sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Lohikäärmeen värit

Kirjailijan sanat kirjan lopussa herättävät monenlaisia tunteita ja ajatuksia:
Tämä kirja on omistettu kaikille niille Daisyille, Rosieille, Amyille, jotka kertoivat minulle tarinansa. Toivon, että kirjani auttaa tuomaan heidän ja niiden miljoonien muiden Kiinassa päivittäin prostituoituna työskentelevien naisten äänet paremmin kuuluviin.

Pasi Pekkolan vahva kertomus Lohikäärmeen värit vie lukijan Suomesta Kiinaan. Kirjassa liikutaan useammassa aikatasossa: vuodessa 2013, 1980-luvun alussa Suomessa ja yhden kirjan päähenkilöistä Pikku-Lohikäärmeen lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Pikku-Lohikäärme syntyi Kiinan kansantasavaltaan tyttönä, elettiin yhden lapsen perheiden aikakautta, joten tyttölapsilla ei ollut juurikaan merkitystä, heidät voitiin laittaa jopa samaan hautaan äitinsä kanssa, jos äiti kuoli synnytyksessä. Pikku-Lohikäärmeen äiti kuoli, mutta isä halusi kasvattaa tyttärensä. Tyttären elämä muuttui, kun isä halusi hänen menevän töihin Shanghaihin. Jos isä olisi tiennyt minkälainen työpaikka tyttöä odotti, tuskin hän olisi pakottanut tyttönsä lähtemään sinne. Työpaikka ei todellakaan ollut ravintolatyötä, vaan työtä prostituoituna.

Aprikoosipuut näyttivät syysillan hämärässä yhtä neuvottomilta, ne eivät vielä tienneet luopuako lehtipeitteestään vai pitääkö lehdet vielä hetken yllään lämmittämässä.

Pikku-Lohikäärme oli rakastanut lapsuudesta asti samaa poikaa, mutta isä ei hyväksynyt häntä tyttärensä mieheksi. Rakkaus oli kuitenkin vahva, ja aina välillä rakastavaisilla oli mahdollisuus tavata toisensa. Mutta Pikku-Lohikäärme halusi pois Shanghaista ja yksi mahdollisuus avautui suomalaisen miehen avulla. Pian Pikku-Lohikäärme asui kylmässä, pimeässä ja hiljaisessa Suomessa.
Nuoruuden rakkaus veti kuitenkin takaisin Kiinaan ja Pikku-Lohikäärme jätti suomalaisen miehensä ja pienen vauvansa ja matkusti takaisin Kiinaan.

Tarkkailin sinua pitkään, istuin Tomin vieressä ja katsoin sinua tupakansavun läpi. Et olisi saanut tulla sinne, et siihen häpeälliseen paikkaan, mutta sitten ymmärsin jotakin sinusta. Et ollut etsimässä sieltä lihan iloja niin kuin ne muut miehet, olit etsimässä äitiäsi. Silloin minä muistin viimeisen kerran, kun näin Pikku-Lohikäärmeen.

Pikku-Lohikäärmeen poika oli kasvanut Suomessa aikuiseksi ja matkusti suomalaisen isänsä luokse Kiinaan. Samalla hän halusi vaivihkaa tiedustella missä hänen äitinsä oli. Kirjan tarinassa kudotaan nuoren miehen koko ikänsä kestäneen äidinkaipuun ja erilaisuuden kokemusten sekä nuoren kiinalaistytön kohtalon kudelmaa. Odottiko äiti poikaansa ja mikä hänen kohtalonsa oli palattuaan Kiinaan, sen voi lukea tästä kiinalaisen historian ja kulttuurien sekä ihmiskohtaloiden monitasoisesta tarinasta. Ei voi kuin ihailla näin upeaa kansainvälistä tarinaa. ****

Pasi Pekkola, Lohikäärmeen värit
Otava 2015
s. 456

Kristan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Mari A:n bloggaus
Jonnan bloggaus
Annikan bloggaus

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi lukemaan marraskuussa kirjoja 30 sivua päivässä. Marraskuun sivumääräksi tuli 3375. Viime vuonna luin 2956 sivua, joten luin yli 400 sivua enemmän kuin viime vuoden marraskuussa. Päivän sivumääräksi tuli 112.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja

Telve, moi ja moljens!

Nauruvaroitus! Veera Salmen hupsunhauskoja Puluboi ja Poni - sarjan kirjoja on ilmestynyt jo neljä kikatuksia ja nauruun repeämisiä aiheuttavia lastenkirjoja. Ensimmäinen oli Puluboin ja Ponin kirja, toinen on tämä Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja, kolmas on Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja ja neljäs on tänä vuonna ilmestynyt Puluboin ja Ponin tsombikirja.

Mukavaa, että olette istahtaneet siihen kiljan ääleen. Me olemme tämän Ponin kanssa kiljoittaneet teille, lakkaat lapset, kaikki naapulit ja linnut ja koilat ja kissat ja supikoilat ja lakkaat akvaaliokalat ja malsut ja hapstelit ja hipstelit ja hipit ja bodalit ja kiltit käppänäukkelit ja mukavat muolit.

Loisketiiviissä kirjassa Puluboi on innostunut pelaamaan nettipeliä, mutta Poni tarvitsee apua. Hänen isänsä on lähtenyt etsimään itseään eräälle saarelle ja äiti tarvitsee apua, koska hän on väsynyt hoitamaan yksin koko perheen asiat ja vielä hoitamaan vauvaakin. Ja nyt oli kesäloma ja äiti pitäisi saada lomatuulelle. Kuten ensimmäisestä kirjasta kävi ilmi, Poni ei ole oikea poni, vaan tyttö nimeltään Mai. Poni on todella ahkera ja keksiväinen tyttö, mutta kyllä nyt on jo aika saada isä kotiin äidin avuksi. Siispä Puluboi sai tämän tärkeän tehtävän hoitaakseen, vaikka olisikin mieluummin istunut pelaamassa, pleikkaamassa.

Puluboilta tuli ensimmäinen  kortti. Se oli todella omituinen. Silja line. Tölö-Tööt. Meikä pleikkaa! Laiva keikkaa. Seuraavana päivänä tuli vielä omituisempi kortti. Vikingline. Kingi kingi kingi, kuka on kingi? Ei makkalaa, ei mahaa, vaan baccalaa ja lahaa. Ja sitä seuraavana päivänä tuli kaikista omituisin kortti. Tallink klink klink klink! Pikku vinkki: Tallinkki = Pulun taivas!

Puluboi oli etsintäretkellään jäänyt seilaamaan eri laivoille ja pelaaminen jatkui. Onneksi Puluboi muisti lopulta, että hänen piti etsiä Ponin isä ja tuoda hänet kotiin. Sillä aikaa kotona jatkui Ponin kesäloma ja äidin piristäminen. Kyllähän Poni osasi sen taidon, vaikka olikin pieni tyttö, mutta aika rankkaa se oli. Lopulta isä löysi itsensä ja saapui Puluboin kanssa kotiin.

No niin, telve ja telvetuloa kiljan loppuun. Itkettääkö nyt? Eikä mitään itketä, kun: Nyt, töttölölöttötöö, jotain ihan öveliä, kleisiä, huljaa! Nimittäin te teette. En minä. Lähtekää puistoon, lähtekää koilapuistoon tai huvipuistoon. Tai jonnekin vesipuistoon tai kukkapuistoon. Tai lähtekää junalla Puistolaan. Tai Muulaisille. Se on kiva paikka. Siellä on paaaljon helkkuja. Tai en minä tiedä, mitä siellä on. Lähtekää kuitenkin jonnekin. Lähtekää akvaaliokauppaan. Paikkoja on vaikka kuinka paljon. *****

Veera Salmi, Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
kuvitus Emmi Jormalainen
Otava 2013
s. 208

Lukekaa ihmeessä tämä tajuton tositalina, Puluboin ja Ponin mekaplusplussekstlatuplasupelkakkonen! Plööt!

