maanantai 21. elokuuta 2017

John Galsworthy: Omenapuu


Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä…

Englantilaisen nobelistin John Galsworthyn (1867-1933) pienoisromaani Omenapuu kertoo tarinan, jossa keski-ikäinen mies muistelee nuoruuttaan. Galsworthy on kuvannut kirjoissaan luokkayhteiskuntaa ja kuvannut varsinkin vauraampaa yhteiskuntaluokkaa. Omenapuun päähenkilö nuori asianajaja Ashurst oli patikoimassa ystävänsä seurassa maaseudulla, kun hänen jalkansa kipeytyi ja hän joutui jäämään erääseen maalaistaloon parantumaan. Maalaistalossa asuva nuori neito oli alunperinkin Ashurstin kiinnostuksen  kohde ja maalaistalossa vietetty aika pitkittyi juuri neitokaisen vuoksi.

Tämä keväthulluus saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön – tuon lapsen, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista herätti hänessä nyt aivan kuin kauhua, vaikka se sai samalla veren kuumenemaan.

Ashurst ajatteli alun perin karata neitokaisen kanssa, ja lähti hankkimaan lähikaupungista tarvikkeita mm. uuden puvun maalaistalon tytölle, jotta he voisivat matkustaa säällisesti. Kaupunkimatka venyi, sillä hän tapasi tuttavansa ja tämän sisaret. Ajatukset maalaistalon nuoresta tytöstä ja yhteiselämä tämän kanssa alkoi muuttua. Mutta olisihan se ihanaa karata ja tyttökin oli suostuvainen.

John Galsworthyn nosti kuuluisuuteen perhetarina Forsytein taru (1-2) teokset. Kirjat ovat läpileikkaus porvarillisesta Lontoosta. Kirjailija kohdisti kritiikkiä varakkaiden yhteiskuntaluokkien taloudellista etua ajavaa maailmankatsomusta vastaan. Omenapuusta löytyy myös kritiikkiä varakkaasta miehestä, joka ei juuri sure nuoruuden tekojaan vanhemmalla iälläkään, eikä tunne myötätuntoa nuoren neidon epätoivoista rakkautta kohtaan.

John Galsworthy, Omenapuu ***
Suom. Vieno Koskenniemi
Suom. V. A. Koskenniemi
Wsoy 1977  10. Painos
s. 112
The Apple Tree 1916
Ensimmäinen suomennos 1926
Rakkauskirja

Tämän pienen nuoruudenmuistelukirjan ovat lukeneet mm. Sari, Elina, Katja, Riitta ja Katja. Kirjan bongasin 2017 Klassikkohaasteesta, kun Tuijata bloggasi kirjasta.

lauantai 19. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevani tyttäreni.

Ben Kallandin esikoisteos Vien sinut kotiin kertoo tarinan uskonnollisessa perheessä kasvaneesta Markuksesta, hänen perheestään, urastaan kyseisessä uskonnollisessa organisaatiossa ja kolmenkymmenen vuoden työelämästä New Yorkissa. Kirja sisältää mielestäni niin tarkasti kuvailtua organisaatiokuvausta, sääntöjä ja rangaistuksia pakkokeinoineen, että pakostakin oma mieli alkoi pitämään tietoja totena. Jotakin olen tiennyt aiemmin kyseisestä yhteisöstä, joka on kaikkien tiedossa esim. ovelta ovelle kulkeminen ja uskonasioista puhuminen, verensiirroista kieltäytyminen, totaalikieltäytyminen armeijasta ja yhteisön ulkopuolelle joutumisesta, kun eroaa seurasta, ei edes perhe saa olla missään tekemisessä henkilön kanssa. Ulkopuolinen on kuollut yhteisölle.

Sellainen hän oli. Hän maisteli sanoja ja nimiä, liitti niihin odottamattomia adjektiiveja ja luokitteli kaiken sen mukaan, miltä se kuulosti. Markus kuulosti hänestä mausteiselta. Kaltevilta, karheilta pinnoilta, paksulta flanellilta, avotulelta ja hirsimökiltä.

Koska en halua tällä hetkellä lukea uskontoon liittyviä kirjoja, olin päättänyt olla lukematta, vaikka kirja on saanut paljon positiivisia arvosteluja blogeissa. Kirja kuitenkin tuli postilaatikkoomme, joten päätin silti lukea omasta kovasta henkisestä vastustuksestani huolimatta.  Luin kirjan kriittisesti, eikä sitä voi muuten lukeakaan, sillä päähenkilö on epämiellyttävä, uskonnollinen organisaatio järkyttävän korruptoitunut ja kammottava, ja lisäksi uskonnollisen yhteisön tavat kylmäsivät ja ahdistivat ihan oikeasti.

