torstai 26. helmikuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Hei; Clark", hän sanoi. "Kerro minulle jotain hyvää."
Tuijotin ikkunasta kirkkaansinistä Sveitsin taivasta ja kerroin hänelle tarinan kahdesta ihmisestä.

Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä rakkaustarina oli todella ihana, ja siitä on tulossa elokuva. Moyesin uusin kirja  Kerro minulle jotain hyvää on mielestäni vielä sitäkin parempi rakkaustarina. Tämä kirja suorastaan räjäytti lukuhermoni ja tunteeni. Kirjassa on lähes viisisataa sivua ja kyyneleet alkoivat valua noin 138 sivun kohdalla ja niitä riitti kirjan loppuun asti. Kirjan päähenkilö oli 26-vuotias Louisa Clarke, joka olosuhteiden pakosta joutui neliraajahalvautuneen katkeroituneen Willin avustajaksi. Kirjan miljöö oli englantilainen pikkukaupunki, jota hallitsi linna. Rikas Will asui linnan toisella puolen upeassa siivessä, joka oli rakennettu ja sisustettu vammaiselle sopivaksi. Louisa asui vanhempiensa luona ränsistyneessä vuokratalossa pienessä varastokopperossa, ei haaveillut mitään, eikä suunnitellut elämäänsä eteenpäin. Hänen tehtävänsä oli huolehtia Willistä, mutta se oli vaikeaa.

"Mmm..." Rouva Traynor kohotti todistusta ja katseli sitä silmät sirrillään. "Entinen työnantajanne sanoo, että olette ´sydämellinen, puhelias ja elämäniloinen´."
"Kyllä vain, minä maksoin hänelle tuosta."
Taas se pokerinaama.
Voi helvetti, ajattelin.

Will oli entinen yritysjohtaja ja asui Lontoossa, kun joutui yliajon uhriksi ja halvaantui. Siitä asti hänen maailmansa oli ollut synkkä ja sairaalloinen, eikä parantumista ollut tiedossa. Louisa palkattiin hänen avustajakseen puoleksi vuodeksi. Willistä tuli Louisalle tehtävä, johon hän paneutui kaikella intohimollaan. Will piti saada paremmalle tuulelle. Samalla kun Willistä tuli Louisan tehtävä, tuli Louisasta Willin tehtävä. Will halusi Louisan maailmalle kokeilemaan kaikkea uutta, katsomaan maailmaa uusin silmin ja jättävän pikkukaupungin ummehtuneen ilmapiirin. Heidän välillään kulki sähköisiä jännitteitä ja amor lenteli heidän välillään. Mutta Will oli päättänyt jotain, jota Louisa ei hyväksynyt.

En irrottanut kättäni hänen kasvoiltaan. Kallistin päätäni eteenpäin, niin että otsamme koskettivat toisiaan, niin että hengityksemme sekoittuivat, ja sanoin hiljaa, niin että vain hän saattoi kuulla minut:"Minulle on yhdentekevää, mitä... mihin luulet pystyväsi ja mihin et.

Tämän kirjan jälkeen olen Jojo Moyes fani. Toivon, että hän kirjoittaa vielä monta yhtä ihanaa kirjaa. Tämä kirja vaatii nenäliinapaketin vierelle, kun tätä lukee. Kirja on humoristinen ja surullinen yhtä aikaa. Jojo Moyes on suurten tunteiden tulkki.

"Minulla oli sinua ikävä."
Hän näytti rentoutuvan. "Tule tänne." Ja sitten, kun epäröin. "Ole niin kiltti ja tule. Tähän sängylle. Ihan lähelleni."

Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää *****
suom. Heli Naski
Gummerus 2015
s. 473








lauantai 21. helmikuuta 2015

Paha mieli

Kuuluisa nuori näyttelijä Jesse ei ole tyytyväinen kuuluisuuteensa, vaan janoaa lisäkuuluisuutta. Kaikki mitä hän tekee johtaa hänen ajatusmaailmansa pohjalla olevan mission rakentamiseen. Kirjan lopussa missio on valmis, mutta Jesse ei ole tyytyväinen. On tehtävä uusi projekti seuraavaa missiota varten. Narsistinen luonne vaatii uutta kohdetta, josta muotoilla jotakin ainutlaatuista, josta koko maailma kohisee. Näyttelijä Jari Nissisen esikoiskirja Paha mieli pureutuu sairaalloisen mielen syövereihin. Kirja on Jessen ajatusten ja tekojen spiraali, joiden suunta on sama. Lukijoille on luvassa hyytävää ja  raadollista luettavaa koko kirjan ajaksi.

Mietin, että tuliko se rakkaus nyt selväksi, kun Johanna tuijottaa minua laajennein silmin. En ole huomannutkaan, että sillä on niin suuret mustuaiset, kuin kissalla pimeässä. Mainiota, se varmaan ajattelee näkevänsä totuuden, tai sinne jonnekin rakkauteen. Tai sitten se on vetänyt kamaa minun huomaamattani.

Jesse on yksinäinen saalistava susi näyttelijöiden joukossa. Tietysti ns. ystäväpiirin on oltava laaja, mutta hän ei anna haastatteluja. Työt puhukoon puolestaan. Töiden vuoksi hän on valmis tekemään mitä tahansa. Hän on ykkönen ja hän haluaa aina olla ykkönen kaikessa. Töiden vuoksi hän seurustelee, koska ei halua repiä itseään eri naisten kesken, mutta Johanna jätti pillerit syömättä ja Jesse joutui ansaan, perheansaan, jota hän ei halunnut.