Rouva Huun bloggaus
Pihin naisen bloggaus
Serentiksen bloggaus

lauantai 28. marraskuuta 2015

Kuinka sydän pysäytetään






Isä päästi tukastani irti. Kokeilin nenääni varovasti. Siihen sattui kamalasti. Aloin itkeä. Hangelle vuotavaan vereen sekoittui räkää ja kyyneliä. Isä paukutteli kepillä housunlahjettaan.
- Olkoon tämä sinulle opiksi. Kaikilla teoilla on seurauksensa. Jos on valmis kestämään seuraukset, voi tehdä mitä tahtoo.

Juha-Pekka Koskisen teos Kuinka sydän pysäytetään kiehtoi minua heti ilmestymisestään lähtien. Pelkäsin kuitenkin kirjan sotakohtauksia sen verran, että lukeminen jäi näin ilmestymisvuoden loppupuolelle. Nyt toivon, että olisin lukenut kirjan jo aiemmin. Paras  postauspäivä olisi Suomen itsenäisyyspäivä. Kirjan sotakuvaukset antoivat mielestäni hyvän kuvan siitä, mitä yksittäiset ihmiset ovat joutuneet kokemaan sodan aikana, menetykset, evakkomatkat, vammautumiset, nälkä, kylmyys, talvi, kuolema.
Tämä kirja on hyvä herättämään tuntemuksia siitä mitä se sota oikeastaan on ja miten siihen sotatilanteeseen oikein joudutaan, miksi suomalaiset sotivat?

Mannerheim on kysynyt minulta, onko koulussamme yhtään etevää miestä, jota voitaisiin käyttää diplomaattisissa neuvotteluissa. Miestä, joka on sotilas ja ymmärtää mitä sotiminen vaatii. Nuorta miestä, joka osaa ja uskaltaa puhua silloin, kun puheella on paikkansa ja pitää turpansa kiinni silloin, kun pitää olla hiljaa. Kun ehdotin muutamia nimiä, hän kiinnostui erityisesti teistä, kadetti Kivilaakso. Asia on tällä erää loppuun käsitelty. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Poistukaa.

Kirjan päähenkilö vänrikki Juho Kivilaakso oli suomentanut nimensä Stendahlista Kivilaaksoksi. Hänen isänsä oli eversti Stendahl, joka oli jäänyt taistelemaan Venäjän sisällissotaan, ja jättänyt perheensä Suomeen. Perhe joutui jopa vankileirille, koska isää pidettiin maanpetturina. Mannerheim pelasti heidät leiriltä pois. Juho oli hyvä koulussa ja isä oli kouluttanut hänestä spartalaisella kurilla tulevaa sotilasta. Koulutukseen kuului mm. lumihangessa paljain jaloin juokseminen. Sukulaisten avulla Juho pääsi jatkamaan opintojaan lukioon ja sen jälkeen kadettikouluun.

Kun ratsastin länttä kohti, olin kuulevinani haavoittuneen venäläisen huutoa. Mies huusi ensin Stalinia, sitten äitiään. Sanottiin, että kaikki haavoittuneet sotilaat huutavat äitiään kuoleman hetkellä. En tiennyt, mitä äidit huusivat kuollessaan. Silmäni kostuivat. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani vaikka en itkenyt.

Koskisen teos Kuinka sydän pysäytetään kertoo koskettavalla tavalla yhden pojan kasvukertomuksen lapsesta mieheksi ja sotilaaksi. Hänen kasvutarinansa oli erikoinen, sillä hän varttui elävän legendan varjossa, joka oli hänen isänsä eversti Stendahl ja joka petti Suomen ja lähti johtamaan puna-armeijaa.
Juhon oma salainen suunnitelma oli kerätä tietoja isästä ja tappaa tämä. Lukija voi ottaa selvää onnistuiko Juho suunnitelmassa. Lisäksi Juho toimi Mannerheimin salaisena tiedustelu-upseerina ja joutui tehtävässään matkustelemaan varsinkin Saksassa ja Neuvostoliitossa. Hänellä oli hyvä kielipää ja venäjän hän oli oppinut lapsena, kun perhe asui isän asemapaikan vuoksi Venäjällä. Isä johti silloin tsaarin joukkoja.

Kuinka sydän pysäytetään on toive ja samalla se on haaste. Sydämen pysäyttäminen on helppoa aseilla, mutta kyllä siihen muutkin keinot käyvät. Juhon heikkous oli tietysti nainen, johon hän oli ihastunut lapsesta asti. Naisen vuoksi hän oli valmis mihin tahansa ja se oli helppoa sota-aikana. Nainen halusi rikkauksia ja sitä varten Juhon täytyi toimia uhkarohkeasti. Kirja on rohkea kuvaus Suomen sotahistoriasta ja yhdestä henkilöstä sotahistorian pyörteissä. Kirja on sopiva sekoitus perhetragediaa, lapsen kasvukertomusta, isättömyyttä ja isän kaipuuta, rakkautta sodan varjossa, vakoilua ja vastavakoilua ja lopuksi se sotatanner, joka on hienosti kuvattu kirjan kanteen Suomen muotoisena, sinivalkoisena, jota punaisena kirjoitettu kirjan nimi korostaa kuin kaatuneiden veri. *****

Hiljaisuus. Valo kirkastuu jälleen. Olen niityllä, häikäisevän lumen keskellä. Taivas on sininen, varjot terävät.

Juha-Pekka Koskinen, Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015
s. 350

Elinan bloggaus
Kirsin bloggaus
Taikan bloggaus
Arjan bloggaus
Isan bloggaus
Ompun bloggaus
Linnean bloggaus
Paulan bloggaus
Jussin bloggaus
Juhan bloggaus

maanantai 23. marraskuuta 2015

Suomalaiset naiskirjailijat


Lista on aakkosjärjestyksessä ja klikkaamalla kirjan nimeä pääset tutustumaan kirja-arvioon. Joidenkin naiskirjailijoiden (mm. Tove Jansson) teoksia olen esitellyt niin paljon, että en laita kaikkia kirjoja listalle, sillä ne löytyvät hakukoneella.

