lauantai 29. marraskuuta 2014

Muumilaakson marraskuu

 On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu on sopiva kirja päättämään syksy ja harmaa sekä sateinen marraskuu. Voin hyvin kuvitella, että Tove Jansson on kaivannut hieman piristystä marraskuun ankeuteen ja siksi kirjoittanut tämän hulvattoman hauskan kirjan. Kirjan sivuilla ei tavata Muumiperhettä, mutta he ovat henkisesti läsnä. Muumiperhe on seikkailemassa veneellään, mutta seikkailusta ja olinpaikasta ei kerrota kirjassa. Tällä välin useampi laakson henkilö kaipailee Muumiperhettä ja tulee vieraisille heidän taloonsa. Muumitalon ovat ovat aina auki, joten otukset asettuvat saman tien asustamaan taloon, sillä he ovat tulleet vieraisille useammaksi päiväksi.

Hän lähtisi kyläilemään. Hän halusi nähdä tuttavia. Tuttavia jotka juttelivat ja olivat mukavia ja juoksivat sisään ja ulos ja täyttivät päivän, niin ettei siihen mahtunut kamalia ajatuksia. Tuttavia - mutta ei Hemulia. Eikä Mymmeliä, Mymmeliä ei millään muotoa! Hän halusi tavata muumiperheen. Hänen olisi jo aika käydä tapaamassa Muumipeikon äitiä. Ja päätökset pitää tehdä oikeassa mielenvireessä ja mieluiten nopeasti, ettei vire mene ohi.

Muumitalolle ilmestyi siis Vilijonkka, joka oli ollut sulkeutunut pitkäksi aikaa omaan taloonsa, eikä ollut tavannut ketään aikoihin. Vilijonkka täytti yleensä päivänsä siivoamisella, mutta nyt hän oli saanut yliannoksen siivoamisesta, hän sai selvästi siivoamisesta paniikkikohtauksia. Vilijonkka kaipasi Muumimammaa, kun taas Hemuli kaipasi Muumipappaa. Hemuli oli huomannut myös, että hän oli yksin, eikä tehnyt muuta kuin siirteli tavaroita paikasta toiseen. Oli tullut aika jättää kaikki se taakseen.

Homssu nukkui kotvan aikaa. Kun hän heräsi pimeässä, hän tiesi mitä tehdä. Hän päätti lähteä matkoihinsa Hemulin veneestä, löytää tien laaksoon ja kiivetä kuistille ja avata oven ja kertoa kuka hän oli. Kun homssu oli tehnyt päätöksensä hän nukahti uudestaan ja nukkui koko yön unia näkemättä.

Homssu Tuhto asui Hemulin purjeveneessä, jota Hemuli ei käyttänyt koskaan. Homssu vaelsi myös Muumitalolle. Neljäs henkilö, joka saapui Muumitalolle, oli Ruttuvaari, oikea vanha persoona. 

Iltapuolella hän yritti keksiä itselleen nimeä voidakseen nousta vuoteesta. Äijärämppä? Papparuppana? Kurttuvaari, ruttuvaari? Ukkoruttana? Ruttis... ?

Viides vieraaksisaapuja oli Mymmeli, joka oli alkanut kaivata pikkusiskoaan Myytä. Vilijonkka joutui siis tapaamaan juuri ne henkilöt, joita ei halunnut missään nimessä tavata. Tove Jansson on siis kirjoittanut kirjaansa kepposia otuksilleen, kepposia, joista voisi ottaa oppia, kun niihin syventyy tarkemmin. Mielestäni Tove Janssonin tarinoissa on kaikissa jokin opetus takana. Tässä kirjassa niitä oli useampia. Tärkeintä on oppia elämään muiden ihmisten ja otusten kanssa ja arvostaa erilaisuutta ja vanhuutta. 

Kuudes otus, joka pystytti telttansa lähelle Muumitaloa oli Nuuskamuikkunen. Kukin otuksista otti jonkin tehtävän tai askareen, josta huolehti vierailunsa aikana. Yhdessä syötiin ja huolehdittiin talon siisteydestä. Lopulta kukin vieraista alkoi kaivata omaan kotiinsa ja Nuuskamuikkunen maailmalle lähtemistä. Ainoa, joka jäi odottamaan Muumiperheen paluuta oli homssu nimeltään Tuhto.

Ja nyt homssu näki myrskylyhdyn, jonka Muumipappa oli ripustanut maston nokkaan. Lyhty oli lempeän värinen ja paloi tasaisesti. Vene oli vielä hyvin kaukana, homssulla oli hyvää aikaa palata metsän poikki laaksoon ja kulkea rantaa myöten venelaiturille. Hän ehtisi perille juuri parahiksi ottamaan vastaan veneen kiinnitysköyden.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu
suom. Kaarina Helakisa, kiitokset upeasta käännöksestä :)
kuvitus Tove Jansson
WSOY 2010
s. 161
Alkuteos Sent i November 1970

Jokken bloggaus
Niinan bloggaus
Katjan bloggaus
Leenan bloggaus
Katjan bloggaus
Susan bloggaus
Ellenin bloggaus
Sarin bloggaus
Saran bloggaus
Jonnan bloggaus  

Osallistun Muumilaakson marraskuulla Ullan blogin haasteeseen ja Opuscolon Janssonin kirjakiusaus-haasteeseen.

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan kaunokirjallisuutta marraskuussa. Olen nyt lukenut 2956 sivua. Triplasin Hämäläisen 30 sivua päivässä haasteen, sillä luin 98 sivua päivässä :)

Tervetuloa Kirjasähkökäyrän lukijaksi Ellen :)


torstai 27. marraskuuta 2014

Syysvieraita

Kirjailija, käsikirjoittaja, dramaturgi ja näyttelijä Elina Halttusella on taito kirjoittaa vetävää tekstiä, mielenkiintoista dialogia ja tarinoita, jotka kutkuttavat mielikuvitusta. Syysvieraita on Elina Halttusen toinen romaani. Esikoisteos oli nimeltään Saaressa kaikki hyvin. Syysvieraita on kertomus Ailista ja hänen lähes viisikymmentä vuotta kestäneestä rakkaustarinasta naimisissaolevaan mieheen. Julkinen toinen nainen.

Mies, Oskari, oli kuollut yli kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt oli tullut aika paljastaa salaisuudet miehen suvulle. Ailin salaisuus ei ollut ainoa salaisuus mitä miehen suvussa oli peitelty. Halttusen juonenkäänteet olivat yllättäviä ja koukuttavia ja näkisin Syysvieraita mielelläni tv-sovituksena tai kesäteatterissa, sillä yllätykset seurasivat toisiaan. Suvun naisten ja miesten seikkailut avioliittojen ulkopuolella olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Jostakin syystä seurauksena oli yleensä lapsi.