Positiivista kirjassa oli hyvä trillerimäinen alku, jota ei käsitelty missään vaiheessa mitenkään, negatiivista. Kaikki epämiellyttävä vaiettiin, eikä ongelmista puhuttu muuta kuin silloin, kun henkilölle tultiin kertomaan, mikä hänen rangaistuksensa on. Miehille ja naisille oli omat rangaistukset, koska mies on pää ja naiset alamaisia. Olen sen verran suomalainen nainen, ja tasa-arvoiseksi kasvatettu, että tuossa vaiheessa alkoi keittämään. Uskonnon varjossa, eikä ole ainoa uskonnollinen järjestö, joka sorsii naisia, naiset ovat kirjan mukaan syyllisiä, jos pari harrastaa seksiä ennen avioliittoa. Eikä se ollut ainoa naista halventava sääntö.

Nostan hattua, kun tällaiset asiat nostetaan pöydälle ja julkisiksi.

Ben Kalland, Vien sinut kotiin
Atena 2017
s. 282
Uskonto
Arvostelukirja

Jos haluat kirjan itsellesi, niin laita viesti sähköpostiini.

torstai 17. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Tunnistaan järven. Louhurannassa sukelsin lapsena sen syliin, puhalsin keuhkot tyhjiksi ja makasin pohjalla hetken ennen kuin täytyi syöksyä pintaan hengittämään. Olen ikävöinyt tänne aina, järveen joka on syvempi kuin aika ja jonka saaressa helmeilee tulevaisuus.

Anni Kytömäen toisen kirjan nimi on Kivitasku. Esikoiskirja oli nimeltään Kultarinta, joka sekin on linnun nimi, vaikka se kyseisessä kirjassa tarkoitti muuta. Kivitasku kertoo sukutarinan, joka polveilee kirjassa kerrostumina, jotka avaavat ja sulkevat tarinaa. Hieman mytologiaa mukana, mutta se on tarinalle rikkaus. Pidän valtavasti 1850-luvusta eteenpäin sijoittuvasta historiallisesta kirjan osuudesta, jossa pääosassa on Albert ja pidän valtavasti myös 2011-vuodelle sijoittuvasta Vekan tarinasta. Kirjan aloittaa Vekan äidin nuoruudentarina, joka myös kertoo paljon suvun perimästä, erilaisuudesta, outoudesta.

Kivitasku sisältää useita eri teemoja, joista voisi keskustella syvemmin kirjapiireissä. Yksi itseäni kiinnostava aihealue on mielenterveys, joka yhdistää Kivitaskua ja Kultarintaa. Kirjassa on myös vahvoja luontoon liittyviä ilmiöitä esim. kiviin liittyviä. Kiviä louhitaan kirjan tarinassa samasta kalliosta sekä 1800-luvulla että nykyaikana, sillä kyseinen kivi on erittäin harvinaista, joten se on myös erittäin haluttua. Olen nähnyt kirjassa kuvattua kiveä Oravaisten kivipuistossa ja se on todella mielenkiintoista kiveä. Luonto on ihmeellinen, kun se on luonut uskomattoman upeita ja mielikuvitusta kiehtovia luontokohteita. Kirjan luontokuvaukset ovat todella kauniita ja kuvauksellisia sekä runollisia, joka myös yhdistää kirjailijan molempia kirjoja.

Seison keskellä metsää kivillä, joiden päältä joku on ehkä astunut veneeseen, veteen tai jäälle. Hänen elämästään ja maisemastaan ei ole jäljellä enää mitään, mutta kevätahavassa minun on yhtä helppo olla hän kuin minä, tähytä ulapalle ja arvuutella, milloin pyyntiretkeläiset palaavat.

Kirjan ihmissuhdekiemurat ovat myös tärkeä osa kirjan tarinankaarta molemmissa historiallisissa kertomuksissa.  Henkilömäärät on pidetty pieninä, joka myös kertoo suvun henkilöistä jotakin. Olen todella vaikuttunut kirjailijan molemmista teoksista, mutta pidän enemmän Kivitaskusta, jonka alku ja loppu kokoavat kirjan punaisen langan hienolla tavalla. Kivitasku viihtyy meidän saarellakin, joten olen kiitollinen siitä, että pikkuinen lintu sai olla näin upean kirjan nimenä.

Kivikin väsyy ajan mittaan, pakkanen halkaisee vuoreen säröjä, vesi valuu niihin ja jäätyy, halkeamat kasvavat vuosi vuodelta, ja lopulta tulee silmänräpäys joka on liikaa. Niin toimii luonto. On vain sattumaa, että marraskuisen yön jälkeen kallion pinnasta erottaa tietyssä valossa nuoren naisen sivuprofiilin, ummistetut silmät, nenän ja aavistuksen verran hymyilevän suun.

Anni Kytömäki, Kivitasku *****
Gummerus 2017
s. 645

Kytömäki Anni: Kultarinta

tiistai 15. elokuuta 2017

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


Käsivarret lepäävät mutta jalat ohjailevat, kädet puristavat laudan reunoja, ylävartalo aavistuksen verran koholla ja leuka pystyssä, Simon Limbres kelluu meressä. Hän odottaa. Ympärillä kaikki aaltoilee, suuria meren ja taivaan kaistaleita ilmestyy näkyviin ja katoaa joka kerta kun meren pinta keinahtaa hitaasti ja raskaasti, kuin basalttimassa.