1.   Aarnio Reeta: Tuulien taikuri
2.   Aarnipuro Marja: rintasyövän jälkeen
3.   Ahava Selja: Taivaalta tippuvat asiat
4.   Ala-Harja Riikka: Kevyt liha ; Maihinnousu
5.   Alaniva Kirsi: Villa Vietin linnut
6.   Alasalmi Päivi: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto
7.   Aroniemi Iiris: Narsistin vuoristorata
8.   Autere Terttu: Kosinta (novellikirjassa Rakas)
9.   Autio Maria: Varjopuutarha
10. Björk Marja: Lainaa vain; Posliini; Mustalaisäidin kehtolaulu; Poika, Puuma
11. Carlson Kristina: William N. päiväkirja
12. Ellilä Kirsti: Lemmenlukko (novellikirjassa Rakas)
13. Enoranta Siiri: Surunhauras, Lasinterävä : Nokkosvallankumous
14. Erämaja Anja: Ehkä liioittelen vähän
15. Fagerholm Monika: Lola ylösalaisin
16. Haavisto Maija: Makuuhaavoja
17. Halttunen Elina : Syysvieraita
18. Harjula Kristiina: Joen mutka (Rakas), Pispalan kiviä
19. Harno Tua: Oranssi maa; Ne jotka jäävät
20. Hauru Hanna: Jääkansi Tyhjien sielujen saari
21. Helminen Sini: Kaarnan kätkössä
22. Hiekkapelto Kati: Tumma Suojattomat; Kolibri
23. Hiidensalo Venla: Sinun tähtesiKarhunpesä
24. Hirvisaari Laila: Hiljaisuus 
25. Holmström Johanna: Itämaa
26. Holopainen Anu: Ihon alaiset;  Ilmestyskirjan täti
27. Honkasalo Laura: Perillä kello kuusi
28. Hulkko Johanna: K18
29. Hurma Nina: Hatuntekijän kuolema; Yönpunainen höyhen
30. Härkönen Anna-Leena: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia; Kaikki oikein ; Onnentunti
31. Istanmäki Sisko: Liian paksu perhoseksi
32. Itäranta Emmi: Kudottujen kujien kaupunki ; Teemestarin kirja
33. Jaatinen Heidi: Kaksi viatonta päivää
34. Jalonen Riitta: Kirkkaus
35. Jansson Tove: Viesti, Kesäkirja; Taikatalvi; Kuka lohduttaisi Nyytiä?; Kuinkas sitten kävikään?
36. Jensen Hanna: 940 päivää isäni muistina
37. Jotuni Maria: Huojuva talo
38. Juurikkala Kaija: Äitikirja 
39. Juvonen Anu: Lähiöoksennus
40. Jäntti Essi (toim.): Täyttä elämää ADHD:n kanssa
41. Järvi Elina, Hotti Tiina ja Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä 
42. Kaarlela Tanja: Saara
43. Kaimio Tuire: Pennun kasvatus - Pennusta kunnon koiraksi
44. Kaitajärvi Anitta: Hillankukkanyrkki ; Rikotut kuvat
45. Kallio Katja: Yön kantaja Säkenöivät hetket
46. Kallioniemi Tuula: Villi viikko , Karoliina ja nokkela Neema
47. Kanto Anneli: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista
48. Kaukonen Katja: Vihkivedet
49. Kaunisto Milja: Corpus, Luxus, Piispansormus; Kalmantanssi; Synnintekijä
50.  Keränen Milla: Sisilian ruusuKapteeni 
51. Kesävuori Saara: Tarvitse minua
52. Kettu Katja: Yöperhonen ; Kätilö
53. Kilpi Eeva: Noidanlukko
54. Kirstinä Leena: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa 
55. Kirves Jenni: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
56. Kivelä Anneli: Näin on hyvä (novellikirjassa Rakas)
57. Kivi Aino: Maailman kaunein tyttö
58. Korhonen Marja: Häivähdyksiä-Erityinen elämäni, Sydämeen tatuoitu 
59. Kunnas Kirsi: Tiitiäisen satupuuTapahtui Tiitiäisen maassa
60. Kurenniemi Marjatta: Onneli ja Anneli ja Salaperäinen muukalainen, Onnelin ja Annelin talviOnnelin ja Annelin talo
61. Kuutti Maria: Anna ja Elvis kylpylässä
62. Kytömäki Anni: KivitaskuKultarinta
63. Kähkönen Sirpa: Graniittimies
64. Köngäs Heidi: HerttaJokin sinusta
65. Laaksonen Heli: Pulu uis  : Sulavoi; Peippo vei; 
66. Laitila Kälvemark Tiina: Seitsemäs kevät 
67. Lander Leena: Tummien perhosten koti
68. Latvala Taina: Ennen kuin kaikki muuttuu ; Välimatka
69. Laulajainen Leena: Maria ja taikalyhty
70. Lehmuskallio Kaija: Nokkosmadonna
71. Lehtola Laura: Pelkääjän paikalla
72. Lehtolainen Leena: Rautakolmio
73. Liksom Rosa: Hytti nro 6 ; Väliaikainen 
74. Lindstedt Laura: Oneiron
75. Lintula Tanja: Huomenna rakastan vähemmän
76. Lumberg Kiba: Musta perhonen
77. Lundberg Ulla-Lena: Jää
78. Lähde Kristiina: Joku on nukkunut vuoteessani
79. Lähteenmäki Laura: Ikkunat yöhön ; Korkea aika
80. Manninen Mari: Yhden lapsen kansa
81. Marttinen Annamari: TörmäysVapaa  ; Mitä ilman ei voi olla
82. Meriluoto Aila: Peter-Peter
83. Muinonen Maija: Mustat paperit
84. Mustonen Enni: Ruokarouvan tytär, RuokarouvaEmännöitsijä ; Paimentyttö ; Lapsenpiika
85. Niemi Juuli: Et kävele yksin
86. Nieminen Veera: Avioliittosimulaattori
87. Nopola Sinikka & Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen
88. Nuotio Eppu & Nuotio Anna: Tuplana kiitos
89. Oksanen Sofi: Norma ; Kun kyyhkyset katosivat
90. Ollikainen Milla: VeripailakatVesiraukka , Pirunkuru
91. Oranen Raija: Ackté
92. Paavilainen Anna-Maija:Kummitäti
93. Paavilainen Sinikka: Kyynelvaunut
94. Pakkanen Outi: Toinen kerros; Rakastaja
95. Paloheimo Laura: Klaukkala
96. Parkkinen Leena: Sinun jälkeesi Max
97. Pehkonen Kirsti: Täydellinen juttu (novellikirjassa Rakas)
98. Pelo Riikka: Jokapäiväinen elämämme
99. Pennanen Lea: Piilomaan pikku aasi
100. Piispa-Hakala Satu: Pieniä sankaritekoja
101. Pohjola Tanja: Lintu pieni
102. Poijula Soili: Lapsi ja kriisi
103. Pullinen Sari: Kohta kaikki alkaa
104. Pöyhönen Virpi: Doe : Hän rakastaa minua
105. Pöyliö Sari: Ihmisen veri; Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä 
106. Raevaara Tiina: Yö ei saa tulla; Laukaisu
107. Rannela Terhi: Punaisten kyynelten talo
108. Rasi-Koskinen Marisha: Katariina
109. Rauhala Pauliina: Taivaslaulu 
110. Rinne Liisa: Odotus
111. Ritanen-Närhi Paula: Nykyaikainen kaupunkipuutarha
112. Romppainen Katriina: Luokkakokous (novellikirjassa Rakas)
113. Rytisalo Minna: Lempi
114. Saisio Pirkko: Betoniyö
115. Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja; Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
116. Salminen Tuuli: Surulintu
117. Sammalisto Iida: Tähtimosaiikki
118. Save Laura: Paljain jaloin
119. Simukka Salla: Musta kuin eebenpuu : Punainen kuin veri : Valkea kuin lumi
120. Sinervo Helena: Tykistönkadun päiväperho ; Armonranta
121. Snellman Anja: Lähestyminen, Syysprinssi, Antautuminen ; Pääoma 
122. Storgård Päivi: Keinulaudalla
123. Strömberg Mikaela: Sophie
124. Supinen Miina: Orvokki Leukaluun urakirja
125. Tahvanainen Sanna: Lohikäärmeunia
126. Takala Riikka: Ole hyvä
127. Taponen Jaana: Fanny ja Jimmy (novellikirjassa Rakas)
128. Teräs Mila: Jäljet, Telma ja kuiskausten koulu
129. Tiilikka Elina: Myrsky
130. Tolonen Tuutikki: MörköreittiMörkövahti
131. Turtschaninoff Maria: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita  
132. Tuuri Hanna: Ranta
133. Utrio Kaari: Yksisarvinen
134. Vaara Sarianna: Huomenkellotyttö
135. Valkama Johanna: Linnavuoren Tuuli, Itämeren Auri
136. Vanhatalo Pauliina: Keskivaikea vuosiPitkä valotusaikaKorvaamaton
137. Venho Johanna: Syntysanat  
138. Virtanen Marja Leena: Verho
139. Vuorela Seita: LumiViima 
140. Vuori Kristiina: Filippa, Neidonpaula; Disa Hannuntytär; : Siipirikko; Näkijän tytär ; Kaarnatuuli

Toivottavasti tästä listasta löytyy sinulle lukuvinkkejä ja mieluista luettavaa :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

Armain aika






Mitä muistot ovat, ei niistä ole juuri mihinkään, ja silti ne tahtoo pitää tallessa. Muisto on ryppyinen paperi, johon tavara oli kääritty, mutta tavara on hävinnyt kuin lapsena saatu syntymäpäivälahja. Sitä ei ole olemassa.