Yhtäkkiä kesken puheensa johtaja käänsi katseensa Ailiin, joka ei tiennyt, että hänet oli edes huomattu.
- Mistäs kaukaa noin kaunis tyttö on meil eksynt, häh? Siulha on silmät ku kaks suurt hasselpähkinää! hän jatkoi kiusoitellen riisuessaan takkia yltään.

Aili oli Oskarin tyttären Helenin koulukaveri ja vieraili usein Falkin perheen luona. Isättömänä lapsena hän oppi ihailemaan Helenin mukavaa isää. Isällä oli hieman muuta mielessä. Kaunista Ailia ihaili myös perheen vanhin poika. Aili oli Juliuksen tyttökaveri ennen kuin Julius lähti sotaan. Sodan jälkeen Julius ja muu perhe vihasivat Ailia, koska hänestä oli tullut isän rakastajatar, mutta Ailista oli paljon hyötyä suvun lastenhoitajana. Nuoremmat sukupolvet kasvoivat aikuisiksi Ailin hellässä huomassa. Aikuiset vihasivat Ailia, mutta nyt oli tullut aika laskea sotakirveet ja pyytää puolin ja toisin anteeksi. Oskarin kuolemasta oli sentään yli kaksikymmentä vuotta aikaa.

Kirjan kuvioissa Aili on jo yli kahdeksankymmenen. Hänellä on samanikäinen hyvä ystävätär. Naiset puuhailivat kaikkea kivaa yhdessä ja harmittelivat muuttunutta ulkonäköä huumorilla. Sairaalareissut ja kaikenmaailman vaivat kolottivat. Piristystä päivään toivat lääkärireissut, joille pukeuduttiin ja käytiin kampaajalla. Muuten ei oikein jaksettu pitää huolta itsestä. Nuorempien suvun jäsenten seikkailut toivat vaihtelua elämään. Kirjan kuvioissa tulivat tutuiksi Oskarin suvun jäsenet. Ehkä henkilökaartia oli hiukan liikaa, sillä en aina pysynyt kärryillä siitä kuka perheen vanhemmista naisista oli kyseessä. Siitäkin huolimatta kirja oli oikein mukavaa luettavaa. Syysvieraita sopi oikein hyvin marraskuiseksi lukukirjaksi. Kevyt viihdekirja pimeneviin iltoihin kynttilänvalossa ja lämpimät villasukat jaloissa. ***

Sie oot miu lintunen. Ku myö ensmäise kerra rakastellaa mie tahon... herätä siu vierelt.

Elina Halttunen, Syysvieraita
Teos 2012
s. 288

Kirsin bloggaus
Sonjan bloggaus
Marian bloggaus
Riikan bloggaus 

Osallistun Syysvierailla Ullan blogin haasteeseen.

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan kotimaista kirjallisuutta marraskuussa. Olen nyt lukenut 1930 sivua kotimaista kirjallisuutta ja lisää on tulossa :)


tiistai 25. marraskuuta 2014

Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies on vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokas. Yksi kuudesta ehdokkaasta. Graniittimiehen miljöökuvaukset ovat Pietarista, jonka nimi muuttui matkan varrella. Kirjan päähenkilöt olivat Ilja ja Klara, jotka lähtivät Suomesta paremman elämän toivossa naapurimaahan. Lähtivät kertomatta vanhemmille. Luulivat leveämmän leivän odottavan riskejä työihmisiä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät toteutuneet kotimaassa, mutta jostakin syystä he luulivat sen toteutuvan Leninin hallitsemassa maassa. Nuoruus ja optimismi, nuoruus ja kapinointi.

Meille oli puolue antanut luvan tulla, ja puolue se myös määräsi meidät asumaan Petrogradiin. Mieheni oli työskennellyt konemestarina, ja hän sai tehtäväkseen kunnostaa Ulitsa Rakovalla sijainneen huonekalumestari Gambsin kaupunkitalon lämmityspannun. Me asuimme pannuhuoneessa koko sen kevään kuin luolaihmiset. Meillä ei ollut valoa, mutta meillä oli lämmintä. Meillä oli paljon paremmin kuin kymmenillä tuhansilla muilla.

Ilja ja Klara olivat vaihtaneet nimensä tullessaan Petrogradiin. Ilja oppi nopeasti venäjänkielen ja eteni puolueessa. Klara tunsi itsensä yksinäiseksi kunnes rajan yli saapui Jelena. Pian Klaran päivät kuluivat valistusmatkoilla Jelenan kanssa. Valistusmatkat olivat vaarallisia 20-luvun alussa, sillä kommunistit eivät olleet ihmisten mieleen maakylissä. Klara ja Jelena valistivat tyttöjä poliittisesta toiminnasta ja opettivat kommunismia perustamalla kyläneuvostoja ja toimintapiirejä. Samalla naiset saivat vastavuoroisesti oppia kirjontatöissä.

Mitähän minä ajattelin vieraalle maalle lähtiessäni? Että kyllä kaikki perillä selviää. Että kun vain saan olla siellä missä Ilja. Arjen pienet asiat eivät minua vaivanneet, kun hiihdin kohti toivontähteä, vaikka niistä tuli perille päästyä kaikkein suurimpia, elämää hallitsevia seikkoja. Meidän piti oppia nopeasti tulemaan toimeen kielellä, jota olimme vain vähän oppineet kansakoulussa: aluksi emme osanneet edes lukea katukylttejä, ja leipäjonossa toistelimme tsornyi hleb, tsornyi hleb, kunnes tiskille päästyämme tylyn myyjän katse pudotti kaikki sanat päästämme ja saimme kuulla ivaa sopertelustamme.

Klara löysi elämäntyönsä katulasten auttamisesta. Kaksi katulasta, sisarukset, veivät Klaran sydämen ja hänestä tuli lapsille Finka-äiti. Klara auttoi suurella sydämellään katulapsia yhtä lailla omia ja muita tutuksi tulleita. Osa lapsista kouluttautui ja pääsi työelämään kiinni, osa jäi elämään kaduille. Minusta kirjan muuttuminen katulasten elämän kuvaamiseksi oli yllättävää, mutta pidin siitä. Klaran ja Iljan parisuhteen kuvaukset olivat haaleita ja alkuaikojen lempi loppui lyhyeen vastoinkäymisten aikana.