Luin ranskalaisen Maylis de Kerangalin moneen kertaan palkitun Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät teoksen, ja vielä nytkin kirjan lauseiden aaltomainen kuohunta ottaa valtaansa ja vie mennessään, tuo tullessaan raadeltuna. Kirjan päähenkilö, nuori Simon Limbres, harrastaa lainelautailua ja kirjan alku kertoo juuri tästä harrastuksesta, ja viimeisestä lainelautailumatkasta ystävien kanssa.

Kirjan toinen päähenkilö on Simonin sydän, josta kirjailija on kertonut ensimmäisen kappaleen. Kappale on siitä erikoinen, että siinä on 28 riviä ja kappale on yksi ainoa lause, piste on näiden rivien lopussa. Kirjailija rakastaa selvästi pitkiä lauseita, joiden matkassa viihdyin erityisen hyvin, vaikka yleensä pitkät lauseet ovat rasittavia, koska ei enää muista mitä siinä alussa haluttiin  kertoa. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin tarinaltaan sellainen, että siihen sopivat pitkät lauseet kuin aaltojen pauhu, tai tasainen tyyni merenkäynti, tai sydämen jatkuva pumppaaminen siitä hetkestä, kun synnytään, siihen hetkeen kun kuollaan.

Eivät ne tee hänelle pahaa, eivät mitään pahaa. Mariannen ääni tulee kankaan suodattamana ja Sean päästää irti hänen käsistään ottaakseen hänet syliin, hänen nyyhkytyksensä yhtyy luonnon hengitykseen, hän nyökkää, hyvä on, meidän pitää nyt palata sinne.

Marianne ja Sean ovat Simonin vanhempia, ja heidän pitää päättää juuri sellaisella hetkellä, kun suru ja tragedia ovat iskeneet päälle, poikansa elinten luovutuksesta. Kirja kaivelee tunteiden syvimmät salaisuudet, petolliset ja kauheat pelot tuonpuoleisesta, kun haluaa elätellä toivoa jälleennäkemisestä, ja haluna nähdä oma lapsi juuri sellaisena kuin hän oli eläessään. Simonissa ei näy merkkejä aivokuolemasta, sillä hänen vahva sydämensä lyö voimakkaasti ja pitää kehon nuoren nukkuvan pojan kehona, ei kuolleen ihmisen kehona. Päätös on siis valtava tragedia vanhemmille.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on loistava kirja kaikesta surusta huolimatta, sillä kirjailija kannattelee lukijaa matkan aikana. Tunnen, että minä elän. Elämä annetaan meille, mutta se voidaan silmänräpäyksessä ottaa meiltä pois. Tarina kertoo erään pojan kuolemasta ja mitä sitten tapahtui. Kirja koskettaa lukijan tunteita ja herättelee kysymyksiä omista eettisistä valinnoista, kirja on kertomus rakkaudesta ja elämästä, jota sydän ylläpitää.

Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät *****
Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016
s. 255
Réparer les vivants 2014

maanantai 14. elokuuta 2017

Lone Theils: Kohtalokas merimatka


Mies vääntäytyi esiin myyntitiskin takaa. Hän oli isokokoinen mutta liikkui yllättävän ketterästi puikkelehtiessaan hylättyjen huonekalujen ja kuolinpesistä hankittujen loppuun kuluneiden tavaroiden välistä.

Huomasin kirjakatalogeissa, että tanskalaiselta Lone Theilsiltä on tulossa jatkokirja Nora Sand sarjaan, joten valitsin lennokkaasti lentomatkalle kirjasarjan ensimmäisen teoksen nimeltään Kohtalokas merimatka. Tämä esikoisdekkari on kiinnostanut kovasti varsinkin päähenkilönsä toimittaja Nora Sandin vuoksi, joka on sopivan näppärä ja nenäkäs, itsenäinen ja tehokas tutkijaluonne, ja jota ei juuri pelota mennä epämääräisiinkään paikkoihin. Aivan kuin nuorempi Miss Marple. Sarjan ensimmäisessä kirjassa seikkaillaan sekä Englannissa että Tanskassa tiiviiseen tahtiin.

Siinä oli kaksi tyttöä samassa kuvassa. Hymyilevä blondi, joka oli vähän pullean oloinen mutta kaunis. Hänen vieressään tummatukkainen hontelo tyttö, joka kyräili valokuvaajaa kulmien alta.

Tarinan taustalta löytyy tositarina amerikkalaisesta sarjamurhaajasta, jolla oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Yksi valokuvista liittyi Tanskaan. Lone Theils on kirjoittanut sutjakkaan ja sujuvan dekkarin,  jonka seurassa lentomatkat ja odotusajat kuluivat mukavasti. Lone Theils  on työskennellyt tanskalaisen Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana, joten hänellä on omakohtaista aineistoa Nora Sandin työtehtävistä tanskalaisen nettilehden ulkomaantoimittajana Lontoossa.