- Meillä on kaikki hyvin, sanon sille ja katson alas. Elimeni juuressa on kuivunutta veripitsiä, kuin kärpässienen varsihelttoja. Nyt ymmärrän sen mielen nyrjähdykset.

Jari Nissisellä on näyttelijän työnsä vuoksi ammattillinen ote kirjoittaa näyttelemisestä, käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta ja kaikesta aiheeseen liittyvästä nurjasta puolesta, kuten kuuluisuuden kiroista, lehtijutuista, selkään puukottamisista, käsikirjoitusten ja ideoiden varastamisesta ym. Esimerkiksi tv-sarjassa tai elokuvissa näyttelijän repliikit vaihdetaan ja niitä ei anneta etukäteen. Samoin kohtaukset muutetaan tai käytetään mainontaa, joka ei sovi tilanteeseen. Näyttelijät joutuvat sanomaan jotain mainosmaista kesken kohtauksen. Nissinen antaa kirjassa aika lailla kritiikkiä työnsä varjopuolista. Kritiikki on kirjoitettu sisälle tarinaan, mutta se pomppaa sieltä selkeästi esille. Paha mieli on todella karmiva seikkailu ihmismielen syövereihin. Ihmismielen, jonka omistaja on patologinen valehtelija ja empatiakyvytön oman edun tavoittelija.

Hän on ollut niin ihana, että olen kyennyt poistamaan vain pienen palan kerrallaan. Nyt on hylättävä kompromissit, konseksukset, demokratia ja kaikki, mikä perustuu pienimpään yhteiseen jaettavaan. On oltava rohkeutta kohdata momentum. Painan kameran recille, kohdennan kuvaan pelkät kasvot ja tarkistan valotusarvot. Otan scalpellin. On Ilmeen aika.

Tämä kirja ei sovi herkille lukijoille. Luvassa on Thomas Harrisin jännityskirjojen kaltaista pahuutta.

Jari Nissinen, Paha mieli
LIKE 2015
s. 318
Arvostelukappale



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Daniel Glattauer: Takiainen

"Eikö sen aina tiedä, jos rakastaa."

Itävaltalainen Daniel Glattauer on kirjoittanut kirjan seurustelusuhteesta, joka muuttui todella omituiseksi sen jälkeen, kun kirjan päähenkilö Judith halusi päättää suhteen. Seurustelusuhteen toisesta osapuolesta tuli suoranaisesti ikävä tyyppi ja kirjan nimi, Takiainen, kuvaa hyvin kyseistä miestä. Tosin en oikein pidä kirjan nimestä, eikä se tule missään kirjan vaiheessa esille. Mies oli suoranaisesti ylikiinnostunut Judithista. Mitä vähemmän Judith piti miehestä, sitä enemmän mies kiinnittyi häneeen, hänen tuttavapiiriinsä ja sukuunsa ja alkoi hallita heitä.

"Minun asiani eivät ole oikein kohdallaan", hän tunnusti. "Tiedän sen kyllä", äiti vastasi. Syntyi pieni kiusallinen tauko. "Mistä sinä sen tiedät?" - "Näkeehän tuon sinusta, lapsi kulta", äiti vastasi.

Voin hyvin kuvitella miltä tuntuu, kun joku seurailee, lähettelee kukkia ja viestejä, eikä usko, vaikka kuinka yrittää sanoa, että ei halua seurustella, koska ei halua. Olen seurannut telkkarista yhtä omituista tosi-tv-ohjelmaa, joka kertoo kolmesta parista, jotka tapasivat toisensa ensi kerran alttarilla. Jos kipinää ei synny, niin sitä ei synny, vaikka asiantuntijat kuinka valitsevat hyvin toisilleen sopivat parit. Yhdessäolo alkaa tuntua ikävältä. Kirjan mieshenkilöstä tuli todella ikävä tyyppi seurustelusuhteen jälkeen. Tilanteen teki vielä ikävämmäksi sen, että sukulaiset ja ystävät olivat oppineet tuntemaan miehen hyvät puolet ja pitivät Judithia syyllisenä siihen, että mies oli masentunut ym. Ainoa, joka uskoi Judithia oli hänen työpaikkansa opiskelijatyttö.

Ensin kuului hälyä, aivan kuin joku heiluttelisi luolassa peltilevyjä. Sitten kuului kuiskintaa. Lopulta suhisevat äänet tekivät tilaa muminalle, joka voimistui jatkuvasti.

Takiainen muuttui todella trillerimäiseksi jännityskirjaksi ja koukutti lukemaan kirjan todella nopeasti. Kirjan kuvioihin tulivat mukaan skitsofreeniset psykoosit, sairaalahoidot, tokkuraiset lääkehoidot ym. sekavat tilat, joita Judith yritti hallita, mutta ei yksin pystynyt. Kirjan loppu on aika yllättävä, mutta Takiaiselle sopiva loppu. Pidin tosi paljon Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto kirjoista. Olisin toivonut tämän kirjan nimeksi jotain samantyyppistä. Kirjan kansikuva kuvaa todella hyvin Judithin olotilaa seurustelusuhteen jälkeen. Judith kohtasi todellisen narsistin, joka suisti hänen elämänsä sekaisin. ***

Rakkaus sitoo meidät toisiimme. Ikuisuus yhdistää meidät toisiimme. Sinä olet minun valoni ja minä sinun varjosi. Meitä kumpaakaan ei voi enää koskaan olla olemassa yksin. Kun sinä hengität, hengitän minä!