Sitten alkoi lopullinen kurjuus, kun Lenin kuoli ja valtaan nousi Stalin. Vierasmaalaiset eivät enää olleet tervetulleita Leningradiin. Alkoi vainon aika, vankilat, pakkotyöleirit ja teloitukset veivät ihmisiä. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut vetävän ja vaiherikkaan kirjan nuorista ja uhkarohkeista aatteen ihmisistä, jotka odottivat tulevaisuudelta paljon, mutta joutuivat tyytymään pieniin onnenmurusiin. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville. ****

Sirpa Kähkönen, Graniittimies
Otava 2014
s. 332

Amman bloggaus
Jaanan bloggaus
Katjan bloggaus
Kirsin bloggaus
Minnan bloggaus
Annan bloggaus
Liisan bloggaus
Jonnan bloggaus

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan kotimaista kirjallisuutta marraskuussa. Olen nyt lukenut 1642 sivua kotimaista kirjallisuutta ja lisää on tulossa :)



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Joululahja-arpajaiset


Joululahja-arpajaiset

Jälleen on tullut blogissani aika muistaa teitä ihania lukijoita, joita ilman blogini olisi kuin Korvatunturi ilman Joulupukkia. Siispä päätin järjestää jälleen perinteiset Joululahja-arpajaiset. Tänä vuonna olen hieman aikaisemmin liikkeellä niin että kirjalahjat ehtivät jouluksi perille. Joululahja-arpajaisten palkintoina on kirjoja, joista suurimman osan olen itse lukenut. Laitan linkiksi oman blokkaukseni kirjasta. Jos en ole vielä lukenut, niin aikomukseni on jossakin vaiheessa lukea.
Joululahja-arpajaisiin voi osallistua blogini lukija. Yhden arvan saat rekisteröitymisestä. Toisen arvan saat, kun kerrot mitä joulu merkitsee sinulle. Kolmannen arvan saat, jos ilmoitat blogissasi Joululahja-arpajaisistani. Ilmoita mistä kirjoista olet kiinnostunut.

1.   Enni Mustonen: Jääleinikki

2.   Ernest Hemingway: Kirjava satama (Nobel)


3.   Jose Saramago: Elefantin matka (Nobel)

4.   Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo


5.   Guðrún Eva Minervudόttir: Nukentekijä

6.   Riikka Takala: Ole hyvä


7.   Enni Mustonen: Paimentyttö

8.   Christian Rönnbacka: Rakennus 31 (dekkari)

9. Tanja Pohjola: Lintu pieni

10. Kreetta Onkeli: Selityspakki (lastenkirja)

Joululahja-arpajaisaika on kolme viikkoa 23.11-14.12.14
Sattuipas soma päivämäärä viimeiseksi päiväksi. Arvonnan suoritan 15.12.14 ja ilmoitan tuloksista heti päätuomari Ozzyn hännänheilautuksen jälkeen, joka tarkoittaa sitä, että arpajaiset on oikeudenmukaisesti suoritettu.



Hyvää arpa-onnea ja lukuiloa kaikille Kirjasähkökäyrän lukijoille!

Toivoopi 
Mai

lauantai 15. marraskuuta 2014

Hiljainen, huomaamaton murha


Tanskalainen kirjailijakaksikko Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis ovat jatkaneet Nina Borg - dekkarisarjaansa uudella kirjalla Hiljainen, huomaamaton murha. Nina Borg - sarja alkoi jännittävällä Poika matkalaukussa - kirjalla. Kirja pureutui kauheaan lapsikauppaan, jossa rikollisryhmä ryösti pienen lapsen ja möi lapsen tanskalaiselle avioparille, joka ei saanut omia lapsia.
Nina Borg on sairaanhoitaja ja töissä maahanmuuttajayksikössä. Lisäksi hän toimii maanalaisessa verkostossa, joka hoitaa laittomasti maahantulleiden ihmisten sairauksia tarvittaessa. Ninan mies oli jo ensimmäisessä kirjassa kurkkua myöten Ninan verkostotoimintaa, sillä se ei ole kovin turvallista puuhaa. Tällä kertaa mies sai totaalisesti tarpeekseen.

Ninan oli tarkistettava, että äiti tajusi pitää suolaliuospussia ylhäällä, niin ettei neste alkaisi virrata takaisin. Hän konttasi istuvien lasten ohi äänettömästi syvemmälle kohti montun takaseinää. Se kävi hitaasti, sillä rasvamonttua oli ilmeisesti käytetty jo pitkään hallin vaihtuvien asiakkaiden tunkiona, ja lattia oli täynnä erilaista roskaa, pikkukiviä, paperia ja tyhjiä muovipulloja. Ympärillä oli pimeää, mutta Nina erotti nyt harmaita valorakoja montun päällä olevissa vanerilevyissä, ja suunnilleen puolivälissä hän törmäsi lopulta pojan äitiin, joka istui hiirenhiljaa lapsi sylissään.

Hiljainen, huomaamaton murha pureutui Tanskaan salaa tulleisiin romaneihin ja heidän surkeisiin asuinoloihin. Aina on joku, joka haluaa hyötyä köyhistä ihmisistä ja käyttää heitä hyväkseen. Kirjan kuvioissa kerrottiin unkarilaisista rahamiehistä, jotka omistivat romanit, koska olivat lainanneet rahaa heille. Jos romani ei pystynyt maksamaan velkaansa, jonkun muun perheenjäsenen oli se maksettava.

Sandorin äiti oli romani. Sandor oli kasvanut 8-vuotiaasta asti unkarilaisen isänsä ja äitipuolensa kanssa. Hän opiskeli yliopistossa oikeustiedettä. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes 16-vuotias pikkuveli tuli käymään ja sotki hänen elämänsä. Pikkuveli häipyi Tanskaan suuret rahat silmissä kiiltäen. Sandor pakotettiin Tanskaan etsimään pikkuveljeään. Hän ei tiennyt, että NBH oli hänen jäljillään ja Tanskan poliisi tiesi, että hän oli tulossa. Poliisit pitivät Sandoria terroristiuhkana ainoastaan siitä syystä, että pikkuveli oli käyttänyt hänen tietokonettaan ja varastanut hänen passinsa. Sandor pelkäsi veljensä puolesta, mutta ei tiennyt mitään veljensä puuhista.

Nina Borg sairastui auttaessaan autokorjaamossa asuvia romaneja, jotka olivat sairastuneet. Sairauden syynä oli jokin joka aiheutti säteilyä. Poliisit olivat varmoja, että Kööpenhaminaa uhkasi pommi, joka oli rakennettu kyseisestä radioaktiivisesta aineesta. He etsivät kuumeisesti Sandoria, sillä he uskoivat hänen olevan veljensä kanssa pommin tekijöitä. Mutta myös Tanskasta löytyi rikollisia ihan tavallisista asuinlähiöistä. Rikollisia, joita ei uskoisi rikollisiksi. Mutta rahalla on ihmeellinen mahti. Sen vuoksi tavalliset kansalaiset ovat valmiita mihin vain.