Pertti Lassilan Armain aika pienoisromaanissa elettiin sotien jälkeistä aikaa. Kirjassa oli kesäaika vastakohtana sota-ajoille, joita kirjassa muisteltiin. Perheen isoisä oli hyvin menestynyt työelämässä, ja menestys jatkui edelleen 75-vuotiaana. Maallista mammonaa oli kertynyt mukavasti, mutta avioliitto oli pettymys. Avioero ei tullut heidän piireissä kysymykseen. Nyt vaimo oli kuollut ja haudattu. Mutta sillä ei enää ollut mitään merkitystä isoisälle, hän oli omasta mielestään vanha.

Tänään ihminen elää, huomenna on vainaja, ja vainajaa ei ole, se on pelkkä sana sille ihmiselle, jota ei ole olemassa. Kun ihmisestä tulee vainaja, hän menettää  oikeutensa, yksilöllisyytensä, omaisuutensa, mielipiteensä, tietonsa, tunteensa, muistinsa eikä ole kukaan, ja silti maailma pysyy ennallaan.

Toinen kirjan henkilö oli Eila, perheen tyttö, joka menetti sodille kaksi miestä, poikaystävänsä ja aviomiehensä. Eila ei voinut pitkään surra, sillä hän odotti lasta ja hänen täytyi jaksaa poikansa vuoksi. Poika, Kimmo, oli kirjan kolmas henkilö. Hän menetti sodalle isänsä, jota ei ehtinyt tuntemaan. Isoisä, äiti ja poika elivät samassa asunnossa ja olivat viettämässä kesälomaa huvilalla.

En tiedä mitä hänelle tapahtui, minkälainen tilanne oli ollut. En tahtonut tietää siitä mitään. Inhosin sotaa, vihasin sotilassanoja, joita ihmiset ja sanomalehdet papukaijoina toistelivat, inhosin sotaväkeä, sitä hulluutta, sitä tappamista ja silpomista.

Pertti Lassilan Armain aika teos kutoo kesäisen kuvan, jossa elämä nähdään sodan jälkeisillä silmillä. Sota-aika verrattuna nykyaikaan. Eletty elämä ja nykyaika. Muistot ja nykyaika. Nykyaika ja tulevaisuus. Tulevaisuus on Eilassa ja Kimmossa. Eila on edelleen nuori ja elämä voi tuoda kaikenlaista uutta, jopa uuden miehen ja lapsia. Kimmo elää vielä lapsen elämää uteliain silmin. Armain aika kuvaa sukupolvien mahdollisuuksia tässä ja nyt hetkessä, jossa kuolema on vielä vahvasti läsnä, mutta auringon paistaessa elämällä on mahdollisuus yllättää. ***

Pertti Lassila, Armain aika
Teos 2015
s. 148


Armain aika teos on vuoden 2015 Finlandia-ehdokas.
Muut ehdokkaat:
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Kari Hotakainen: Henkireikä
Panu Rajala: Intoilija
Markku Pääskynen: Sielut
Laura Lindstedt: Oneiron
Kuolema-teema on vahvasti läsnä näissä ehdokaskirjoissa. 

Katjan bloggaus
Jennin bloggaus 

torstai 19. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa haastekoonti





Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa haaste on lähestymässä loppuaan, joten on tullut aika koota lukemani kirjat eri Pohjoismaista yhteen. Suomi ei kuulunut tähän haasteeseen. Haaste oli niin kiva, että olisin viihtynyt sen matkassa pitempäänkin.

Ruotsi:
Ahrnstedt Simona: Skandaalinkäryä 
Boström Knausgård Linda: Helioskatastrofi
Börjlind Cilla ja Rolf: Nousuvesi
Börjlind Cilla ja Rolf: Kolmas ääni
Jungstedt Mari: Joka yksin kulkee 
Kallentoft Mons: Vesienkelit
Kepler Lars: Vainooja
Kvant Christel ja Palmstierna Inger: Kukoistava kotipuutarha
Lihammer Anna: Kun pimeys peittää maan
Lindgren Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Läckberg Camilla: Leijonankesyttäjä
Läckberg Camilla: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Marklund Liza: Rautaveri
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet 
Olsson Linda: Kun mustarastas laulaa


Islanti:
Indri∂ason Arnaldur: Talvikaupunki

Tanska:
Bengtsson Jonas T.: Submarino  
Kaaberbøl Lene ja Agnete Friis: Satakielen kuolema

Norja:
Knausgård Karl Ove: Taisteluni - Ensimmäinen kirja
Nesbø Jo: Verta lumella I 
Petterson Per: Kirottu ajan katoava virta
Wassmo Herbjør: Lasi maitoa, kiitos

Olen lukenut jokaisesta maasta kirjan, joten olen  Pohjoismaiden reissaaja. Sen lisäksi olen lukenut Ruotsista ja Norjasta neljä kirjaa, joten olen kyseisten maiden kirjallisuuden tuntija. Minusta ei tullut Pohjoismaiden tuntijaa, koska Islanti jäi yhden kirjan varaan. En nyt ole ihan tyytyväinen näihin listoihin, sillä olisi pitänyt panostaa enemmän muuhun kirjallisuuteen kuin melkein pelkästään dekkareihin. Lapsille tulee luettua aika paljon kirjoja Pohjoismaista mm. tänään luin Viirusta ja Pesosesta, mutta se postaaminen aina jää vähemmälle lastenkirjoista. Voin kyllä tunnustaa, että niitä tulee luettua päivittäin työelämässä. Tällainen lista tällä kertaa.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Varastettu vaimo







- Älä milloinkaan laske katsettasi sen edessä.
- Minkä edessä?
- Kateuden tai himon. Tai vihan. Ymmärrätkö?
- Yritän.
- Jos lasket katseesi, sinun uskotaan antautuvan. Viha uskoo pelon voittaneen, kateus arvelee sinun nöyrtyneen, ja himo päättelee sinun olevan suostuvainen.

Taavi Vartian Varastettu vaimo teoksen päähenkilö Cristina oli vauraan villakuninkaan tytär keskiajan Sardiniassa. Isä, Rufino Salvar, uskoi tekevänsä hyvät naimakaupat kauniilla tyttärellään, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Entisestä ystävästä oli tullut kostonjanoinen vihamies, joka janosi Rufino Salvarin verta ja samalla hän halusi Salvarin tyttären orjakseen. Vihamies oli pelätty viikinkipäällikkö Norjasta. Nuori Cristina vietiin saareltaan hääpäivänä. Ensimmäisen osan vuosiluku oli 1069.

Sinut lukitaan maakuoppaan, jossa olet lumen sulamiseen asti. Maakuoppaan tuodaan kahdesti päivässä kuumennettuja kiviä lämmikkeeksi, ja yhdesti päivässä keittoa. Jos kuolet ennen lumen lähtöä, ruumiisi viedään metsään eikä sitä kuopata. Jos surmaat itsesi, sinut paloitellaan ja syötetään sioille. Kun vapaudut maakuopasta, sinä olet orja. Olet Halvardinkylän yhteistä omaisuutta, mutta jotta sinun käytöstäsi ei tule eripuraa, sinulle nimitetään isäntä, joka huolehtii siitä, että käyttösi on tasapuolista.