Daniel Glattauer, Takiainen
suom. Raija Nylander
Atena 2013
s. 268
Ewig Dein 2012


maanantai 16. helmikuuta 2015

Yksisarvinen

Kaksoset syntyivät avomerellä jäävuoren kupeessa, matkalla Grönlannista Viinimaahan. Harmaanvalkea seinä hohkasi kylmää, mutta tarjosi tuulensuojan. Mastonjuureen pystytettiin teltta, sillä ei ollut soveliasta soturien katsella päällikön vaimon lapsivuodetta.
 
Kaari Utrio on huikea historiallisten kirjojen kirjoittaja ja lukemani Yksisarvisen kansiliepeessä oli lueteltuna yli 50 hänen kirjoittamaansa kirjaa. Yksisarvinen julkaistiin vuosi sitten ja kiinnostuin siitä kovasti, mutta kirja onkin julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2000. Tähän viime vuonna julkaistuun Yksisarviseen on kirjailija lisännyt kaksi lukua ja lisäksi hän on tarkistanut kirjan kielen. Kaari Utrio on tehnyt perinpohjaista työtä tutkimalla kirjan taustalla olevat faktatiedot ja kirjan lopusta löytyykin muutama kirjaan liittyvä ilmiö esim. sydänkeskiajan Rooma, normannit, bysantti, islamin maailma ja ensimmäinen ristiretki. Lisäksi lopusta löytyy kirjailijan oma lukijalle tarkoitettu luku ja vierasperäisten sanojen sanasto. Kirjan alussa on lueteltu kirjan henkilöt ja kansien sisäpuolella on neljä karttaa 1000-luvulta.

Constanzia vietti sellissä kaksi päivää ja yhden yön. Sinä aikana hän muisti äidin kertoneen, että hänen isänsä oli myös ollut täällä joskus kauan sitten, kun hän itse oli sylilapsi ja asunut imettäjän luona maalla. Constanziaa ei pelottanut. Tämä oli yleinen rangaistus, jonka herttuatar määräsi neidoilleen ollessaan heihin tyytymätön. Mutta päästyään takaisin castellon ylellisiin naisten kamareihin hän oli oppinut vaikenemaan.

Kirjan upea ja mielenkiintoinen tarina kertoi roomalaisesta Constanziasta, jalosukuisesta neidosta, jota suku kohteli kauppatavarana tuon ajan tapaan ja viikinkikaksosista Geiristä ja Ivarista, joista toinen oli soturi ja toinen runoilija ja laulaja. Heidän tiensä kohtasivat ja katkesivat tarinan kiehtovissa käänteissä. Nuori Constanzia ihastui jo lapsimorsiamena toiseen kaksosista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosien 1067 ja 1099 välille. Näiden vuosien aikana he kaikki menivät naimisiin ja joutuivat kokemaan kaikenlaista mm. sotia, verilöylyjä, rakkautta, matkustelua, kahden paavin välisen valtataistelun ja ensimmäisen ristiretkensä Jerusalemiin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ympäri Eurooppaa. Kaari Utrio on luonut 1000-luvun Euroopasta kiinnostavan ajankuvauksen, jota matkustavaisten silmin katsottuna oli jännittävä seurata, sillä koskaan ei tiennyt milloin joutui hyökkäyksen uhriksi ja varsinkin ylhäisiä otettiin vangeiksi lunnaiden toivossa. Muuten oli pelko joutua orjatyövoimaksi tai haaremeihin ja porttoloihin. Hiukan on matkustelu muuttunut noista ajoista, mutta tänäkin päivänä löytyy maita, joissa soditaan tai sitten otetaan vangeiksi lunnasrahojen toivossa.

Aldegunda oli heti huomannut, mitä mies halusi, vaikka tämä itse oli liian herkkämielinen paljastamaan syntistä himoaan naiseen, joka oli sokean ritarin vaimo ja ihaillun kumppanin käly. Aldegundaa eivät himokkaat miehet kiinnostaneet. Heitä riitti maailmassa tuomiopäivän tuolle puolen, ja he olivat kaikki samanlaisia.
Paitsi ehkä tämä yksi. Cavaliere Roger, Sinetran perijä.
Kun tarkkaan ajatteli, Sinetran ja Aldegundan välillä oli vain kaksi ihmistä, joista toinen oli avuton sokea ja toinen heikko nainen. Edessä oli vaarallinen matka.
Viisas nainen käänsi tappion voitoksi.

Constanzian ja suuren viikinkimiehen rakkaus roihusi, mutta vain molempien ajatuksissa. Lukijat voivat ottaa selvää saivatko rakastavaiset toisensa ja mitä kirjan juonittelevissa kuvioissa oikein tapahtui. Kirjan erikoinen nimi Yksisarvinen tuli isosta sarvesta, jonka viikinkikaksonen leikkasi kuolleelta eläimeltä, ja jota pidettiin arvokkaana taikakaluna, jonka ansiosta rikastui, sai poikalapsia ja muutenkin mieskunto koheni. Tuohon aikaan ihmeitätekevät taikaesineet olivat ihmisille tärkeitä ja tämä kyseinen sarvi kulki viikinkikaksosten mukana koko kirjan ajan. No kyllähän tänäkin päivänä kaikenlaiset taikaesineet tai rohdokset ovat aika yleisiä mm. laihtumiseen liittyvät tuotteet ja ravinnot tekevät mainosten mukaan ihmeitä.