Reipas päähenkilö Nora Sand löysi antiikkiliikkeestä ostamastaan vanhasta matkalaukusta tyttöjen valokuvia ja yhdessä kuvassa oli tutun näköisiä nuoria tyttöjä englannin lautalla. Tytöt katosivat lautalta. Katoamisesta oli kulunut jo pitkä aika, mutta aina välillä lehdet kaivoivat jutun  esille. Nyt Noralla oli aikaa paneutua katoamismysteeriin. Avukseen hän sai lapsuuden ystävänsä ja ihan selvästi dekkarin sivuilla alkoi sydämen sykkeet kiihtyä ja romantiikanpölyä sai pyyhiskellä dekkarin sivuilta. Romanttinen dekkari, ei hassumpaa.

Lone Theils, Kohtalokas merimatka ***
Suom. Kari Koski
Aula & Co pokkari 2017
s. 379
tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden 2015

Tanskan ja Englannin väliä ovat matkanneet Noran matkassa mm. Annika ja Henna


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkosia O - U


Kesäaakkoset jatkuvat!

O = Oosta tulee aina mieleen entinen kotikaupunkini Oulu, jossa käyn aika tiiviiseen tahtiin. Olen allerginen ja Oulun ilma ei sovi minulle, mutta voiko ihanampaa kaupunkia olla. Siellä asuu niin paljon sydämellisiä sukulaisia, ihania ystäviä ja kavereita, jotka ovat aina kavereita ja jutustelu jatkuu edelleen. Oulussa ruukataan tavata Toripolliisin luona torilla (ps. kuva). Torilla mennään sitte kahaville tai syömään muikkuja tai nykyisin Pannukakkutalloon syömään pannukakkuja täytteellä tai iliman ja aina paistaa aurinko.

P = Puutarhanhoito on intohimoni, harrastukseni ja kuntoilumuotoni. Meillä on kaksi puutarhaa: toinen on kotipiha, pieni rivitalopiha, joka on aika täynnä ja kokee jatkuvasti muodonmuutoksia. Kesäkoti on kuivassa saaressa ja piha on vanha pelto, jossa on kasvatettu kymmeniä vuosia tomaatteja (40 000 tainta kesässä). Lisäksi siellä on vanhoja omenapuita ja kaikenlaista mitä minä olen istuttanut. Harmi vaan istutukset maistuvat myös muille herkkusuille mm. myyrille, rusakoille, peuroille ja linnuille.

Q = Queen ja Bohemian Rhapsody, Queen ja We are The Champions, Queen ja Somebody to Love. Queen oli  niin kova bändi, aivan uskomaton laulusolisti Freddy Mercury ja laulut ja melodiat, lyriikka. Upeeta, mahtavaa, huippua!

R = Tähän laitan rakkaudella oman rakkaan. Oma rakas ja nimikin alkaa R:llä. Rehellinen, romanttinen ja rohkea (tämä oli hänen oma R-adjektiivi itsestään).

S = Saari. Yksinkertaisesti saari vei sydämeni, kun kävin siellä ensimmäisen kerran silloisen miesystäväni,  nykyisen mieheni seurassa tutustumassa vanhan jo koirien taivaassa tepsuttelevan Andyn kanssa. Rohkelikkona uskalsin merimatkalle suurten aaltojen keskelle ja parkkeerasimme pikkuisen koppiveneen rötiskön laiturin kupeeseen. Andy luuli olevansa merihädässä ensimmäisten matkojen aikana, mutta kyllä siitä reipas venekoira tuli. Makoili takakannella ja ihaili aaltoja ja tuulta. Saarenhan hän omi sitten itselleen.
Niin, olimme ensimmäisessä kerrassa käymässä saaressa ja laiturilta kuljin upeaa syreenikujaa pitkin pihalle, jossa kasvoi metrin korkuinen juolavehnäs. Talo oli rappiolla, samoin sauna, mutta uusi sauna oli valmistumassa. Meni vielä 3 vuotta, kun valmistui. Siitä se sitten alkoi ja laajeni – maalaukset, remontit ja puutarhatyöt, joihin minä keskityin ja mies keskittyi saunaan. Ei sitä kesässä paljon ehdi! Ei uskoisi enää samaksi paikaksi!

T = Ain laulain työtäs tee! Oulussa olin terveysalalla töissä, mutta Turussa menin yliopistoon ja vaihdoin opetus- ja kasvatusalalle. Olen muuten saanut laulaa paljon enemmän työpaikoilla sen jälkeen, kun valmistuin.

