mutta myös rakkautta ja ikävöintiä. Jostakin syystä Marianne ja hänen rakkaansa haluttiin pitää erossa toisistaan.

Kirjoitusvälineiden ansiosta Marianne saattoi pitää tarkasti lukua päivistä vankilassa. Hän aloitti kirjoittamalla halpaan muistikirjaan päivien kulkua. Rutiineita. Homeen määrää aamuleivässä. Rottien lisääntymiskäyttäytymistä. Kuolemanvaunujen hidasta lisääntymistä. Marianne opetteli vallankumouskalenterin kuukausia, mutta piti silti kiinni vanhoista kalenterikuukausista.

Isidore palasi Pariisiin tavatakseen Mariannen, mutta hän ei löytänyt Mariannea mistään. Isidorelle uskoteltiin Mariannen kuolleen teloituksessa. Kirjan sivuilla vuorottelevat Mariannen ja Isidoren kohtalot. Marianne on hankkinut vihollisia, jotka olivat korkeassa asemassa. Oliko Mariannen kohtalonhetket loppusuoralla? Pelko oli jokapäiväistä. Isidore puolestaan oli päässyt hyvään asemaan ja hän toimi sukunsa omaisuuden hoitajana. Irvokkaasti samojen korkeiden tahojen puolesta. Omaisuudelle oli useita ottajia.

Vallankumous poisti aateliset ja heidän vallan, mutta aatelisten omaisuudelle oli halukkaita ottajia. Rahanahneet vallankumouksen kärkinimet haalivat omaisuuksia itselleen keinoja kaihtamatta. Jotain samaa löytyy tämän päivän raharikkaista, jotka vievät omaisuutensa veroparatiiseihin, ettei tarvitse maksaa veroja. Samalla he ovat vaatimassa yhä suurempia maksuhelpotuksia firmoilleen, jotta he pysyvät Suomessa. Pieni- ja keskituloiset maksavat kiltisti veronsa, joilla taataan isojen firmojen kasvu ja menestys.

Kirja saa ajattelemaan historian ja nykyisyyden yhtymäkohtia. Elämä on kuin spiraali ja samanlaiset tapahtumat tapahtuvat aina vain uudestaan. Vallankumous on koettu monessa maassa. Vallankumous nostaa päätään, kun rikkaat sortavat pienituloisia ja köyhiä ja rikastuvat heidän kustannuksella ja vallankumous nostaa päätänsä, kun ihmiset haluavat eroon diktaattoreista. Vallankumouksen lisäksi kirjan vahva teema on naisen asema. Marianne nousi vallankumouksen keulakuvaksi, mutta silti löysi itsensä vankilasta. Statuksen voi saada, mutta yhtä helppoa on sen menetys.


Milja Kaunisto, Status ***
Gummerus 2018
s. 495
Historiallinen kirja

Purppuragiljotiini-trilogia
Milja Kaunisto: Luxus
Milja Kaunisto: Corpus
Milja Kaunisto: Status

Olavi Maununpoika-trilogia 
Milja Kaunisto: Synnintekijä
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Milja Kaunisto: Piispansormus 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Brittiläisen Clare Macintoshin uusin trilleri Minä näen sinut oli niin koukuttava lukukokemus, että luin kirjan kannesta kanteen yhdellä lukukerralla. En todellakaan pystynyt lopettamaan lukemista, kun sen aloitin. Minun oli tiedettävä mitä tapahtuu Zoe Walkerille ja hänen 19v. tyttärelleen Katielle. Minun oli tiedettävä kuka oli pirullisen nettifirman takana. Minun oli tiedettävä miten konstaapeli Kelly Swift ratkaisee yhä oudoimmiksi kääntyvät juonikoukerot. Todella kylmäävä tarina, jossa päähenkilöiden läheiset olivat koko ajan tarkastelun alla. Voisiko heistä joku tonkia heidän elämää ja keksiä ilkeitä tekoja heidän varalle. Kun elämästä tulee outoa ja joku tuntematon kävelee perässä, on parasta juosta lujaa pakoon tai hakeutua muiden ihmisten lähelle. Sekään ei välttämättä ole turvallista tässä kirjassa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Nelikymppinen Zoe Walker kulkee joka arkipäivä samat reitit paikallisjunalla ja metrolla asunnoltaan Lontoon keskustaan ja takaisin. Hänen aikataulunsa on vakio. Joku kenties tarkkailee häntä ja merkitsee ylös hänen reittinsä. Mutta miksi? Miksi hänen valokuvansa yllättäen ilmestyy sanomalehteen, jota hän lukee työmatkoilla? Zoe alkaa tarkkailla ympäristöä, sillä hänellä on outo tunne siitä, että joku ehkä seuraa häntä. Kotiväki ja ystävä yrittävät rauhoitella, että se on jonkun muun kuva, ei Zoen. Mutta Zoe ottaa yhteyttä konstaapeli Kelly Swiftiin aina kun tilanne pahenee, sillä hän ei saa keneltäkään muulta tukea. Pelko ottaa vallan ja työt vaikeutuvat. Ajatukset pyörivät koko ajan kiihtyvällä tahdilla mahdollisissa rikoksissa, joita naisille on tehty. Pelottavan piinaavaa.