Luin Yksisarvisen ystävänpäivälukumaratonin yhtenä kirjana. Ensimmäinen lukumaratonin kirja oli Kirjeitä saarelta. Lisäksi luin Bancolin Mimmit kirjaa noin 100 sivua ja Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset kirjaa 78 sivua ja kumpikin kirja siirtyi sen jälkeen takaisin kirjastoon-pinoon. Onneksi Kaari Utrio pelasti minun Ystävänpäivälukumaratonin. Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka pitävät tarkoista faktatiedoista ja perusteellisesta tutkimustyöstä kirjan taustalla, johon on soviteltu mahtava saaga Euroopan synnystä ja ihmisistä, jotka uskalsivat poiketa valtavirrasta. Aika oli intohimojen ja väkivallan aikaa ja suuntaa elämälle näyttivät risti, miekka ja rakkaus. *****

Constanzia avasi mustapuisen kirstun, jonka saranat ja kulmakoristeet olivat kiillotettua pronssia. Hän otti esiin kirjoitustelineen, kirjansa Arca fabulorumin, sulkakynän ja pienen kallisarvoisen mustepullon.
- Rakas herrani, auta minua. Miten aloittaisin tämän tarinan?

Kaari Utrio, Yksisarvinen
Tammi 2014
732s. + lukijalle 3s.+ sanasto 6s. + Yksisarvisen maailma 12s.
Ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 2000

Kaari Utrion kotisivut, josta löytyy Yksisarvisesta lisätietoa

lauantai 14. helmikuuta 2015

Kirjeitä saarelta

 Hyvä herra Graham,

olisittepa nähnyt, miten meidän pikkuisessa postitoimistossamme kuhisi. Kyläläisiä kerääntyi katsomaan, kun minä luin ensimmäistä ihailijapostiani, kuten te amerikkalaiset sanoisitte. Nuo ihmispolot varmaan luulivat, ettei kukaan meidän saaremme ulkopuolella ole kuunaan luonut katsettaan minun runoihini.

Tänään Ystävänpäivänä osallistun Ystävänpäivälukumaratoniin, ainakin puolikkaaseen. Tässä maratonin ensimmäinen kirja, unohtumaton rakkaustarina, aivan ihana kirja, josta tulin todella hyvälle tuulelle. Amerikkalainen kirjailija Jessica Brockmole on asunut useita vuosia Skotlannissa, joten hänen kirjansa, Kirjeitä saarelta, päätapahtumat tapahtuivat Skotlannissa. Kirjan päähenkilö oli  nuori runoilijatar Elspeth, joka asui Skyen saarella Skotlannissa, eikä ollut poistunut koskaan saarelta. Hän sai ihailijapostia amerikkalaiselta Daveyltä ja kirjeenvaihdosta tuli vuosikausia pitkä. Ensimmäinen kirje saapui Skyen saarelle vuonna 1912. Ensimmäinen maailmansota kolkutteli eurooppalaisten ovilla.

Älä päästä minua rintamalle, ennen kuin olen koskettanut sinua ensi kerran, ennen kuin olen kuullut sinun lausuvan minun nimeni. Älä päästä minua rintamalle, ennen kuin minulla on sydämessäni muisto sinusta.

Davey halusi osallistua ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 2015. Vihdoinkin oli aika tavata, mutta tulisiko Elspeth pois omalta saareltaan, sillä hän kammosi purjehtimista.

En tiedä mitä vaihtoehtoja meille on tarjolla tulevaisuudessa. Mutta tarvitseeko meidän surra sitä nyt? Maailmassa on tarpeeksi murheita, turha lisätä uutta vyyhtiä siihen sekasotkuun. Keskity sinä pysymään poissa kranaattien ja luotien tieltä, niin minä keskityn kirjoittamaan sinulle ja rakastamaan sinua päivä päivältä enemmän.

Kirjeitä saarelta keskittyy kahteen maailmansotaan: ensimmäiseen ja toiseen. Toinen maailmansota herätti Elspethissä vanhat muistot nuoruusajan rakkaudesta. Pommitukset ja tyttären kyselyt herättivät halun etsiä nuoruudenrakastettu ja saada hänestä tietoja. Jessica Brockmole on kirjoittanut ihastuttavan kirjan rakastavaisista. Rakkaus koki kaikenlaisia esteitä, kuten hyvään tarinankerrontaan kuuluukin. Kirjeitä oli viehättävä lukea. Kirjan kuvioissa loukattiin läheisiä, sillä amerikkalaisen ja skotlantilaisen rakkaustarina ei ollut kaikkien mieleen. Suosittelen kirjaa kaikille historiallisten rakkaustarinoiden ystäville. Huolimatta rakkaudesta, kirja ei ole siirappimainen, vaan pikemminkin rosoinen ja elämänmakuinen, johon sodat toivat omat mausteensa. Lukekaa ja nauttikaa. *****

Jessica Brockmole, Kirjeitä saarelta
suom. Marja Helanen kiitos hienosta suomennoksesta
Bazar 2015
s. 327
Letters from Skye 2013

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!


torstai 12. helmikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen kirjan Ihana nähä! kirjoitukset ovat ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 ja Pari tavista Helsingin Sanomissa 2011. Kirja sisältää 31 erilaista kirjoitusta Anna-Leenan omalla hersyvällä, hiukan satiirisella ja itselle ja muille nauravalla tyylillä kirjoitettuna.
Kirjailija on Oulun seudulta kotoisin kuten minäkin ja siksi kirjan nimi aukeaa minulle, koska se on Oulun murteella kirjoitettu. Kun näen jonkun tuttavani Oulusta, sanon varmasti Ihana nähä! ja kapsahdan kaulaan. Täytyykin heti kehua tämän hienon nimen lisäksi oikein mainiota kansikuvaa, jossa aamutakin lisäksi naishenkilöllä on korkokengät jalassa. Kirjailijahan kertoo olevansa aamutakki-ihmisiä ja omistavansa yhdeksän aamutakkia. Oikein osuva kansikuva aamutakki-ihmiselle. Itse olen oloasuihmisiä.