Cristina selvisi pitkästä vankeusajasta ja sopeutui viikinkikylän elämänmenoon ahkerana työntekijänä. Miehet katselivat kaunista Cristiinaa, mutta hänellä oli suojelijansa. Cristina sai kuitenkin myös vihamiehiä ja - naisia, joten elämä yllätti monella tapaa viikinkikylässä. Hän oli nuori ja olisi halunnut oman miehen ja lapsia, mutta orjan oli tyydyttävä siihen mitä sai. Kaipuu kotisaarelle oli kuitenkin koko ajan mukana ja mielessään hän suunnitteli pakomatkaa koko ajan.
Lopulta mahdollisuus paeta tuli kuin tarjottimella. Voit lukea tästä jännittävästä kirjasta miten Cristinan pakomatkan kävi. Olen historiallisten kirjojen ystävä, joten kirja oli kuin minulle tehty. Luin kirjaa yömyöhään, enkä malttanut millään lopettaa. Olisin toivonut kirjalle jatkokirjan ja hieman toisenlaisen lopun, mutta tähän on nyt tyytyminen.

Jos jotain olisin muuttanut, niin en pitänyt kirjan kansikuvasta. Kirjassa elettiin viikinkiyhteisössä, joten se olisi pitänyt näkyä jossakin muodossa. Varastetun vaimon kansikuva muistuttaa lähinnä surullista arabinaista. Cristina ei laskenut päätään alas, vaan katsoi kaikkia suoraan silmiin äitinsä kehoituksesta. Kirjan naiskuva oli voimakas selviytyjä. Viikinkiajan kuvaukset olivat mielenkiintoisia ja olenkin tutustunut Norjassa viikinkimuseoon, joten kirja loi elävän kuvan raakalaismaisista viikinkimiehistä, jotka kotona muuttuivat... enpäs sanokaan millaisiksi, lue kirjasta. ****

En saa kadottaa teitä enää! Minä tarvitsen teitä! Me lähdemme yhdessä!

Taavi Vartia, Varastettu vaimo
Paasilinna 2015
s. 383


Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.





tiistai 17. marraskuuta 2015

Rautaveri






Ne olivat vain sanoja. Ne eivät voineet vahingoittaa häntä. Jos ulinan sulki pois, oli mahdollista puhua, silloin ujellus ei merkinnyt mitään. Kun antoi minän tulla ympäröivää pimeyttä tiiviimmäksi, silloin jaksoi hengittää.

Liza Marklundin Annika Bengtzon-dekkarisarjan yhdestoista kirja Rautaveri on samalla sarjan viimeinen kirja. Sarja on julkaistu 33 kielellä ja kirjoja on myyty yli 17 miljoonaa kappaletta. Yksin Suomessa kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Miksi kirjat ovat niin suosittuja? Mikä on myyvän ja luetun kirjan resepti? Kirjojen päähenkilö Kvällspressenin toimittaja Annika Bengtson sen tekee, hänelle itselle tapahtuu todella jännittäviä ja kauheita asioita, siinä samalla kun hän yrittää ratkoa rikoksia ja saada rikollisia vastuuseen omista teoistaan. Annika itse on tuomittu nuoruudessa poikaystävänsä taposta. Poikaystävän eristi, kontrolloi ja manipuloi Annikaa siinä samalla, kun hän hakkasi Annikaa. Tästäkin kerrottiin kirjasarjan alussa.

Josefin tuli liian lähelle, minusta tuli hän, hänestä tuli minä. Menin töihin klubille jolla hän oli työskennellyt, puin hänen bikininsä päälleni, käytin hänen bikinihousujaan.

Kvällspressenin lukijat olivat saaneet äänestää, mistä vanhoista rikoksista he halusivat lukea lisää ja lukijat halusivat lukea yhdeksäntoistavuotiaan Josefin Liljebergin elämästä, joka oli löydetty hautausmaalta alasti ja kuristettuna. Rikosjuttu oli Annikan ensimmäinen juttu. Annika paneutui tutkimukseen niin syvälle, että meni jopa klubille töihin saadakseen tietoja. Hän oli varma, että poikaystävä oli kuristanut Josefinin, mutta kaverit antoivat hänelle alibin. Tämä oli yksi jutuista mitä kirjassa ratkottiin.

- Entäs uhri?
Nina antoi katseensa kääntyä taas Ivar Berglundiin. Mies tarkkaili häntä, puntaroi hänen varmuuttaan.
- Ihmisen ripustaminen sillä tavalla polvitaipeiden varaan on klassinen kidutuskeino, siitä käytetään nimeä La Barra tai papukaijan orsi. Jalkojen verenkierto estyy, tuskat ovat hirvittävät. Jos uhri jää henkiin, vammoista seuraa usein kuolio ja amputointi. Ja uhrin siveleminen hunajalla ja vieminen muurahaispesään on vakiintunut menetelmä Afrikassa, etenkin Angolassa.

Toinen kirjan rikossarjan ratkominen oli oikeudenkäynti Ivar Berglundia vastaan. Liza Marklundin kirjat jatkuvat edellisestä, joten kirjasarja on parasta aloittaa alusta, eikä keskeltä, sillä kirjoissa muistellaan edellisiä tapahtumia. Sekä Josefinin murha että Ivar Berglundin tekemät rikokset ovat tuttuja aiemmista kirjoista. Uusin tapahtuma Rautaveressä oli Annikan siskon katoaminen. Annika itse kärsi paniikkihäiriöistä ja kulki terapeutilla. Jokaisella on oma katkeamispisteensä ja Annika oli joutunut kohtaamaan liian paljon väkivaltaa, jota ei aikaisemmin oltu käsitelty ja purettu auki. Liza Marklund on tehnyt päähenkilöstään hyvin inhimillisen omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Joskus on vain annettava periksi ja ymmärrettävä, että liika on liikaa. Marklund jätti kirjansa tapahtumat jälleen auki, joten kirjasarjaa on helppo jatkaa, mutta kirjailijan mielestä Rautaveri on sarjan viimeinen dekkari.

Hän oli lukenut teoriaa ja opetellut ampumaan kartanon hirviradalla pyssynpiippu Koukun päällä, oikean käden etusormi kylmällä liipaisimella.
Keväällä.

Liza Marklund, Rautaveri
suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
s. 331
Järnblod 2015

Marklund Liza: Uhatut; Turvapaikka ; Panttivanki 
Marklund Liza: Ajojahti
Annika Bengtson-sarjan kirjat: Uutispommi, Studio sex, Paratiisi, Prime time, Punainen susi, Nobelin testamentti, Elinkautinen, Paikka auringossa, Panttivanki, Ajojahti ja Rautaveri 

Hennan bloggaus

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Joenjoen laulu




Niin erilaisia me olimme. Ja nyt maailmamme olivat kietoutuneet toisiinsa lapsessa, joka jo potki kylkiluideni alla, eivätkä veremme ja lihamme enää koskaan maan päällä eroaisi toisistaan.

Päivi Alasalmi on pohjoisen tyttöjä, syntyisin Haukiputaalla, mutta asuu nykyisin Etelä-Suomessa. Hänen romaaninsa Vainola oli Finlandia-ehdokas vuonna 1996. Ahkeran kirjailijan tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikirjoja, lastenkirjoja, tietokirja, näytelmä ja romaanisovitus suositusta tv-sarjasta Taivaan tulet, punainen kukko (toinen osa) yhdessä Kari Väänäsen kanssa. Päivi Alasalmelle sopii kirjoittaa pohjoisesta, sillä hän on tottunut pohjoisen murteisiin. Joenjoen laulu on hänen yhdeksäs romaaninsa, joka on saanut jatkokirjan nimeltään Pajulinnun huuto (2015).