Kirjan yhdeksi inhottavammaksi henkilöksi oli kirjoitettu suomalainen mies. Silminnäkijä vertasi häntä Duudsoniksi. En tiedä oliko Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis kirjoittaneet Duudsoneista vai oliko se suomentajan lisäys, mutta jännittävä juttu, että suomalainen oli lisätty kirjaan, samoin Duudsonit. Lisää inhottavia rikollisia löytyi Unkarista, josta Sandor ja hänen veljensä olivat kotoisin. Kirjan kuvioissa liikuttiin myös Unkarissa, joten kirjailijat ovat saaneet kirjoilleen kansainvälisyyttä ja nykyajan päivänpolttavan ongelman kirjansa teemaksi - romanikerjäläiset. Kirjassa ei kuvattu sitä mitä romanit tekivät Tanskassa, vaan pureuduttiin taustaongelmiin eli rikollisiin, jotka hyötyivät romaneista. Myös romanien asuinoloihin sekä perushyvinvoinnin puuttumiseen puututtiin. Lisäksi Nina Borg on pyyteetön auttaja, joka haluaa auttaa vaikeissa oloissa olevia ihmisiä, sairaita ihmisiä ja varsinkin lapsia. Siinä samalla hän joutuu kiperiin tilanteisiin ja tällä kertaa rikolliset painostivat Ninaa hänen tyttärensä avulla. Todella jännittävä ja koukuttava tarina. ****

"Valkea kuin lumi, punainen kuin veri..."
Jostakin syystä Sørenille tulivat ensimmäisenä mieleen sadusta tutut sanat, kun hän veti peitteen nuoren miehen kasvoilta. Hän oli tuntevinaan imelän mädän hajun jopa kasvosuojuksen läpi.
"Ja hiukset mustat kuin eebenpuu."

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis, Hiljainen, huomaamaton murha
suom. Aino Ahonen
Siltala 2014
s. 449
Et stille umӕrkeligt drab 2010

Annikan bloggaus







Finlandia-palkintoehdokkaat 2014

 


Vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaat ovat:
1. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
2. Anni Kytömäki: Kultarinta
3. Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
4. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
6. Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 

Onneksi olkoon tämän vuoden palkintoehdokkaille. Olen lukenut kuudesta kirjasta viisi, joita klikkaamalla pääset lukemaan bloggaukseni kirjoista. Olen lukenut Kähkösen, Kinnusen, Kytömäen, Valtosen ja Jaatisen kirjat. Heistä valintani kohdistui Kinnusen kirjaan.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kertomus talosta, jonka Maria rakensi omille salaisuuksilleen ja jota Maria sekä Lahja ja Onni lapsineen asuivat, kunnes saksalaiset polttivat talon toisen maailmansodan aikana. Onni rakensi tilalle suuremman talon, sillä salaisuuksia oli jo niin paljon, että ne vaativat aina vain enemmän tilaa, kunnes taloon muutti Kaarina, joka inhosi puhumattomuutta, hiljaisuutta, salaisuuksia ja ilkeyksiä.

Anni Kytömäen Kultarinta on vahva historiallinen perhetarina, joka sijoittuu 1900-luvun alusta vuoteen 1937. Kirjan kertojina toimivat Erik, joka kirjan alussa oli pieni poika, toinen kertoja oli   hänen tyttärensä Malla. Kirjan sivuilla sivutaan Suomen itsenäistymistä ja punaisten ja valkoisten sotaa. Kirjassa on suurenmoiset luontokuvaukset. Anni Kytömäki on ammatiltaan luontokartoittaja ja tottunut kulkemaan luonnossa, josta hän on ammentanut valtavasti uskomattomia luontotarinoita Kultarintaan. Lukijat yllättyvät varmasti, kun kuulevat mikä kultarinta on kirjassa, sillä sehän on tunnetusti linnun nimi, mutta kirjassa se ei ole lintu.

Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää kirjan kansikuva on kaunis kukkaseppele, mutta kun katselee sitä tarkemmin, löytää kuvasta pari pullon kuvaa. Juominen ja sen seuraukset ovat tämän kirjan yksi teema. Mitä alkoholin juomisesta voi seurata lapsille on vahvasti esillä tässä kirjassa. Heidi Jaatinen on pureutunut kirjassaan sukupolvelta toiselle siirtyviin sosiaalisiin ongelmiin. Myös äitiys ja äidittömyys puhuttelivat ainakin minua. Miten epäonnistumisen kierre alkaa ja jatkuu huolimatta ulkopuolisista auttajista. Onko lastensuojelu pelkkä kulissi kaltoinkohdelluille lapsille? Kirjan tarina on fiktiota. Heidi Jaatinen antaa kirjan lopussa kiitoksensa monelle nuorelle ja lasten- ja nuortenkoti Himaharjulle.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on yksi kuudesta ehdokkaasta. Graniittimiehen miljöökuvaukset ovat Pietarista, jonka nimi muuttui matkan varrella. Kirjan päähenkilöt olivat Ilja ja Klara, jotka lähtivät Suomesta paremman elämän toivossa naapurimaahan. Lähtivät kertomatta vanhemmille. Luulivat leveämmän leivän odottavan riskejä työihmisiä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät toteutuneet kotimaassa, mutta jostakin syystä he luulivat sen toteutuvan Leninin hallitsemassa maassa. Nuoruus ja optimismi, nuoruus ja kapinointi. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut vetävän ja vaiherikkaan kirjan nuorista ja uhkarohkeista aatteen ihmisistä, jotka odottivat tulevaisuudelta paljon, mutta joutuivat tyytymään pieniin onnenmurusiin. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville.

 Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät teos on vuoden 2014 Finlandia-palkintovoittajakirja. Kirja on nyt viides kuudesta ehdokkaasta, jonka olen lukenut. "He eivät tiedä mitä tekevät" on kahden kulttuurin leikkauspiste, kahden kulttuurin synnyttämä jännitysnäytelmä, jonka ensimmäiset näytökset näyteltiin Suomessa ja viimeiset Yhdysvalloissa. Pieni Suomi ja suuri Yhdysvallat, David ja Goljat, luterilaisuus ja juutalaisuus, eläintutkimukset ja niitä vastustavat aktivistit, isä ja poika ja suuri tuntemattomuus. Tämä oli vastakohtaisuuksien kirja.


VUODEN PARAS ESIKOISKIRJA

Tänä vuonna olen lukenut huikeita kotimaisia kirjoja. HS valitsi tämän vuoden  parhaimmaksi esikoiskirjaksi Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia kirjan.

 Kissani Jugoslavia toi esille kaksi tarinaa, jotka olivat kahden erilaisen kulttuurin sekoituksia. Kirja esitteli albanialaisuutta ja maahanmuuttajien elämää Suomessa. Se ei syyttänyt eikä osoittanut sormella ketään, mutta antoi runsaasti ajattelemisen aihetta varsinkin suomalaisten suhteesta pakolaisiin ja maahanmuuttajiin. Sodan loputtua Kosovossa ihmisten mielestä pakolaisten piti muuttaa takaisin maahansa, mutta lapset olivat suomalaisia, puhuivat suomea ja heillä oli elämä ja ystävät Suomessa. Pojan tarina kosketti todella paljon, sillä siinä näkyi särkynyt mieli, joka haki paikkaansa elämässä. Kissani Jugoslavia on erittäin voimakas ja koskettava esikoisteos.
Onnittelut kirjallisuuspalkinnon voittajalle. Klikkaamalla kirjan nimeä pääset lukemaan bloggaukseni kirjasta :)

torstai 13. marraskuuta 2014

Lintu pieni

Äidin ajatteleminen tuo hänelle oudon olon. Pelko saa sydämen lyömään levottomammin. Kunpa he eivät olisi palanneet Viipuriin.
 