U = Nyt on ihan  pakko laittaa uhanalaiset eläimet, koska tykkään eläimistä. Olen seurannut mielenkiinnolla Kiinan Suomelle lahjoittamaa Panda-projektia. Siis oikeasti Suomeen on tulossa sellainen uhanalainen Panda-karhu! Onhan se tietysti sööttiä ja lapsille kiva ja aikuisillekin, mutta vankilaoloihinhan se on tulossa. En vieläkään ole toipunut niistä Ranuan eläinpuiston jääkarhuista. Oliko ihan pakko tuoda uhanalaiset jääkarhut Suomeen? Perhoset ja mehiläiset ym. öttiäiset alkaa olla sukupuuttoon kuolleita ihmisten myrkkyjen toimesta ja lintujen ja kalojen vatsat ovat täynnä muovia, kun vesistöissä lilluu muovia tonneittain! Ugh!

Haaste on Ja kaikkea muuta-blogin Minnan ideoima kesähaaste aakkosten mukaan.


perjantai 11. elokuuta 2017

Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli


Vaahteramäellä asui poika, jota sanottiin Vaahteramäen Eemeliksi. Hän oli villi pieni jukuripää, ei ollenkaan tuollainen kiltti lapsi kuin sinä. Vaikka kiltin näköinen Eemeli oli – oikein kiltin näköinen. Silloin kun ei kiljunut. Eemelillä oli pyöreät sinisilmät ja pyöreät punaposket ja vaalea villava tukka. Kaikki oli niin kiltin näköistä, että Eemeliä olisi luullut kerrassaan pikku enkeliksi. Mutta jos luuli niin erehtyi.

Ruotsalainen Astrid Lindgren  (1907-2002) on kirjoittanut valtavan määrän lastenkirjoja, joista ensimmäinen Riitta-Maija keventää sydäntään julkaistiin 1944. 1945 ilmestyi Peppi Pitkätossu ja Lindgren työskenteli tuossa pienessä kustantamossa, joka julkaisi hänen kirjansa eläkkeelle asti. Vaahteramäen Eemeli julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1963. Eemelin uudet metkut, Eläköön Eemeli, Se Eemeli, se Eemeli, Eemeli ja Liinan poskihammas, Eemeli ja pikku Iidan metku, Eemelin metku nro 325 ja Eemeli ei kitsastele ovat sarjan jatkokirjoja. Kuten monella muullakin Lindgrenin lastenkirjalla, myös Vaahteramäen Eemelillä on esikuvansa. Eemeli oli Astridin isän Samuel Augustin lempihahmo ja suurimman osan kirjojen tapahtumista kirjailija kuuli isältään.

Kissankulman talossa asui Eemelin lisäksi isä, äiti, pikkusisko, renki ja piika sekä iso lauma kotieläimiä. Eemeli oli vikkelä  poika tekemään metkuja ja tässä kirjassa kerrotaan mm. miten Eemeli laittoi keittokulhon päähänsä ja hinasi pikkusiskonsa lipputankoon. Yleensä isä rankaisi Eemeliä viemällä hänet verstashuoneeseen joksikin aikaa miettimään kepposiaan. Verstashuoneella ollessaan Eemeli vuoli puu-ukkeleita ja niitä näytti syntyvän jatkuvasti lisää.

Menkööt suolle tylsine pitoineen, Eemeli mutisi. – Isä saa nostaa lipun  miten vain haluaa. Minä ainakin vuolen uuden puu-ukkelin ja olen vihainen ja kamala koko ajan.

Isä toivoi, ettei Eemeli tekisi kujeita toista kertaa, ja harvoin hän teki samaa kepposta kahta kertaa, sillä hän oli taitava keksimään uusia koko  ajan. Äitikin oli jo huolissaan, kun koulukin pian alkaisi, että miten se Eemeli pärjää koulussa, kun on niin tuhma. Eemeli lupasi olla metkuilematta.

- Mutta ei se ihan varmaa ole!

Eemeli on aina ollut yksi lastenkirjojen lemppareitani. Pikkuveljeni oli pienenä ihan Eemelin näköinen ja kova metkuilemaan ja tekemään kepposia. Minulla on siis ollut ikioma Eemeli pikkuveljenä.

Astrid Lindgren, Vaahteramäen Eemeli *****
Suom. Aila Meriluoto
Kuvitus Björn Berg
Wsoy 1973  8. Painos
s. 108
Emil i Lönneberga 1963


Osallistun tällä lastenkirjalla Luetaanko tämä? -blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.


1. Kauan sitten asui maalla pikkupoika villi,

Kissankulman kauhuksi häntä kutsuttiin.

Lähellä jos jossain alkoi soida palopilli,

epäilykset kohdistui heti Eemeliin.



Voi herranjestas, minkälainen lapsi oli hän!

On hyvä, ettei Eemeleitä ole enemmän.

Sing duuduldei, sing duuduldei, sing duudulduuduldei

Sing duuduldei, sing duuduldei, sing duudulduuduldei!


2. Kesäkeittopataan teki kerran sukelluksen

Eemeli, mut jäi kiinni hörökorvistaan.

Se on hyvä, isot korvat esti tukehduksen,

mutta kulho päässään hän joutui sairaalaan.

Voi...



3. Eemeli sai ajatuksen kerran toukokuussa:

lipputankoon kiskaisi pikkusiskon hän.

Iida kiikkui ylhäällä kuin käpy kuusipuussa:

sieltä näkee varmasti paljon enemmän.