Katselin kauas, niin kauas kuin tunturiylänköä riitti. Silloin näin, että  Čalmeláddun pintaa hämärsi jokin. Taivas ei heijastunut siitä samanvärisenä kuin muista ylänköä pilkuttavista pienistä lammista. Valkoiset pilvet eivät jatkaneet taivallustaan Silmälammen peilissä kuin valkeat vasat, vaan sen pinnan peitti verinen seitti kuin sille olisi heitetty punainen vaate.


Joenjoen laulu sisältää kolme kertomusta Lapista, joista ensimmäinen 105 sivun tarina sijoittui vuoden 1519 Inariin. Toinen 80 sivun kertomus kertoi Lars Levi Laestadiuksen arkielämästä Pajalassa vuonna 1852. Ja viimeisin 102 sivua pitkä teksti kertoi vuoden 2013 Inarista ja pääosassa oli nuori Sami Sakari Uddas, huumeidenkäyttäjä ja pikkurikollinen, joka palasi Tampereelta takaisin Inariin. Kertomuksia yhdistää tietysti Lappi ja saamelaisuus, mutta myöskin nimi Uddas, joka jatkui näissä kolmessa kertomuksessa jossakin muodossa.

Silloin koskin häntä ensimmäisen kerran, hellästi jo silloin. Katsoin ihmeissäni kädelläni lepäävää tukkua kellertäviä hiuksia, jotka eivät olleet vaaleanruskeita, kuten Namalakilla ja Piera-Antella, vaan aivan vaaleita. Hiusten väristä tiesin, että hän oli Pirkan miehiä. Mutta en ymmärtänyt vieläkään sitä, kuka hänen kimppuunsa oli käynyt.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö oli nuori Soruia tyttö, joka löysi metsälammilta henkihieveriin hakatun pirkkalalaisen. Pirkkalalaisiksi kutsuttiin tuohon aikaan pohjoisen Perämeren jokilaaksoissa asuvia kauppiaita, jotka kävivät saalistusretkillä Lapissa ja veivät mennessään saamelaisten pyydystämät turkikset ja ruoat sekä käsityöt. Soruia rakastui vaaleahiuksiseen mieheen, hoiti hänet kuntoon ja lähti miehen matkaan kevään tullen.

Mietin millä ilveellä minä saisin Sammol Uddasin heräämään ja katsomaan tosiasioita syvälle silmiin. Ellei hän tulisi elävään uskoon, vaan pysyisi pakanana, ei Jeesus voisi päästää häntä ja hänen perhettään taivaaseen. Ja sääli oli antaa niin hyvän ja kelpo miehen mennä herttaisine vaimoineen ja sirkeine lapsineen synkkään kadotukseen.

Toisen kertomuksen tarinassa saamelaisten uskonto oli pakanuutta, ja Lars Levi Laestadius pyrki kääntämään saamelaisia kristinuskon kannattajiksi. Samalla hän pyrki vierottamaan saamelaisia viinan kirouksesta. Tarina oli kertomus, jossa yhdistyvät kaksi uskontoa ja jokainenhan tietää, miten saamelaisten uskonnolle kävi, se hävisi ja samalla hävisi suuri osa saamelaisten kulttuuria.

Inga oli tyrehdyttänyt verenvuotoni valkealla huivillaan. Nyt se oli läpikotaisin verestä punainen. Kun puristin huivia, tunsin Ingan riskun sen sisällä. Painoin sitä tiukasti rintaani vasten, ettei se joutuisi kadoksiin, ja siinä, siinä kämmenelläni ja sydämelläni sykki kaikki, mitä minulla oli.

Kolmas kertomus kertoi nykyajasta ja siinä tuli esille kaikki mitä saamelaiset ovat menettäneet suomalaisten ansiosta, maat, uskonnon, kulttuurin ja kielen. Saamelaiset ovat Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa, mutta Suomi luistaa edelleen velvollisuuksistaan. ILO:n konventio 169 alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä on edelleen Suomelta ratifioimatta YK:n yleiskokouksessa. Suomen kouluissa on käytössä pakkoruotsin opetus jostakin kumman syystä, jota minä en ymmärrä. Silti suomalaiset ovat yrittäneet vuosikymmenten pakkotoimilla hävittää saamelaisten omat kielet, jotka ovat heidän alkuperäiset kielensä: inarinsaame, pohjoissaame ja kolttasaame. Joenjoen laulu kertoi miten meillä Suomessa on kohdeltu alkuperäiskansaa. Päivi Alasalmelle kiitos historiallisesta saamelaiselämän tarinoinnista. *****

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu
Gummerus 2013
s. 305

Alasalmen Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa.

Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen ja
osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurella-lukuhaasteeseen.
Jonnan bloggaus
Kirsin bloggaus
Jaanan bloggaus
Kirjaniilon bloggaus
Maijan bloggaus
Kissakirjahyllyssä bloggaus
Jonnan bloggaus
Marissan bloggaus
Katan bloggaus
Arjan bloggaus
Sannabananan bloggaus 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pariisi ajatuksissa

Hiljainen kaupunki

On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan

Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten työ
Ja ilon lamaan lyö

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Laulaja: Johanna Kurkela
Sanoittaja: Pekka Kivekäs

Hiljainen kaupunki-laulun sanat kuvaavat mielestäni kauniisti ajatuksiani Pariisissa tapahtuneista järkyttävistä väkivallanteoista, joita tapahtuu joka puolella maailmaa koko ajan, nyt keskellä Eurooppaa. Rauhaa ja rakkautta.

torstai 12. marraskuuta 2015

Henkireikä

Kaikilla meistä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. Auringon tehtävä on nousta ja valaista säteillään teon jäljet. Siviilin tehtävä on ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä. Ja siinä välissä pitää suunsa kiinni asioista, joista on syytä pitää suu kiinni. Tämän pitäisi olla aivan selvää ja yksinkertaista kaikille. Eikö niin?

Kari Hotakaisen Finlandiaehdokaskirja, Henkireikä, on tavallaan jännityskirja, sillä siinä rikospoliisi miettii ja pohtii rikoksiin liittyviä asioita. Eräs hänen kuorokaveri avautuu omista epämääräisistä pikkurikoksista, mutta rikospoliisin mielestä syyttäjä ei edes ottaisi asiaa hoitaakseen, joten turha hänen on miettiä asiaa sen enempää. Kuorokaveri on kuitenkin sinnikäs, mutta lopulta rikospoliisi pyytää kaveria avautumaan jollekin muulle henkilölle, tarkoittaen ammattiauttajaa.

Sillä hetkellä minä tajusin, että olin mennyt puhumaan aivan väärälle ihmiselle. Mutta miten voi tietää tarkasti, keneltä saa ymmärrystä tämänkaltaiseen asiaan?

Kuorokaverin omatunto ei antanut rauhaa, vaan hänen oli puhuttava asiasta jollekin, ja mitäpä se raavas mies ammattiauttajalla tekee, kun parturikampaaja ajaa saman asian. Samalla tuli hiuksetkin parturoitua. Parturikampaaja ei vain ymmärtänyt asiaa ja päätti kiristää rikospoliisin kuorokaveria. Parturikampaaja sattui myöskin olemaan rikospoliisin kuorokaveri. Parturikampaajan mies oli halvaantunut ja hän halusi eroon miehestään. Nyt oli löytynyt sopiva rikostoveri murhapuuhiin.