Lintu pieni kirjan kirjoittaja Tanja Pohjola on helsinkiläinen esikoiskirjailija, kotoisin hän on Oulun seudulta. Lintu pieni on nimestään huolimatta vahvaa draamaa ja ihmismielen järkkymisen tarkkaa tulkintaa kerronnallisella ja taidokkaalla tavalla. Lintu pieni nousi mielestäni lukemieni esikoiskirjojen parhaimmistoon tänä vuonna. Kirjan nimi nousi esille hienovaraisesti useammassa kirjan tapahtumassa. Kirjan päähenkilö oli Dora eli Dorothea, jonka lapsuus ei ollut onnellisimmasta päästä sota-ajan Viipurissa. Sota ei pelottanut pientä tyttöä, joka yritti olla pikkusiskonsa turvana, kun he olivat kuolemaisillaan nälkään. He pelkäsivät omaa äitiään.

Maatessaan hetki sitten vuoteella Marin vierellä hän yritti miettiä mitä sellaista he olisivat siskon kanssa tehneet, että äiti lukitsi heidät tänne.

On vuosi 1944 ja Viipurin ympärillä käydään sotaa. Doran ja Marin äiti on lukinnut tyttärensä päiväkausiksi vierashuoneeseen, sillä äidillä on arvovieras. Äiti pelotteli tyttärensä olemaan hiljaa. Äidillä oli omat toiveensa arvovieraasta, hän ei ajatellut mitä pienet lapset kokivat nälissään, pesemättöminä ja pissan tahrimina. Luettuani kirjan, ymmärsin mitä kansilehden väritys kuvasi. Kansilehdessä ovat Dora ja Mari. Kirjan takakannesta löytyy kuva vuoden 1953 nuoresta Dorotheasta, joka oli mennyt kuukausi aiemmin naimisiin Oton kanssa. Sitten tapahtui jotakin, mikä toi ikävät muistot mieleen. Lapsuuden aikaiset  satuttavat traumat nousivat pintaan.

For barnens väl. Lasten hyväksi. Niin Ebeneserin ulkoseinälläkin luki. Kaikkein tärkeintä olivat lapset, heitä piti suojella. Dorothean äidin kaltaisilta ihmisiltä. Taimin kaltaisilta. Sinun kaltaisiltasi, ääni Dorothean pään sisällä kuiskasi. Miten kukaan pystyisi kasvamaan näin arpeutuneessa maassa?

Lintu pieni kertoi tarinan pienestä tytöstä, jota satutti oma äiti. Lisäksi oli pienen siskon traaginen kohtalo, josta äiti syytti Doraa. Äiti syytti yleensä kaikesta Doraa.  Tanja Pohjola kirjoitti rohkeasti perheväkivallasta, jota oma äiti kohdisti omiin lapsiinsa. Kirjan miljöötapahtumat kuvasivat aidon oloisesti Doran lapsuutta vuonna 1944 Viipurissa ja vuonna 1953 Helsingissä. Dora oli yrittänyt unohtaa kaiken, mutta muistot pysyivät mukana. Lintu pieni on hienonhieno psykologinen tarina ihmismielen murenemisesta. Voi pienet tyttöparat. Tämä hieno ja herkkä teos on vuoden 2014 Runeberg-palkintoehdokas. *****

Tanja Pohjola, Lintu pieni
Atena 2014
s. 285
Arvostelukappale

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan päivittäin kotimaista kirjallisuutta 30 sivua. Olen lukenut nyt 1310 sivua marraskuun aikana ja matka jatkuu.





tiistai 11. marraskuuta 2014

Kohta kaikki alkaa

Kohta kaikki alkaa on Sari Pullisen esikoisteos. Pullinen lähetti kirjakilpailuun kaksi käsikirjoitusta ja Kohta kaikki alkaa oli yksi finalisteista. Kilpailun myötä Pullinen sai kustannussopimuksen kirjalleen. Kirjan kansikuva on lupaavan herkkäsävyinen, ainoa mikä kuvassa häiritsee tai kiinnittää huomiota, on puukon terä, jota ei heti havaitse kuvasta, mutta kun sen havaitsee, se alkaa kiinnostamaan. Hetkinen, eikö kirjan pitänyt olla kertomus toisesta naisesta, mihin siinä puukkoa tarvitaan?

Pelkäsin niin paljon, niin monia asioita. Pelkäsin illan hupenevan käsistä liian nopeasti, niin kuin ne aina tekivät. Pelkäsin yön saapuvan ja sinun lähtevän, ja että jään vuoteeseeni yksin. Vaikka se tuoksuisi yhä sinulle, et olisi siinä enää. Kaikkein eniten pelkäsin sitä, sillä se teki kipeää.

Rakkaus on ihanaa, kun se on molemminpuolista. Vaikeaksi rakkaussuhteen tekee, jos molemmat tai toinen on vakituisessa suhteessa tai suhteen osapuolilla on lapsia. Sari Pullisen kirja on rakkauskirja naisesta, joka rakastui ja erosi miehestään toisen miehen vuoksi. Hän ei voinut elää salasuhteessa. Suhteen toinen osapuoli ei ollut valmis luopumaan perheestään. Suhde kesti viisi vuotta. Naisen rakkaus jatkui, miehen ei. Kirjassa eletään sitä aikaa, kun mies on jättänyt naisen. Kirjassa eletään jätetyn naisen tuskaa.

Autoni penkillä oli verta. Miten siinä voi olla verta? Kenen verta se oli? Kuka täällä on heilunut puukon kanssa? Päässäni surisi. Hakkasin radiota. Äänet eivät lakanneet. Radio oli jo kiinni. Ja nyt, joku puhui taas. Ei: se huusi.

Nainen pakeni tuskaansa ja mennyttä aikaa merenrantakaupunkiin. Hän halusi olla tuntematon. Hän halusi, että kukaan ei tiedä missä hän on. Hän halusi, että se ei tiedä missä hän on. Huolimatta siitä, että kirjassa eletään tuskaisaa eroa, pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa. Tuskan sisälle alkoi hahmottua ympäröivää elämää ja onneksi läheiset huolehtivat naisesta. Tiedän, että jätetyksi tuleminen aiheuttaa aina kriisin. Toiset ovat vahvempia kuin toiset. 