Jos tunnet hengityksen niskassasi, paniikki nousee, ja on pimeää, kylmää ja märkää.

Clare Mackintosh räväytti trillerimaailman esikoisteoksellaan Annoin sinun mennä. Kuvasin kirjaa sysimustaksi ilkeydeksi ja olen edelleen samaa mieltä. Minä näen sinut trilleri on jopa vielä kammottavampi ja tällä kertaa lukija pääsee heti kirjan alusta mukaan sadistiseen maailmanpyörään, joka kiertää alussa hiljaista vauhtia ympäri, mutta kiihdyttää koko ajan vauhtia ja pelkäät koko ajan henkesi edestä, että vauhti lennättää sinut roikkumaan epätoivoisena maailmanpyörän korin reunalta ja yrität vetää itsesi turvaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Zoen maailmanpyörä oli työmatkat. Ja paniikki kasvoi.

Kirja loppuu huikeasti kääntämällä kaiken nurinniskoin. Luulet jälleen tietäväsi, että kaikki päättyi hyvin, mutta kirjailija on päättänyt toisin, sillä hän hallitsee trillerimaailman. Vau!!!

Kuinka kovaa pystyt silloin juoksemaan?

Clare Mackintosh, Minä näen sinut *****
Suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2018
s. 413
I See You 2016

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä   

Leena Lumin ja Annikan bloggaukset kirjasta.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia


Jos vanhemmat antavat ymmärtää, että kotityöt ovat ikäviä, lapsikin alkaa inhota niitä, joku asiantuntija sanoi. Jos kotitöitä taas tekee innostuneesti, innostus tarttuu.
Siis mitä? Pitäisikö alkaa vielä esittää, että moppaaminen on kivaa sen lisäksi, että sydän itkee verta sitä tehdessä? Yrittää huijata heitä kuvittelemaan, että elämä on helppoa?

Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia sai minut nauramaan ääneen. Kirja sisältää 43 kirjoitusta, joissa Anna-Leena paukuttelee tuttuun tyyliinsä omia mielipiteitä arjen tapahtumista ja ihmisistä. Hänellä on oma poika, joka on murrosiässä ja murrosiän jutut tulevat myös esille hauskoina kirjoituksina. Omat lapset siivosivat pikkulapsina innokkaasti, mutta murrosiässä kaikki kasaantui oman huoneen lattialle kauheana sekamelskana. Tyttö, joka oli pahin sotkija murrosiässä, on nykyisin siisti. Pojat, jotka olivat innokkaita siivoamaan pienenä ja siistejä murrosiässä, eivät aikuisena siivoaisi millään ilveellä. Olenkin suositellut heille, että palkkaisivat viikkosiivoojan. Hankkisin itsekin, mutta vielä olen sinnitellyt ja siivonnut pitkin hampain.

Monien liikuntainnostus tyssää jo koululiikuntaan. Itse olin hiihtokilpailuissa aina joko viimeinen tai toiseksi viimeinen, vaikka hiihdin veren maku suussa. Lopulta en jaksanut enää edes yrittää vaan laahustin maaliin sen näköisenä, ettei hävetä yhtään hävitä.

Onneksi koululiikunta ei vaikuttanut omaan liikkumiseen, vaikka se tuntui joka kerta tervan juomiselta. En koskaan ymmärtänyt kilpaurheilua enkä ymmärrä vieläkään. Liikkumisesta pitäisi löytyä ilo. Harrastin kaikkea mahdollista liikuntaa ja liikuntaharrastuksia koulun ulkopuolella. Varsinkin tanssia eri muodoissa alkaen baletista. Hiihtämistä en ole harrastanut koskaan ja jos joskus erehdyn suksien päälle, niin kaikki papat ja mummut hiihtävät edelle. Kyllä hävettää. Enkä aio enää aloittaa hiihtämisharrastusta niin kuin ystävätär. Kerran lähdimme yhdessä hiihtämään kuntoladulle, niin vähän ajan päästä hän suuttui, kun sukset eivät luistaneet. Hän nosti sukset olkapäälle ja lähti kävellen kotiin. Sitä olemme nauraneet silmät vesissä monet vuodet. Minä sinnittelin ja hiihdin 10km. Sitä voin muistella loppuelämän.

Kirjan sivuilla Anna-Leena kertoo matkustelusta, koirista, ystävistä, häiriköistä, huoltojoukoista, kuninkaallisista häistä, halaamisesta, joulukoristeista, pakkomielteestä, erityisherkkyydestä, ilmaisesta kasvohoidosta, läskeistä, liikunnasta, iästä, Wilmasta, masennuksesta, kasvatuksesta, tv-ohjelmasta, nuoruusajan kirjasta, naishirviöistä, tavaroista, jne. Kattava katsaus ja hersyvä pakinointi ruusujen ja risujen kera.

Kuorsaaminenkin lisääntyy iän myötä, ja se on naiselle kipupiste. Helvetillinen pärinä ei kuulosta miehen mielestä naiselliselta, vaikka olisi kuinka vastarakastunut.

Ja toisinpäin :)

Anna-Leena Härkönen, Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia ***
Otava 2018
s. 189
Kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki,
Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia;  
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Anna-Leena Härkönen: Onnentunti