Rikospoliisin kuorokaveri oli liemessä ja hän pyysi jälleen apua rikospoliisilta, mutta rikospoliisi ei ottanut asiaa kovin vakavasti, eihän mitään ollut tapahtunut. Hotakaisen mustan huumorin sävyttämän Henkireiän kansi on ihonvärinen ja sen etukannessa sojottaa grilliveitsi ja takakannessa veitsi on tökätty johonkin, hiukan näkyy punaista verta. Lukija voi ottaa selvää mihin se tökättiin ja mitä loppujen lopuksi tapahtui, vai tapahtuiko mitään. Rikospoliisit voivat työssään joutua kohtaamaan kaikenlaista veitsellä tökkäilyä. Hotakainen on osannut kirjoittaa ajatuksen kautta mitä arkielämän kuvioissa tapahtuu ja poliisithan niitä sitten joutuvat selvittämään ja syyttäjät syyttämään, tuomarit sitten tuomion antamaan ja se rikollinen saa sitten tuomionsa. Kirja suhtautuu ilkikurisesti rikolliseksi ryhtymiseen, ei siinä taideta paljon ajatella ja viinallakin on yleensä osuutta asioihin. Ainakin tämän kirjan mukaan. ***

Olen nyt lukenut kaksi vuoden 2015 Finlandiaehdokaskirjaa eli Kari Hotakaisen Henkireiän ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Näistä pidän parempana Ahavan kirjaa erikoisen tarinansa vuoksi. Kaikki kunnia myöskin Hotakaisen sujuvalle kynänkäytölle ja pohdinnoille. Ihmettelen edelleen, onko loppuvuodesta julkaistut kirjat jätetty kokonaan ehdokasvalinnoista pois, sillä olisin itse valinnut Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin Ja Katja Ketun Yöperhosen Finlandiapalkintoehdokkaiksi.

Kari Hotakainen, Henkireikä
Siltala 2015
s. 200

Ahava Selja: Taivaalta tippuvat asiat

Kristan bloggaus
Suketuksen bloggaus
Bleuen bloggaus
Mari A:n bloggaus
Opus ekan bloggaus

tiistai 10. marraskuuta 2015

Doe

Minä olen Patty Jones. Minulla on seitsemän lasta, kuusi poikaa ja yksi tyttö. Tyttäreni nimi on Mary. Asumme Doen laidalla. Kaupungilla oli joskus toinenkin nimi, mutta sen jälkeen kun sitä ei enää saanut sanoa ääneen, alettiin kaupunkia kutsua Doeksi.

Virpi Pöyhösen toinen teos, Doe, kertoo Pattyn ja Maryn tarinat. Teos kertoo intiaaneista, jota ei mainita, mutta se käy selvästi esille kirjasta.

Minä olen meistä ainoa, jolla on sukunimi, mutta sekään ei johda kehenkään, se on isän keksimä, juureton nimi. Isällä ei ole sukunimeä, koska hän on unohtanut sen, Edith ei ole koskaan edes kuullut oikeaa sukunimeään, eikä välitä muistaa sitä, jonka on kuullut. Lapset jäivät ilman, kun en halunnut heidän kantavan omaani, mutta muutakaan ei ollut.
Tämä on minun tarinani.
Tämä on meidän tarinamme.

Virpi Pöyhönen sukeltaa intiaanisukupolvien sosiaalisen köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen sekä sitä lähellä olevan rikollisuuden ja päihdekäytön ytimeen. Yhteiskunnan eriarvoisuuden leimaamat ihmiset tuntevat huonommuutta ja heidän kohtelu voi olla ikävää. Syrjäytyminen voi kestää sukupolvelta toiselle ja siitä on vaikea päästä irti. Koulutus on yksi vaihtoehto, mutta Yhdysvalloissa koulutus maksaa. Sekä Patty että hänen lapsensa joutuivat käymään koulua köyhille tarkoitetuissa sisäoppilaitoksissa, joissa he asuivat koko talven ajan. Koululaisten kohtelu ei ollut parasta mahdollista, lapset ja nuoret olivat aikuisten uhreja. Kyseinen koulutus ja kohtelu ei voinut olla jättämättä jälkiä.

Istun keittiössä, on aamuyö, tyttäreni on kadonnut.

Kirjan kertojina toimivat Patty ja hänen tyttärensä. Molemmilla oli nuorena kaipuu kauas pois, mutta molemmat palaavat. Myös Pattyn äiti lähti ja jätti alkoholisoituneen miehensä ja Pattyn, kun tämä oli pieni tyttö.

Missä sinä olet ollut? Oliko sinulla lupa lähteä? Ei ollut. Minulla ei ollut lupa lähteä, tietenkään ei ollut.

Patty rakasti tytärtään, mutta poikiinsa hänellä ei ollut mitään tunnesiteitä. Pattyn rakkaus ahdisti Marya. Murrosiässä äiti lukitsi asunnon oven, jotta Mary ei päässyt lähtemään mihinkään, kunnes...
Lukija voi itse ottaa selvää mihin Mary lähti ja mitä hänelle tapahtui.

Virpi Pöyhösen Doe on hyvin yhteiskunnallinen teos ja samalla se pureutuu ihmismielen syvyyksiin. Se, että oma äiti on jättänyt lapsuudessa voi vaikuttaa omien lasten kiintymyssuhteeseen ja kiintymyssuhde voi olla myöskin vinoutunut, halu rakastaa ja pitää kynsin hampain kiinni lapsesta, jolloin lapsi haluaa päästä irti kahleista. Kirja on täynnä psykologisia ja sosiaalisia vääryyksiä. Kirjan tarinan hienous on siinä, että tarinaan ei ole yritetty lisätä suomalaisuutta, vaan se on puhtaasti kertomus Amerikan intiaaneista. ****

Pelko muuttuu vihaksi. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kävelin huoneesta toiseen, laskin minuutteja ja kokeilin yhä uudelleen ovea, joka oli aina lukossa. Eikä kaltereiden väleistä enää pystynyt näkemään ulos.

Virpi Pöyhönen, Doe
WSOY 2015
s. 275

Pöyhönen Virpi: Hän rakastaa minua

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä






Camilla Läckbergin pienoisromaani Mantelintuoksua lumimyrskyssä herätti huomioni, sillä luulin lukeneeni kaikki Läckbergin suomennetut dekkarit. Tämä pienoisdekkari oli jäänyt jostakin syystä lukematta ja koska olen ottanut Ullan blogin talvisen lukuhaasteen vastaan, kirja sopii nimensä puolesta haasteeseen todella hyvin.

Dekkarin päähenkilönä ei ollut tällä kertaa Patrik Hedström eikä hänen kirjailijavaimonsa Erica, vaan Patrikin nuori vasta aloittanut työkaveri Martin Molin, joka oli saanut kutsun tyttöystävänsä perheen sukujuhlille pieneen saareen Fjällbackan ulkopuolelle. Ulkona oli kova pakkanen ja oli tulossa myrskyinen yö.

Tyttöystävän isoisä järjesti sukujuhlat Sherlock Holmesin tarinan hengessä ja hän myös kuoli päivällispöydän äärelle. Puhelinlangat olivat mykkinä. Kännykät eivät toimineet. Ulkona myrskysi. Martin Molin toivoi kovasti apuvoimia, mutta hänen oli selvittävä tästä kiperästä murhatutkimuksesta yksin. Martin haistoi mantelintuoksua isoisän lähettyvillä, joten hän epäili heti syanidimyrkytystä. Kaikki paikallaolijat olivat epäilyksenalaisia. Kuka ja miksi hän murhasi miljonäärin? Jokainen perheenjäsen olisi tarvinnut rahaa, siinäpä sitä motiivia kylliksi, mutta kuka tarvitsi niin paljon, että oli valmis murhaajaksi.