Minua ilhdutti, kun luin lehdestä erään lääkärin ohjeet siitä, miten selvitä kaamosajasta.
- Antakaa periksi, hän kehotti.
- Menkää nukkumaan! Ihan turhaa pakottaa itsensä hikilenkille, vähempikin riittää.
Niinpä olen antanut periksi. Kohtelen itseäni potilaana. Jätän imuroinnin väliin ja nukun kolmen tunnin päiväunia.

Ylläoleva lainaus on tarinasta Aamutakkielämää. Näitä juttuja ei voi nauramatta lukea. Allaoleva lainaus on Mökkielämää kirjoituksesta.

Ulkoilmaihmiset kipsuttelevat varvastossuissa lokakuussa eikä niillä tietenkään koskaan ole sukkahousuja.  Ne ovat niitä, jotka vaativat seurueelta, että pitää istua  terassilla vaikka tuulisi niin, että aivot lepattavat, sillä "nythän on vielä kesä eiks niin?"
No, ei heistä sen enempää, en vihaa heitä niin paljon kuin ampiaisia.

Anna-Leena Härkönen on ahkera kirjailija. Hänen esikoisteoksensa oli Häräntappoase, jota hän nykyisin häpeää Te ette tiedä kirjoituksen mukaan. Härkönen kirjoitti teoksen lukioikäisenä, ja se on hänen mielestään jo aikansa elänyt. Itse pidän vieläkin Häräntappoasetta Härkösen parhaana teoksena. Anna-Leena Härkösellä on taito kirjoittaa kirjoja, joista saa muokattua elokuva- ja näytelmäversioita. Aiheet ovat myös ajankohtaisia. Ihana nähä! on koottu lehdissä olleista kirjoituksista, joten se oli mukava kevennys helmikuun aika raskaiden lukukirjojen välissä.

Anna-Leena Härkönen, Ihana nähä! ja muita kirjoituksia ****
Otava 2015
s. 173

Härkönen: Kaikki oikein
Härkönen: Onnentunti



tiistai 10. helmikuuta 2015

Kaikki viimeiset sanat

 ... jos ihmiset olisivat sade, minä olisin tihku, ja Alaska olisi rajumyrsky.

Luin yhdysvaltalaiselta kirjailijalta John Greeniltä ihanan nuorten kirjan Tähtiin kirjoitettu virhe, joka kertoi nuorista rakastuneista, jotka molemmat sairastivat syöpää. Kirja oli kaikesta surullisuudestaan huolimatta positiivinen ja hellyttävä kirja. 2014 Greeniltä suomennettiin hänen esikoiskirjansa, joka on nimeltään Kaikki viimeiset sanat. Kirjan nimi tulee nuoren päähenkilön harrastuksesta, joka on myös kirjailijan oma harrastus, nimittäin julkisuusihmisten viimeisten sanojen kerääminen, sanojen, jotka he sanovat juuri ennen kuolemaa. Niistä on myös kirjoitettu kirja, kirjoittaja ei kuitenkaan ole John Green. John Green on kirjoittanut kuusi kirjaa, joista Time-lehti valitsi vuoden 2012 parhaimmaksi kirjaksi Tähtiin kirjoitettu virhe teoksen, josta on tehty myös elokuva. Kaikki viimeiset sanat on mielestäni yhtä laadukas ja juonellisesti elokuva/näytelmäainesta.

Alaska nielaisi suullisen ranskalaisia, veti henkoset tupakasta ja puhalsi savut Hankin naamalle. "Kuolen ehkä nuorena", hän sanoi. "Mutta ainakin kuolen fiksuna. No niin, takaisin tangentteihin."

Miles oli muuttanut Alabamaan sisäoppilaitokseen. Miles etsi Suurta Ehkää ja toivoi löytävänsä sen ennen kuin kuolee. Aikaisemmassa elämässä hänellä ei ollut ystäviä, mutta sisäoppilaitoksessa hän sai oman kaveripiirin, johon sopeutui hyvin. Luvassa oli tupakointia, juopottelua, kiusantekoa muille oppilaille, snobeille, ja opettajille, ehkä tyttökaveri ym. nuoren miehen elämään kuuluvaa, joka siis aiemmin oli ollut Suuri Ehkä. Miles ei enää ollut ulkopuolinen, vaan hän kuului johonkin.

Treffikatastrofin jälkeen minusta oli parasta olla puhumatta Laralle mitään edes aivotärähdyksestä ja/tai oksennusiskustani, vaikka Lara olikin sanonut seuraavana päivänä matikantunnilla, "mjitas pienista".

Kaikki viimeiset sanat on kirjoitettu kahteen osaan: ennen ja jälkeen. Näiden tapahtumien keskipisteessä tapahtui jotakin hyvin traagista ja lopullista, mutta Miles huomasi sen kuten moni muukin, että aika parantaa haavat. Kun päästää surusta irti, niin saa lopulta tilalle jotakin uutta. Miles sai kokea rakastumisen ihanan tunteen ja sen Suuren Ehkän. Kirja oli ihana ja sitä oli todella hauska lukea ja uppoutua nuorten maailmaan, jolloin pienet asiat ovat valtavan suuria ja suuret asiat mahdottoman pieniä. *****

John Green, Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Bützow
WSOY 2014
s. 320
Looking for Alaska 2005


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Vesienkelit

Hän näki kerran Australiassa kuutiomeduusan.
Valkoiset tappavat lonkerot.
Täällä on vain pimeä ja kylmä eikä hän halua nähdä tyttöä, mikäs sen tytön nimi taas olikaan?