Nykyaikana on yleistynyt tapa jättää puoliso tekstiviestillä, jossa ei ole mielestäni mitään mieltä. Kymmenien vuosien yhteiselo lopetetaan lyhyellä viestillä. Voiko enää loukkaavammin lopettaa suhdetta. Sari Pullisen kirjassa suhdetta ei lopetettu tekstiviestillä, vaan mies lopetti suhteen puhumalla siitä, että ei pysty jättämään perhettään. Törkimys pystyi kyllä pettämään perhettään viisi vuotta. Lukijat voivat kokea päähenkilön tuskan ja vihan, aggression ja kaikki tuntemukset aidon oloisesti. Päähenkilö kävi todella syvällä. Rakkaus ja viha ovat todella sukua keskenään. ****

Sari Pullinen, Kohta kaikki alkaa
Gummerus 2014
s. 288


Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan 30 sivua päivässä suomalaista kaunokirjallisuutta marraskuussa. Olen lukenut nyt 1025 sivua ja uusi kotimainen kirja on luettavana.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Suku

Isänpäivän lukemiseksi sopi akateemikko Veijo Meren Suku (1968), joka perustui hänen oman sukunsa, Alina Uittamon ja Esaias Meren perheeseen, suvun historiaan ja sen ympäristöön Ryttylän kartanon liepeillä. Perheeseen syntyi kolmetoista lasta, joista Veijo Meren isä oli viides. Kirja kuvasi 1930-luvun lopun maaseutuelämää pienen pojan näkökulmasta. Maata kyntäessä pellosta nousi hylsyjä, mutta niitä ei pahemmin noteerattu, ne kuuluivat elämänmenoon. Suojeluskunnasta puhuttiin ohimennen, kun yhden pojan vaatteita pakattiin ja matkalaukkuun piti saada mahtumaan myös suojeluskuntapuku. Aseita oli useita ja niillä saatettiin leikitellä. Aika oli sotien välistä rauhan aikaa. Maaseudulla ei juuri politikoitu, tärkeämpää oli nuorten löytää omaa mielitiettynsä. Nuoret kohtasivat toisensa kyläteillä ja tansseissa. Kiihkoon vastattiin kiihkolla, mutta varottiin raskaaksitulemista. Vahinkoja kuitenkin sattui.

- Onneksi nyt olkoon, ettei unohdu, Raimo sanoi.
- Kiitos vaan, Jussi sanoi.
- Kuka vihki? Raimo kysyi.
- Rovasti. Ei meitä siellä ollut kuin Toini ja minä ja Autio ja Pesola ja Pesolan rouva, olivat Pesolan autolla ja ottivat Nissen autoon. Mä ajoin pyörällä ja Toini lainasi Aution Maijan pyörän.

Ylläoleva teksti kuvasi veljesten vierailua naimisiinmenneen veljensä luona. Vihkiäiset olivat pienet, mutta myöhemmin niitä juhlittiin viinan kera. Meri on kuvannut Suku-kirjassaan köyhien ihmisten arkipäivää, jolloin nuoren parin alkutaipaleella ei ollut juuri mitään, sänky, pöytä ja hieman astioita. Nuorella rouvalla oli ennestään pieni poika ja nyt toinen tulossa. Ajan henki näkyi myös siinä, että ei ollut juuri keinoja siihen, että lapsia ei syntynyt joka vuosi. Ainoa keino oli pysytellä miehistä erossa. Siitäkin huolimatta oli mahdollista, että miehet raiskasivat. Nainen oli silloin hutsu, joka puhui omiaan. Hutsu oli Meren kirjoissa yleinen nimitys naisille.

"Jos sua huvittaa, jos sä tahdot mua, mulla on vaaraton aika, mensikset nääks. Se on mahdollista nyt." Jukra, ajattele. Hänestä se oli oikein, hällä ei ollut vaaraa ja mä näkisin, että hän luotti minuun ja halus olla mun kanssani. Multa loksahti suu auki.

Naapuritilalle oli tullut kaksi nuorta naista töihin ja kylän nuoret miehet kävivät kuumina. Kesä oli kuuma ja kärpäset pörräsivät. Meren teksti oli hauskaa ja voi vain kuvitella, mitä pieni poika on ajatellut vanhempiensa sisarusten, setien ja tätien käytöksestä. Varsinkin sedät olivat aika velikultia. Aikuiset yrittivät hätistellä poikaa pois jaloistaan, mutta hän löysi keinot piiloutua ja kuunnella salaa. Tämän kirjan parissa viihdyin todella hyvin. Kirjassa olivat kaikki kohdillaan, teksti, tarina ja rauhallinen elämänmeno. *****

Lähdin ja juoksin lujaa puimaladolle. Sirkka mätti lattialle levitetyiltä vanhoilta säkeiltä kousukalla apulantaa säkkiin. Raimo piteli sitä. Heikki istui syöttöjakkaralla puimakoneen päässä. Livahdin äkkiä ulos ja nurkan taakse. Katsoin sisälle lautojen välistä toinen silmä kiinni.

Veijo Meri, Suku
Otava, 2009
s. 175

Teoksen ensim. julkaisuvuosi oli 1968



torstai 6. marraskuuta 2014

Sinikka Paavilainen: Kyynelvaunut

Kirjeet vankileireiltä omaisille kulkivat salateitse. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli hengenvaarallista. Kuinka Toivo oli onnistunut lähettämään kirjeen, sitä Elina ei saanut selville. Ainoan leiriltä saapuneen kirjeen jälkeen Toivosta ei kuulunut enää mitään.

Kyynelvaunut on Sinikka Paavilaisen romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä. Kirjan tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu vuosiin 1929-1953. Kirjan kuvioissa kolme perhettä pakeni sortoa ja sotaa rajan yli peläten ja kauhuissaan. Perheenjäsenet joutuivat väliin eroon toisistaan. Suomen aika oli perheiden mielestä parasta aikaa, mutta Stalin vaati inkerinsuomalaisia palaamaan. Heille luvattiin omat maat ja talot takaisin, mutta Neuvostoliitossa vastassa oli nälkää ja köyhyyttä sekä pakkotyöleirejä. Inkerinsuomalaiset olivat maassa toisenluokan kansalaisia. Kyynelvaunuiksi kutsuttiin junavaunuja, joissa inkerinsuomalaisia kyydittiin Siperiaan ja vankileireille.

Kingisseppin leiri oli eristetty piikkilanka-aidalla. Kuljetuksessa hengissä säilyneet inkeriläiset ahdettiin heikkokuntoisiin parakkeihin. Mila, jolle Helena oli rukoillut vettä ja ruokaa saksalaiselta sotilaalta Hatsinan asemalla, kuoli kuljetuksen aikana. Pikkuinen ruumis makasi velttona äitinsä käsivarsilla.