Pian murhattuja oli kaksi makaamassa kylmähuoneessa. Martin Molin ei menettänyt hermojaan klaustrofobisessa tilanteessa, jossa luultavasti murhaaja oli läsnä. Lopulta tilanne ratkesi ja apuvoimat saapuivat. Kirja oli kivan lyhyt, mutta se oli kirjoitettu taattuun Läckbergin tyyliin taidolla ja oli virkistävän erilainen, kun päähenkilö oli eri kuin tavallisesti, mutta miljöö oli sama. ***

Camilla Läckberg, Mantelintuoksua lumimyrskyssä
suom. Jaana Nikula
Schilds Kustannus Oy 2009
s. 108
Snöstorm och mandeldoft 2007

Läckberg Camilla: Perillinen; Merenneito; Majakanvartija 
Läckberg Camilla: Enkelintekijä
Läckberg Camilla: Leijonankesyttäjä



Aletheian , Jokken , Saran ja Sonjan bloggaukset kirjasta.


perjantai 6. marraskuuta 2015

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta




Seitsemän nimen tyttö on omaelämäkertateos Hyeonseo Leestä, joka loikkasi viikkoa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä Pohjois-Koreasta Kiinan puolelle ja asui ja eli Kiinassa väärennetyillä passeilla tai lainatuilla henkilöllisyystodistuksilla, kunnes rakastui Etelä-Koreasta kotoisin olevaan mieheen ja päätti loikata Etelä-Koreaan. Nuoren elämänsä aikana Hyeonsee Leen nimi vaihtui seitsemän kertaa. Ensimmäisen kerran nimi vaihtui, kun äiti erosi ensimmäisestä miehestä ja meni naimisiin elämänsä rakkauden kanssa, joka halusi myös tyttären nimiinsä. 

Elämä Pohjois-Koreassa oli roolielämää. Ulospäin kunnioitettiin ja arvostettiin maan johtajaa. Hyeonseo Lee näki ensimmäisen teloituksen 7-vuotiaana ja tottui niihin. Perhe ei kokenut nälkää, sillä isä menestyi sotilasuralla ja äiti virkamiehenä. Äiti oli tottunut liike-elämään, ja salakuljetukseen ja toi rohkeasti maahan kiinalaisia kulutushyödykkeitä. Äiti oli myöskin taitava lahjomaan poliiseja, rajavartijoita ja virkamiehiä. Perheeseen syntyi myöhemmin poika ja Hyeonsee Lee sai kuulla olevansa pojan sisarpuoli. Asia oli niin arka hänelle, että hän ei pystynyt hyväksymään asiaa, vaan alkoi kapinoida.

Loikkaaminen Kiinan puolelle oli myöskin eräänlaista kapinointia ennen aikuistumista. Aika Kiinan puolella sukulaisten luona kului nopeasti ja muuttui vuosiksi, kunnes sukulaiset päättivät naittaa hänet tuttavaperheen pojalle. Oli tullut jälleen aika vaihtaa maisemaa. Tässä vaiheessa kuvaan astuivat ihmiskauppiaat, ja Hyeonseo Lee joutui ikävien ihmisten seuraan.

Kiinan viranomaiset lähettivät pohjoiskorealaiset takaisin maahansa ja heidän kohtalonsa oli ikävä: pakkotyölaitokset, pitkät vankeustuomiot tai teloitukset. Hyvillä lahjoituksilla ja virkamiesten ja poliisin voitelulla oli mahdollista selvitä vähemmällä tuomiolla. Äiti ja pikkuveli halusivat Hyeonseo Leen takaisin Pohjois-Koreaan, mutta asiaan tuli mutkia matkaan ja Hyeonseo Leen pakomatka jatkui, kunnes hän tunsi itsensä vapaaksi Soulissa.

Virkapuvun olkaimissa oli kultatähtiä. Nainen puhui laonkieltä, ja yksi univormupukuisista virkailijoista käänsi hänen sanansa mandariininkiinaksi.
"Tiedättekö, miksi kuulustelemme teitä?" nainen kysyi viileästi.
"Ei aavistustakaan."
"Koska olette rikollinen."

Seitsemän nimen tyttö on todellakin ajankohtainen kirja tänä päivänä, kun Suomeen virtaa maahanmuuttajia. Kirjan kuvioissa voi huomata kuinka paljon lahjuksia tarvitaan siihen, että ihminen pääsee turvaan ja tuntee itsensä vapaaksi. Matkan varrella odottavat eri vankilat, poliisit ym. ja kaikille pitää olla rahaa. Vankiloissa ei selviä ilman rahaa, ihmiskauppiaat voivat viedä työorjiksi ja seksiorjiksi, vapauttaminen voi kestää kuukausia jne. Loikkareiden ja maahanmuuttajien kohtalot voivat olla todella arvaamattomia. Hyeonseo Lee selvisi matkoista kuin ihmeen kaupalla, mutta läheltä piti tilanteita oli runsaasti, sillä pakolaiset ilmiantoivat toisiaan päästäkseen itse vapaaksi.

Kirjan sivuilla on myöskin valokuvia ja karttakuva pakoreitistä. Hyeonseo Leellä oli runsaasti onnea matkassa ja hän selvisi monesta paikasta nuoruuden uhkarohkeudella ja itsepäisyydellä. Hänellä oli myös taito vetää roolia, esittää kiinalaista uskottavasti poliiseille. Hän antaakin kirjassa tunnustuksen isäpuolelle, joka pakotti hänet opettelemaan mandariininkiinaa ja kiinalaista kuviokirjoitusta kouluaikana. Lue tämä uskomaton pakotarina ja tutustut nuoreen pohjoiskorealaiseen naiseen ja hänen tarinaansa elämästään Pohjois-Koreassa. *****

Nimeni on Hyeonseo Lee. Se ei ole nimi, jonka sain syntyessäni, eikä mikään niistä, jotka minun on eri ajankohtina olosuhteiden pakosta ollut otettava. Tämän nimen annoin itse itselleni päästyäni vapauteen. Hyeon tarkoittaa auringonpaistetta. Seo tarkoittaa onnekkuutta. Valitsin tämän nimen, jotta voisin elää elämäni valossa ja lämmössä eikä minun tarvitsisi palata varjoihin.

Hyeonseo Lee ja David John, Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta
suom. Iso-Markku Jaana
Otava 2015
s. 363
The Girl with Seven Names: A North Korean Defector´s Story 2013

Kirjavalaan bloggaus

tiistai 3. marraskuuta 2015

Miestenviikon kirjaehdotuksia





Tällä viikolla on vietetty miesten viikkoa ja viikon juhlistaa sunnuntaina oleva isänpäivä. Viikkoon mahtuu myöskin ruotsalaisuuden päivä, joka samalla on tänä vuonna railakas nenäpäivä.

Moni miehistä saa isänpäivälahjaksi kirjan. Markettireissulla huomasin, että isänpäiväkirjat oli aseteltu heti seuraavaksi ostoskorien jälkeen. Kirja on melko varma valinta lahjaksi, joten ilmeisesti kirjat asetellaan siten, kuinka ne ovat edellisenä vuonna menneet kaupaksi. Ensimmäisenä silmiini osuivat jännityskirjat. Seuraavana miehille oli tarjolla tietokirjoja ja kaiken maailman ennätyskirjoja, jotka tietojeni mukaan kiinnostavat myös poikia ikään katsomatta, ja kirjalavan takana vasta olivat ne urheiluun liittyvät kirjat. Jos miehet ostaisivat itselleen kirjoja, olisikohan kirjojen järjestys sama, mietinpähän vaan.

Ajattelin tarjota miespuolisille lukijoille tälle vuodelle isänpäivälahjaksi ja miesten viikon lukukirjoiksi seuraavat kymmenen kirjaa. Olen lukenut kirjat ja kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan arvioni kirjasta. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan sattumoisin aakkosjärjestyksessä.

1.  Bengtsson Jonas T.: Submarino   (jännitystä)
5.     Kallentoft Mons: Vesienkelit (dekkari)
7.     Kepler Lars: Vainooja (rikoksia)
8.     Koch Herman: Naapuri (kiinnostava tarina)
10.   Oksanen Kimmo: Kasvonsa menettänyt mies (mielenkiintoinen omaelämäkerta)

  Lukuiloa kaikille miehille tämän miesten viikon aikana!