Ruotsalaisen Mons Kallentoftin Malin Fors-sarja on jatkunut kuudennella huikealla dekkarilla Vesienkelit. Sarjan päähenkilö on Linköpingin poliisin väkivaltayksikön huippuhyvä tutkija Malin Fors, joka tekee työtään luottaen yliluonnollisiin tuntemuksiinsa tapahtumista. Malin Fors tekee työtään säästämättä itseään tai läheisiään, jotka hän karkottaa luotaan. Taustalla on lapsuudenaikaisia traumoja, joten suosittelen lukijoita aloittamaan ensimmäisestä kirjasta Sydäntalven uhri ja lukemaan kirjat järjestyksessä. Malin Fors on henkilö, jonka elämä ei ole helppoa, sillä hän on alkoholisti. Kirjasarjassa alkoholismi seuraa Malinia ikävästi koko ajan. Se on addiktio ja sitä vastaan on taisteltava joka hetki, niin myös tässä dekkarissa.

Sinä et ole täällä meidän avaruudessamme, emme ole nähneet sinua vielä emmekä haluakaan nähdä sinua täällä, sillä tiedämme mitä se merkitsisi. Toisinaan olemme olleet kuulevinamme sinun äänesi, mutta se on aina ollut joku toinen lapsi, joku tuhansista hyljätyistä lapsista, joita kukaan ei etsi eikä kaipaa.

Vesienkeleissä, kuten muissakin sarjan kirjoissa, Kallentoftin päähenkilöitä olivat myös kuolleet. Heidän ajatukset seurasivat tutkimusta ja Malin Forsia. Vesienkeleissä löytyi murhattuna pariskunta, jotka olivat adoptoineet tyttären. Tytär oli kadoksissa. Kuolleet vanhemmat halusivat tiedon tyttärensä olinpaikasta Malin Forsin avulla. Vain Malin pystyi löytämään tytön. Tutkijoilla oli kiire, sillä tyttö oli pieni ja maailma kavala ja ilkeitä ihmisiä täynnä.

Malin menee kylpyhuoneeseen, ei jaksa katsoa itseään peilistä, sillä häntä ei ole, mutta tuossa minä olen, enhän ole, nainen peilissä näyttää hirveältä, harmaan ja punaisen kirjavalta, kasvot ovat muodoton turvonnut möykky ja hiukset roikkuvat löyhkäävän oksennuksen tahrimina suortuvina.

Linköpingin väkivaltajaoston tutkijoilla on Vesienkeleissä ikävä kansainvälinen rikollisjoukko vastassa. Tutkimuslinjoja on useampi, mutta kadonnut tyttö johtaa heidät todella kauheita rikoksia tekevien ihmisten kannoille. Mons Kallentoft johdatti rikostutkimusta varmoin ottein ja uskottavasti. Malinin oma elämä vaikeutui Vesienkeleissä, mutta jostakin syystä hänen henkilökohtainen elämä tuo kirjoihin syvyyttä, jota ilman kirjat eivät olisi niin hyviä. Vesienkelit on hyytävän hyvä lukukokemus, suosittelen. *****

Mons Kallentoft, Vesienkelit
suom. Raija Rintamäki
WSOY 2015
s. 444
Vattenänglarna 2012


Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

torstai 5. helmikuuta 2015

Jumala joka kivessä

Tahsin Bey ei vastannut siihen syleilemällä häntä vaan sen sijasta kuiskasi hänen korvaansa - lupauksen, ehdotuksen, varoituksen: "Sitten kun sota loppuu", Vivian Rose.

Kamila Shamsie on pakistanilaissyntyinen kirjailija, jonka Kartanpiirtäjä teokseen ihastuin tosi paljon. Jumala joka kivessä kertoo 1900-luvun alkupuolen kahdesta tapahtumasta, mutta pääosissa ovat tietenkin ihmiset, eivät tapahtumat. Jälleen kerran Shamsie on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan, jonka seurassa viihdyin tosi hyvin. 
Heinä-elokuussa vuonna 1914 nuori brittiläinen argeologinainen pääsi osallistumaan argeologisille kaivauksille Turkin Labrandassa. Kesä ja kaivaukset sujuivat nopeasti ja kiintymys kaivausten johtajaan syveni matkan aikana. Kaivausten loputtua ja heidän palattua ihmisten ilmoille Konstantinopoliin, he kuulivat, että Euroopassa oli syttynyt sota. Vuoden päästä Vivian Rose oli matkalla Intian Peshawariin ja tapasi ohimennen junassa kirjan toisen päähenkilön, intialaisen Qayyum Gulin, joka oli loukkaantunut sodassa brittien joukoissa. Kirjan tapahtumat kuvataan sekä Vivian Rosen että Qayyum Gulin näkökulmista.

Verta ja vaahtoa kaniinin suussa, sen silmät selällään. Koston suloisuus - Qayyum tunsi kuinka hänen suonissaan kohisi, kun Kalamin isä tökkäsi sormella kylkeään näyttääkseen, mistä kohtaa veitsi oli painunut sisään.