Voi...



4. Kaikki Eemelimme temput historiaan jäivät,

niistä silmät pyöreinä nytkin puhutaan.

Arestissa aikoinaan hän istui monet päivät,

mutta kiltti ollut ei edes silloinkaan.

Voi...

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Tämä meidän viimeinen matkamme suunniteltiin osuvasti viime tipassa, mikä on eläkeläisten ylellisyyttä. Olen iloinen siitä, että päätimme lähteä tälle matkalle, vaikka kaikki (lääkäri, lapset) kielsivät meitä. ”Olen ehdottomasti, ehdottomasti kaikenlaisia matkoja vastaan, Ella”, tohtori Tomaszewski, yksi minua paraikaa hoitavista sadoista (siltä minusta ainakin tuntuu) lääkäreistä sanoi vihjatessani, että saattaisin lähteä mieheni kanssa matkalle. Kun mainitsin tyttärelle ohimennen ajatuksen edes viikonloppumatkasta, hän käytti sävyä, jolla yleensä puhutellaan tottelematonta koiranpentua. (”Ei!”)

Amerikkalaisen Michael Zadoorian Viimeinen loma sisältää siis Ellan ja hänen miehensä Johnin roadripmatkan, jolle he karkasivat. Ella sairasti parantumatonta syöpää ja oli aika rähjäisessä kunnossa, John oli kehollisesti hyvässä kunnossa, mutta sairasti Alzheimeria. Johnilla oli vielä ajokortti tallella, siispä matkaan ja nopeasti ennen kuin kukaan nappaa kortin pois. Ella oli matkan aivot, kertoi minne ajetaan ja missä pysähdytään, milloin nukutaan jne. Ja John hoiti ajamisen asuntoautolla pitkin Route66:a kohti Tyyntä valtamerta ja Disneylandia.

Ja noin vain, entinen John katoaa. Näin se tapahtuu. Toisinaan saan pitää hänet muutaman minuutin ajan aamulla, muutaman suurenmoisen hetken ajan, kun hän on oma itsensä, aivan kuin hänen mielensä olisi unohtanut olla muistamaton. Sitten yhtäkkiä on kuin koko keskustelua ei olisi käytykään. Minun pitäisi tottua tähän, mutten totu.

Ella ja John ovat matkustaneet aina lomilla asuntoautolla, ensin kaksin tai ystävien kanssa, sitten lasten kanssa ja myöhemmin ystävien kanssa. Ella on tottunut kartanlukija ja Johnin on helppo ajaa, kun ohjeet tulevat napakasti. Ellaa surettaa kovasti miehensä Alzheimer, ketäpä ei surettaisi. Koko elämä unohtuu. Ella on ottanut matkalle mukaan vanhat diat ja he katselevat iltaisin kuvia matkoiltaan, joskus John muistaa jotakin, yleensä ei. Viimeinen yhteinen loma, viimeiset muistot, hauraat elämät, mutta sisukkaasti matka jatkuu paikasta toiseen.

Michael Zadoorianin Viimeisestä lomasta on tehty elokuva ja sen päähenkilöinä esiintyvät loistavat Helen Mirren ja Donald Sutherland. Haluan ehdottomasti nähdä tämän parin yhdessä valkokankaalla ja keskustelemassa tai inttämässä keskenään. Molemmat roolit ovat vaikeita, mutta näiltä näyttelijöiltä luonnistuu Ellan ja Johnin matka hienosti ja uskon, että he tekevät kirjan tunnelmasta poikkeuksellisen unohtumattoman. Muistisairaudesta tuli mieleeni eräs mielikuvituksellisen herkkä kirja, josta pidin todella paljon, Emma Hooperin Etta ja Otto, Russel ja James. Etta oli 82-vuotias muistisairas vanhus ja hän käveli Kanadan läpi valtamerelle. Viimeisessä lomassa pyritään myös matkustamaan pitkä matka ja saavuttamaan valtameri. Olen ollut muutaman kerran valtameren keskellä ja kieltämättä olo on ollut valtavan hieno. Valtameressä on jotakin uskomatonta alkuvoimaa, jonka pelkkä läheisyys antaa sisäistä voimaa.

Michael Zadoorian, Viimeinen loma ****
Suom. Virpi Kuusela
Harper CollinsNordic 2017
s. 288
The Leisure Seeker 2009

maanantai 7. elokuuta 2017

Gard Sveen: Raskaat varjot


Norjalaisen Gard Sveenin esikoiskirja Raskaat varjot nappasi vuonna 2014 parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Kirja sisältää osittain dokumentaarisen pohjan, sillä Sveen oli kiinnostunut tunnetusta vastarintaliikkeen taistelijasta Kai Holstista ja hänen kohtalosta. Dekkariin on sisällytetty Holstin tarinaa ja dekkari kulkee vuoden 2003 ja vuoden 1942-45 välillä. Kirja olisi toiminut hyvin myös molemmissa aikatasoissa yksistään, mutta tällaisenaan todella hyvä ja toimiva, suorastaan pelottava, ainakin sota-aikana.