Kyynelvaunujen keskeiset henkilöt olivat paaritsalaiset Kempin perhe, Björklundin perhe sekä Lankisen perhe. Perheet joutuivat kokemaan Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan, saksalaismiehityksen sekä saksalaisten houkutuksen Suomeen taistelemaan saksalaisten rinnalla ja auttamaan suomalaisia mm. maatöissä. Sodan loppumisen jälkeen inkeriläiset pakkosiirrettiin Stalinin vaatimuksesta takaisin Neuvostoliittoon. Inkeriläiset olivat kokeneet jo ennen sotia sortoa ja omaisuuden takavarikointia. Inkerinsuomalaiset olisivat halunneet viljellä omia maitaan, mutta niitä takavarikoitiin ja liitettiin kolhooseihin. Uskonto ja maanomistus oli kiellettyjä. Jos ei luovuttanut omaisuutta, joutui maksamaan suunnattomia veroja. Miliisit hakivat viljat ja perunat. Inkerinsuomalaiset saivat kuolla nälkää. Pahinta olivat vankileireille joutumiset. Ihmisiä ilmiannettiin ja kuulusteltiin. Osoite oli kuolema tai vankileiri, ehkä molemmat.

Stalin yltyi huutamaan: "Helvetin kuuseen tappajalääkärit ja juutalaiset, kapitalistisen maailman agentit. Pahainen salaliitto kommunismin hävittämiseksi. Mustat korpit eivät ole vanginneet tarpeeksi monia. Vakoilijoita pesii Kremlissä, virastoissa, juutalaiskodeissa, kaikkialla. Minusta on tulossa vanha. Helvetin helvetti."

Kyynelvaunut tuovat lukijoille romaanimuodossa esille inkerinsuomalaisten kokemat sortovuodet ja syyt uskomattomille pakoretkille sotien keskellä. Sinikka Paavilainen keräsi tietoa kolme vuotta kirjaansa varten haastattelemalla Suomeen muuttaneita inkerinsuomalaisia. Kirjan henkilöistä osa selvisi ja osa katosi, kuoli tai vammautui. Kirjan sivuilla nälkä on läsnä käsinkosketeltavana kipuna, joka vanhensi, sairastutti ja tappoi. Jokainen lukija voi miettiä selviytymistä paiväkaupalla pelkän vesilasillisen voimalla tai yhdellä kuivuneella perunalla. Perunankuoretkin olivat suurta herkkua. Tämän yltäkylläisyyden aikana, kun ruokaa tuhlataan jätteisiin hirvittämät määrät, olisi terveellistä lukea näistä vainon ajoista ja miettiä miten itse selviäisi vastaavanlaisista tilanteista.

Sinikka Paavilainen, Kyynelvaunut *****
INTO 2014
s. 358 + kirjailijan jälkisanat





tiistai 4. marraskuuta 2014

Kirsi Kunnas 90-vuotta, haaste kaikille runojen ystäville






 Opuscolon Valkoinen kirahvi haastoi minut kertomaan suhteestani Kirsi Kunnaksen tuotantoon. Olen blokannut Tapahtui Tiitiäisen maassa - runokirjasta, mutta rakkain Kunnaksen runokirjoista on Tiitiäisen satupuu kirja. Sain kirjan runonlausuntapalkinnoksi ensimmäisellä luokalla koulussa. Tulin kilpailussa toiseksi. Opettajani tykkäsi runonlausunnastani ja sain häneltä paljon ohjausta. Sitten kuljin monta vuotta lausumassa runoja eri tilaisuuksissa.
Kirsi Kunnas on kääntänyt myös mm. Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä kirjaan aivan uskomattoman ihanan runomittaisen tarinan.
Minulle rakkain Kirsi Kunnaksen runoista on ihana:


Tiitiäinen metsäläinen

Tiitiäinen metsäläinen, 
pieni menninkäinen.
Posket tehty puolukasta, 
tukka naavatuppurasta,
silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen metsäläinen, 
pieni menninkäinen.
Keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa,
sammuta siniset tähdet.


 Tiitiäinen metsäläinen-runo oli Tiitiäisen satupuu kirjassa. Olen luultavasti loruillut tätä runoa kaikista eniten lapsilleni ja kaikille sylissä pitämilleni lapsille.



 Haasteen säännöt ovat tässä:
1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 
2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.
3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 
4. Kerro osallistumisestasi kommentoimalla täällä. Valkoinen kirahvi tekee jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.
Haastan mukaan Aili-mummon, Ullan ja Pihin naisen.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Patricia Cornwell: Tomuksi ja tuhkaksi


Olen kuullut pieniä ääniä, oksien katkeavan, pudonneiden lehtien kahisevan, ja alkanut pelätä Sockin ulkoiluttamista pimeän jälkeen. Sekin vaikuttaa pelkäävän ulos menemistä.

Kay Scarpetan tutkimukset ovat jälleen jatkuneet uudella kirjalla Tomuksi ja tuhkaksi. Patricia Cornwell on kirjoittanut jo 21. osaa huippusuosittuun dekkarisarjaansa kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olen lukenut kaikki, huh. Kirjahyllystäkin löytyy muutama. Hänen kirjojaan on myyty Suomessa jo yli miljoona, joka on huima saavutus. Kirjoja on julkaistu yli 50 maassa. Jokin sarjassa kiehtoo, taitaa olla mielenkiintoiset henkilöt ja tapahtumat, jotka eivät ole liian raakoja. Kirjoissa keskitytään suurimmaksi osaksi tutkintaan. Kirjojen päähenkilö oikeuslääkäri Kay Scarpetta, lääkäri ja juristi, tutkii väkivaltapaikat tarkkaan ja huomaa asioita, joita poliisit eivät huomaa. Yleensä hän saa apua nykyisin jälleen poliisivoimiin liittyneeltä Marinolta, siskontytöltä Lucylta ja omalta mieheltään Bentonilta, joka on FBI:n palkkalistoilla.

Tomuksi ja tuhkaksi kirjan alussa löytyi nuori nainen keskellä kaupunkia sijaitsevan yliopiston puistosta. Mikä teki murhasta sellaisen, että siinä tarvittiin välttämättä Scarpetan asiantuntemusta? Oliko se murhattu henkilö, murhaajan jättämät merkit vai oliko se kenties se, että murhattu oli Lucyn tuttava? Tutkinnan ollessa kiivaimmillaan selvisi, että samanlaisia murhia oli tapahtunut jo aiemmin ja murhaaja käytti tietynlaista kaavaa toiminnoissaan. Tutkimuksia vaikeutti se, että todisteita oli peukaloitu ja FBI oli keksinyt murhaajaksi henkilön, joka oli  ollut kauan kadoksissa. Kyllähän terävä rautarouva Scarpetta huomasi heti mistäpäin tuuli ja kuka oli tutkimuksen sabotoija, mutta tämä henkilö piti saada kiikkiin. Todisteet piti olla varmat ja pitävät, että tutkinnan häiritsijä pystyttiin pidättämään. Dekkarissa jahdattiin siis murhaajaa ja tutkijoihin kuuluvaa henkilöä, jolla oli mahdollisuus sotkea todisteita.