Vivian Rosen elämä Intiassa oli rentoa ylemmän luokan oleilua. Paluu takaisin kotimaahan siirtyi, sillä hän ei ollut valmis palaamaan sairaanhoitajaksi, sillä sota jatkui vielä. Sairaanhoitajan työ oli sopivaa ylemmän luokan naisille, vaikka sitä ei välttämättä vaadittu, tärkeintä oli rikkaan kosijan hankkiminen. Vivian Rosen tapauksessa miehen tuli olla arkeologi ja kulkea ympäri maapallon kaivauksilla, jotta Vivian Rosekin pääsisi kaivauksille. 1900-luvun alkupuolella naiset eivät juurikaan tehneet argeologisia töitä, joten Vivian Rose oli harvinainen hankkiessaan yliopistosta ammatin itselleen. Matkustelu eri maanosissa yksin oli myös harvinaista, mutta raha mahdollisti matkustelun.

"Hän sanoi, että meidän täytyy päästä eroon vääristä ajatuksistamme. Meidän täytyy herätä tästä kaniinin unesta."
Qayyum astui takaisin hiljentyneeseen sateeseen pää takakenossa, ja maailman kaiken metelin sijalle astui vesipisaroiden helkähtely lasisilmää vasten, aavistamaton taivaan musiikki.

Intiassa oli herätty vastustamaan siirtomaaherruutta. Palattuaan jälleen Peshwariin huhtikuussa 1930 intialaiset ja englantilaiset kahakoivat eri puolilla Intiaa. Se ei kuitenkaan estänyt Vivian Rosea palaamasta Intiaan, sillä hän oli kuullut erään esineen löydöstä ja oli rahoittamassa kaivauksia. Sen verran Vivian Rose pelkäsi intialaisia, että pukeutui yleisillä paikoilla burkaan, yläluokkainen englantilaisuus ei enää suojellut ihmisiltä, jotka halusivat maansa takaisin. Jumala joka kivessä kirjan toinen kirja kuvasi näitä huhtikuun tapahtumia eri ihmisten näkökulmista, joka oli taidokasta kerrontaa.
Jumala joka kivessä kirjassa kuljetaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumista Intiaan, jossa englantilaisten siirtomaaherruus oli tullut tiensä päähän. Tarinan juonikuvioissa oli historiaa ja arkeologiaa sekä päättäväisiä henkilöhahmoja, jotka rohkeudellaan avasivat uusia polkuja vanhojen perinteiden puristuksissa. Suosittelen kaikille historiallisten kirjojen ystäville. ****

Kamila Shamsie, Jumala joka kivessä
suom. Raimo Salminen
Gummerus 2015
s. 381
A God in Every Stone 2014

tiistai 3. helmikuuta 2015

Lasilinna

Helmikuun kaksi ensimmäistä lukukirjaa ovat erittäin perhekeskeisiä ja kertovat perheen sisäisistä asioista. Ensimmäinen lukemani kirja Odotus kertoi adoptiosta ja tämä toinen, yhdysvaltalaisen Jeannette Wallsin Lasilinna, kertoo hänen oman elämänkertansa alkoholisti-isän ja hulttiomiehen talutushihnassa pysyvän taiteilijaäidin sekä sisarustensa kanssa viettämästä ajasta. Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija ei ollut kertonut taustastaan ja lasten jätettyä vanhempansa, kodittomina eläneistä vanhemmistaan. Se oli hänen salaisuutensa, mutta salaisuus halusi tulla kerrotuksi. Jeannette Wallsin Lasilinna nousi heti bestseller-listoille ja on saanut lukuisia palkintoja. Kirjasta tuli mieleeni vuoden 2014 Finlandiapalkintoehdokkaana ollut Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää.

Muutaman kuukauden kuluttua isä tuli kotiin keskellä yötä ja hätisti meidät kaikki ylös sängystä.
"On aika muuttaa muualle tästä läävästä!" hän hihkaisi.
Saimme viisitoista minuuttia aikaa kerätä tavarat ja ahtautua autoon.
"Onko kaikki hyvin?" minä kysyin isältä. "Ajetaanko meitä takaa?"

Perhe kiersi ympäri Yhdysvaltoja. Lapset eivät ehtineet ystävystyä, eivätkä juuri käydä koulua, kun isällä oli taas kiire muuttaa. Äiti koulutti lapsiaan, sillä hän oli ammatiltaan opettaja ja teki myös välillä opettajan töitä. Äiti vihasi opettamista ja lasten oli pakotettava välillä äiti töihin, sillä isä huiteli päiväkausia missä halusi ja lapsille ei ollut ruokaa. Pahimpaan nälkäänsä he dyykkasivat roskiksista ruokansa. Jos joku sosiaaliviranomainen kiinnostui lasten oloista, niin perhe muutti heti eri osavaltioon. Vanhemmat eivät hakeneet mitään sosiaalietuuksia, lasten vaatteet ja kengät olivat kirpputoreilta hankittuja, asunnot lääviä, joissa ei ollut juuri peseytymis- ja ruoantekomahdollisuuksia. Tosin vanhempia ei juuri kiinnostanut lasten hyvinvointi kuten ruoka. Jos jossain oli rahaa, isä joi ne. Kirja on täynnä kurjia kohtauksia mm. hyväksikäyttöyrityksiä ja pedofiilien käpälöintejä.

Äiti päätti, että Maureenin piti mennä esikouluun, mutta hän ei halunnut pukea nuorinta tytärtään kirpputorivaatteisiin, joissa me muut kuljimme. Äiti sanoi, että meidän täytyy lähteä myymälävarkaisiin.
"Eikö se ole syntiä? kysyin äidiltä.
"Ei tarkalleen ottaen", äiti sanoi. "Jumala ei välitä, vaikka sääntöjä vähän venyttäisi, jos siihen on hyvä syy. Se on yhtä oikeutettua kuin itsepuolustus. Tämä on oikeutettu myymälävarkaus."