Uskomatonta. Että kaikista ihmisistä juuri hän oli saattanut tehdä jotain tällaista. Tämä lyhyt selonteko oli väärennetty asiakirja, ja silti hän tunsi vain pienen piston omassatunnossaan kuin hänen oma uransa muka olisi arvokkaampi asia kuin edesmenneen, luultavasti surmatun, ihmisen oikeamielinen kohtelu.

Vuonna 2003 löydetään kolme sota-ajalta peräisin teloitettua ihmistä, joiden tutkimus kiinnostaa kovasti yksinäistä keski-ikäistä rikostarkastaja Tommy Bergmannia. Teloitettujen henkilöiden nimet selviävät yhden henkilön esineen avulla. Pian lähiseudulla tapahtuu todella väkivaltainen ja raaka teloitus natsipuukolla. Tommyn päivät ovat kiireisiä ja tutkimuksen vaiheissa hän lentää Tukholmaan ja Berliiniin haastattelemaan tutkimuksissa esille tulevia henkilöitä. Liittyvätkö menneisyyden ja nykyisyyden henkirikokset toisiinsa, paljon mahdollista. Tommyn oma elämä on ikävässä vaiheessa, asiat voisivat olla paremminkin. Kirjailija on kirjoittanut uudelle sarjalleen erikoisen tyypin. Jos dekkari kertoisi vain Tommysta, olisin jättänyt kirjan kesken, mutta sota-ajan kuvaukset olivat niin vahvoja ja veivät mennessään, ja yritin sinnitellä nykyajan kuvausten kanssa.

Luoja armahtakoon  sieluasi, Agnes kuiskasi.
Ei auttanut. Askeleet lähestyivät vääjäämättömästi.
Enää yhdeksän porrasaskelmaa. Hän tiesi, koska oli laskenut. Ei voinut olla enempää kuin yhdeksän.
Enää yhdeksän askelmaa jäljellä hänen elämästään.
Myrkkykapseli painoi ikeniä. Nyt, se täytyy tehdä nyt.

Nuori nainen, vastarintaliikkeen vakooja Agnes, eli natsimiehityksen vuosina jatkuvasti kauhun hetkiä. Hänet oli koulutettu eliminoimaan natseja, mutta jostakin syystä hänen kauneuttaan ja naisellisia avuja käytettiin hyödyksi vain natsien seuralaisena. Ajat olivat raastavan kireitä ja arvaamattomia. Jokainen ilmiantoi ihmisiä ja vastarintaliikkeen henkilöitä teloitettiin koko ajan. Kuka oli ilmiantaja. Joko oli Agneksen vuoro joutua teloitusryhmän eteen. Todella hyvä dekkari, enkä ihmettele yhtään, että kirja voitti Lasiavain-palkinnon. Kirjassa syvennytään Norjan miehitykseen ja vaiettuihin teloituksiin, joilla oli yhteyksiä vuoteen 2003. Huippudekkari, jonka juonenpunonta onnistui uskomattomalla tavalla.

Gard Sveen, Raskaat varjot ****
Suom. Arja Kantele
Bazar 2015
s. 557
Den siste pilegrimen 2013

lauantai 5. elokuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Vielä kaiken jälkeenkin on vaikea käsittää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Yritän kirjoittaa juuri niin kuin asiat menivät, mutta huomaan muuttavani nimiä suojellakseni syyllisiä. Mietin syöksikö Jedda minut jollakin tavoin lopullisesti raiteiltani, vinoon kohtisuorasta, tuomittuna näkemään elämän vääristyneenä.

Yllä oleva lainaus on Hilary Mantelin novellikirjasta Margaret Thatcherin salamurha. Novellin nimi on Anteeksi, että häiritsen. Novellin päähenkilö asuu Saudi-Arabiassa ja viettää siellä erittäin eristynyttä elämää, johon hän oli oppinut, mutta sitten tapahtui jotakin mikä vei mielenrauhan ja yksityisen rauhan, yksinäisyyden, johon päähenkilö oli tottunut. Hänen kotiinsa ilmestyi jatkuvasti eräs henkilö, mutta päähenkilö ei pystynyt kieltäytymään ja olemaan epäkohtelias ja kieltämään vierailut. Luultavasti niin ei olisi edes saanut tehdä kyseisessä maassa.