Miksi henkilö, joka oli johtavassa asemassa sekaantui rikolliseen puuhaan, johtui tietysti jälleen rahan ja vallan ahneudesta, korruptiosta. Patricia Cornwell nostaa kirjoissaan ajankohtaisia asioita esille ja tällä kertaa hän kritisoi korruptiota sekä muuntohuumeita. Edellisessä kirjassa Paljaat luut Cornwell kritisoi muovijätettä, joka päätyi meriin. Sitä edellisessä kirjassa Punainen usva, kritiikin kohteeksi joutui ruiskeilla tehtävät kuolemantuomiot.

Tällä kertaa Kay Scarpetta ei joutunut rikoksentekijän uhriksi, vaikka monet kerrat hän on joutunut kiperiin paikkoihin rikollisten vuoksi. Scarpetan ympärillä oli vahva tukiverkosto. Toisaalta kirjan tunnelma kärsi hieman siitä, että tutkimukset ja murhaaja selvisivät yllättävän helposti. Tällä kertaa jäi se jokin huippuyllätysmomentti tapahtumatta, mikä yleensä kääntää tarinan juonenkäänteet eri suuntaan. Tomuksi ja tuhkaksi jäi kyllä mielestäni tasapaksuksi lukukokemukseksi. Harmi, sillä tästä olisi kyllä saanut aikamoisen yllätyssopan aikaiseksi. ***

Hän levittää sitä inhottavaa liitumaista valkoista paskaa ympäri kasvojaan & kutsuu minua uudestaan & uudestaan. "Martin! MARTIN!" Kunnes menen sinne & löydän hänet tuijottamasta minua sillä helvetin pelottavalla tavalla jolla hän tuijottaa ollessaan sairaalla tuulella.

Patricia Cornwell, Tomuksi ja tuhkaksi
suom. Karri Rimpiläinen
OTAVA 2014
s. 416
Dust 2013






lauantai 1. marraskuuta 2014

Amorialaiset

Saara Ervastin novellikirja Amorialaiset on kirjoitettu rakkaudesta. Kirjan taustatekstissä kerrotaan, että näyttämöt vaihtuvat kivikaudesta aina kaukaiseen tulevaisuuteen, mutta jotkin asiat pysyvät muuttumattomina; rakkauden syvä kaipuu, haikeus ja sen polte. Kirja on omistettu rakkaudelle, toiveelle että jokainen saisi kokea olevansa rakastettu, löytäisi tien Amoriaan. 

Tämä rakkaudesta kertova teos sisältää kymmenen erilaista kertomusta. Uhrikivi kertoi kaukaisesta esi-isien ajasta, jolloin noituus ja parantaminen olivat vahvoja teemoja ihmisten arkipäivässä. Näyt, etiäiset, manalan suomuinen paholainen, Ukko ylisen herra, uhrikivi ja parantaja ovat hallitsevia elementtejä tämän tarinan juonenkulussa, jossa pääosissa ovat nuori ja ikääntynyt noita, parantaja ja tuleva parantaja. Huolimatta kyvyistään, tärkeässä osassa näiden kivikautisten naisten elämässä ovat miehet.

Desya siirsi lukijan nykyaikaan, nuoren pariskunnan elämään. Nuori aviovaimo oli lopettanut opiskelun ja eli vain vahvan miehensä vaikutuspiirissä. Ajattelin, että nyt tulee vahvaa tekstiä narsistisesta suhteesta, jossa vaimo on alistunut kokonaan, mutta teksti tuotti trillerimäisen yllätyksen:
"Rakas, et kai tosissaan kuvitellut minun olevan tältä planeetalta?"

Kalpea upseeri tarinassa upotaan mielen syövereihin, kummitusmaisiin tunnelmiin.
Tunsin kun Daniel astui huoneeseen, en heti nähnyt häntä. Kun Daniel kosketti käsivarttani, ihoni kipristyi kananlihalle. Se tuntui hyvältä ja kylmältä yhtä aikaa.

Kieltomerkki tarinan nimenä viittaa kiellettyyn rakkauteen, joka houkuttaa,  mutta siihen vaaditaan liian paljon, vai vaaditaanko? Se paljastuu tästä surumielisestä ja ajatuksia herättävästä tarinasta.

Kivisydän kertoo erosta ja sen tuskasta. Voiko eron jälkeen palata yhteen, onko rakkaus pysynyt samana ja tunteet. Kivisydän kertoo sen.

Vedenneito tarina on hurjan vahva tarina keskiajalta. Kertomus on lempitarinani kirjassa. Pidän historiallisista, vahvoista keskiaikaan sijoittuvista tarinoista, jolloin eläminen oli hiuskarvan varassa. Naiset olivat alistettuja, miehen alamaisia ja he olivat miehen omaisuutta. Tämä tarina kulkee selkeästi Kristiina Vuoren ja Kaari Utrion hienojen kirjojen jalanjäljillä. Vedenneito voisi olla myös hieno romaaniaihe.

Mustikkaa hampaissa kertoo nuoren opiskelijaparin mustikkaretkestä luonnossa. Retki luontoon kuulostaa lupaavalta rakastavaisten kesken, mutta retken tarkoitus ja halut eivät välttämättä kohtaa toisiaan, vai kohtaavatko?

Tähtiä huvilassa tarina on kuin suoraan valkokankaan mustavalkoelokuvasta, dialogia myöten. Tästä tarinasta en lämmennyt ollenkaan, vaikka kieltämättä tarina olisi huvittava valkokankaalla tai kesäteatterin lavalla.

Salamavalorakkaus on todellakin rakastuminen pikavauhtia ja samalla suurien päätösten tekeminen rakkauden ehdoilla, kun suomalainen ja ulkomaalainen tapaavat ja rakastuvat tulisesti.

Sensus intellegens kertoo eri planeettojen asukkaiden kohtaamisesta. Tarina on julma ja jälleen tarinan mies on karski tunteeton soturi, josta löytyy pikkiriikkinen empatiakyky. Hieno ja jännittävä tulevaisuusskenaariokuvaus avaruudesta ja sen asukkaista.

Saara Ervasti on ottanut rohkean askeleen kirjoittamalla eri aikakausien rakkaustarinoita ja liittämällä ne samojen kansien sisään. Rakkaus on aihe, josta halutaan lukea oli se sitten haikeansuloista tai todella vaikeaa. Aihepiirejä on miljoonittain, aivan kuin rakastuneitakin. Amorialaiset on sopivaa luettavaa, kun kaipaa eri aihepiireihin liittyviä novellimaisia tarinoita rakkaudesta. Kirjan nimi on hieno/kekseliäs ja kansikuva todella kaunis. ***

Saara Ervasti, Amorialaiset
BoD 2013
s. 204
Arvostelukappale

http://www.tunnetarina.fi/index.php/julkaisut/amorialaiset
Kirja osallistuu tämän vuoden Indie Books Awards-kilpailuun.