Lasten olot olivat julmia ja nälkä oli aina läsnä. Lisäksi muut lapset haukkuivat heitä ja kiusasivat. Ennen murrosikää he tiesivät jo, että muut perheet eivät eläneet niin kuin heidän perhe. Salailu, häpeä ja katkeruus olivat jokapäiväinen tunne lasten elämässä. Jeannette oli jo 13-vuotiaana töissä kerätäkseen isollesiskolle bussirahat, jotta sisko pääsisi pois vanhempien luota. Isä varasti ja joi ne. Sisko pääsi pois ja 17-vuotiaana Jeannette lähti siskonsa luokse. Pian veli tuli perässä ja myös pikkusisko. Mutta vanhemmista he eivät päässeet eroon. He olivat kuin takiaisia ja häiriköivät lapsiaan.

Äiti ja isä selviytyivät hengissä talven yli, mutta aina kun näin heidät, he näyttivät vähän kuluneemmilta, likaisemmilta, kolhiintuneemmilta ja takkuisemmilta.

Tämä kirja on hurjaa luettavaa lapsista, joiden oli selvittävä aikuisiksi todella kurjissa olosuhteissa. Vanhemmat eivät olleet soveliaita vanhemmiksi ja lapset olisi pitänyt huostaanottaa. Ilmeisesti heistä tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia, mutta vanhemmat pakenivat lasten kanssa heti saadessaan selville virkamiesten aikomukset. Kurja lapsuus ei voinut olla jättämättä jälkiä lapsiin. Pidetään silmät avoimina lasten hyvinvoinnille. *****

Jeannette Walls, Lasilinna
suom. Raija Rintamäki
Bazar 2014
s. 361
The Glass Castle 2005

Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämänkertahaasteeseen.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Odotus

Liisa Rinteen esikoiskirja Odotus on herkkä ja samalla arkinen kuvaus adoptioperheestä ja siihen kuuluvista henkilöistä. Parisuhteessa tulee jossakin vaiheessa kysymykseen lapset, suunnitellaan tulevaisuutta ja siihen kuuluvat lapset tai sitten ei. Odotus teoksen kipeä kysymys oli miksi me ei saada lapsia. Sisarusten perheisiin syntyy lapsia, mutta meille ei. Voi vain kuvitella miten kipeä asia lapsettomuus on. Toiset haluavat luopua lapsestaan jostakin syystä. Todella hieno asia on, että lapsestaan luopuneen henkilön lapsi saa hyvän ja rakastavan perheen. Odotus kuvaa adoptiolapsen odotusta ja sen jälkeistä perhe-elämää. Jostakin syystä palaset eivät oikein loksahtaneet kohdalleen, eikä adoptiosta puhuttu lapselle.

Räväytin paperit Ailan eteen vihaa roiskuvin askelin.
Me itse tiesimme toisin.
Sinä liu´uit papereiden välistä ja istuuduit kanssamme ruokapöytään. Hiljaa ja totisena sinä istuit, vaikka me kuinka yritimme sulkea sinut piirin ulkopuolelle. Otat sä lisää? Miten sun päivä meni? Ens viikolla alkaa syksy. Silti sinä olit. Sinusta tuli tunnelmaa viilentävä tosiasia, jota ei voinut enää pyyhkiä pois. Ei edes Aila, vaikka hän kuinka huiski rätillä ja suihkutti Blendillä perään.

Aila yritti rakastaa Emiliaa, mutta Emilian mielestä se ei riittänyt. Lasse piiloutui autotalliinsa ja jätti riitelyn äidin ja tyttären väliseksi asiaksi. Lasse olisi voinut elää parisuhteessa ilman lapsia, mutta lapsiasia oli Ailalle tärkeää. Kun Emilia tiesi adoptiosta, ei hän enää kutsunut Ailaa äidiksi. Mielikuvitus täytti ajatukset ihanalla äidillä ja Emilia etsi katseellaan oikeaa äitiä joka paikasta. Äidin etsintä tuli ajankohtaiseksi, kun hän odotti esikoistaan. Lukija voi lukea kirjasta miten etsintä onnistui.

Vedit viivan yli ja hylkäsit. Et välittänyt. Miten saatoit olla välittämättä?
En voi ymmärtää, miksi teit niin. Mitä tapahtui, minä halusin kysyä, ravistella sinua, jotta sinä kertoisit minulle miksi. Miksi minä en kelvannut sinulle?

Kirjan teemat ovat hyvin yhteiskunnallisia. Kirjassa kuvataan sitä, miten perhettä tutkitaan sopivatko he adoptiolapsen vanhemmiksi. Kirjassa seurataan myöskin lapsensa pois antaneen naisen elämää ja syitä siihen miksi hän antoi lapsen pois. Ja sitten monien vuosien jälkeen tuo lapsi ottaakin itse yhteyttä. Näinhän siinä voi käydä. Tekemäänsä ei saa tekemättömäksi. Kirjassa ei suoranaisesti syytellä yhtään osapuolta, mutta kirjan tarina antaa paljon mietittävää puolin ja toisin. Kirja on todella ajankohtainen aihepiiriltään, sillä tv:ssä pyörii tositv-ohjelmia henkilöistä, jotka etsivät vanhempiaan ja uusin ohjelma on nimeltään Adoptio. Kiinnostava kirja ja kiinnostava aihepiiri. ****

Liisa Rinne, Odotus
Atena 2015
s. 181
Arvostelukappale