Mies tallasi lasinsirujen päälle päästäkseen hänen luokseen, murskasi niitä kuin jäätä. Ajatteli, että nyt oli tullut paikka hänen läimäyttää vaimoaan, joka vain teeskenteli säikäyttääkseen hänet…

Seuraava novelli on nimeltään Pilkku ja kertoo pettämisestä ja mitä siitä voi seurata. Kirja sisältää 11 novellia nykyaikaan liittyvistä tapahtumista. Kirjan tekstit ovat rumankauniita, sillä hieno teksti ja rumat tarinat tekevät novelleista ikävää realismia. Novelleissa hyväksytään mm. laittomia tapahtumia, ja ummistetaan silmät ikävyyksiltä, jopa väkivallalta. Viimeisin novelli kertoo yhdestä tällaisesta, jossa ulkopuolinen henkilö jopa innostuu väkivallasta: Margaret Thatcherin salamurha : 6.4.1983

Ihastuin Hilary Mantelin muisteluihin omasta elämästä kirjassa Vain varjo häälyväinen. Päätin lukea lisää kirjailijan teoksia ja tämä novellikirja oli sopivasti saatavilla. Kirjan novellit eivät ole kaunista luettavaa, ja päällimmäiseksi mielikuvaksi novelleista nousi inho, mutta toisaalta realistinen ote maailmanmenoon. Kenen kantti kestää, kuka on heikoin lenkki pitäisi muuttaa Hilary Mantelin novelleissa muotoon kenen kantti kestää, kuka on vahvin lenkki. Arki/inhorealismia olkaa hyvät.

Hilary Mantel, Margaret Thatcherin salamurha ***
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2017
s. 178
The Assassination of Margaret Thatcher 2014

Lue mitä Takkutukka  ja Opus eka bloggaavat kirjasta.
Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2 . 11 novellia.
Peukutan novellien sävyä, joka toistuu tarinasta toiseen yhtä inhottavana realismina ja hyvin mahdollisena ihmiskäytöksenä arkielämässä.

perjantai 4. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?


Jos vain voisin olla oksentamatta…
Jos vain voisin näyttää niin normaalilta, että minut päästettäisiin koneeseen…
Sitten tämä kesä voisi alkaa. Saisin olla äidin kanssa ja ottaa selville, mikä meni pieleen ja miten saisin hänet tulemaan takaisin, ja alkaa tuntea itseni taas kokonaiseksi.

Holly Bournen nuortenkirjasarjan toinen osa alkaa räväkästi lentokenttäkohtauksesta. Kirja kertoo tyttökolmikosta ja nyt on vuorossa Amberin kesäloma ja mahdollisesti tutustuminen raittiiseen äitiin. Amberin äitihän on alkoholisti ja muuttanut Amerikkaan ja jättänyt tyttärensä isänsä luokse. Amber on joutunut pienestä asti selviämään äitinsä alkoholiriippuvuuden kanssa. Kirjassa Mikä kaikki voi mennä pieleen? ei kaikki mene pieleen, mutta Amber on tottunut elämässään siihen, että kaikki menee pieleen. Hän kipuilee äitinsä jättämien ongelmien parissa, joita nykyinen perhe pahentaa. Onneksi on tervejärkiset ystävät olemassa, joista sarjan ensimmäisessä kirjassa Oonko ihan normaali? Kerrottiin Eviestä. Kolmas kirja ilmestyy alkuvuodesta 2018 ja se kertoo Lottiesta ja on nimeltään Mitä tytön täytyy tehdä?

Tämä reipas tyttökolmikko jakaa keskenään kaiken ja on perustanut Vanhojenpiikojen kerhon, joka perustuu feminismiin. Amberin tarkoitus olisi tarkkailla kesälomallaan amerikkalaista feminismiä tai miten se eroaa englantilaisesta, onko Amerikassa feminismiä. Amberin pitää kuitenkin kiireisenä kesäleiri, jota hänen raitistunut äitinsä ja äidin aviomies pitävät. Amber on palkattu leirille ohjaajaksi. Leirin kaikki ohjaajat ovat nuoria ja joukossa on upeita amerikkalaisia poikia. Feminismin tarkkailu jää pakostakin sivuseikaksi, mutta skypepuhelut ystävättärien kanssa pitävät jalat maassa ja pään pilvissä, sillä ihastusta alkaa olla ilmassa puolin ja toisin.

Tuomittu menemään pieleen:
Ei aikaa
+
Ei yksityisyyttä
+
Kyltymätön halu viettää
jokainen sekunti kahdestaan

Holly Bournen kirjat ovat hauskoja ja koomisia samalla kun ne käsittelevät nuorten kipeitäkin asioita ihastumisesta, tunne-elämästä ja perheasioista sekä ystävistä, ne ovat suoraan nuorille kirjoitettuja ja varmaan parhaiten niitä ymmärtävät nuoret. Amber vaikuttaa ikäistään nuoremmalta, vaikka on jo 17-vuotias. Tietyissä asioissa hän on ikäistään vanhempi, sillä hän on oppinut selviämään yksin. Kirjan asetelmat ja rakenne on hyvin koottu. Jokainen kappale alkaa samalla tavalla eli Tuomittu menemään pieleen ja alle on kirjattu kappaleessa käsiteltävät asiat. Räväkkää menoa kesäleirillä, uskon että nuoriso tykkää kirjasta.

Holly Bourne, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ****
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017
s. 448
How Hard Can Love Be? 2016 
Nuortenkirja

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

torstai 3. elokuuta 2017

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä


Sinikka Nopola on tullut tunnetuksi lastenkirjoista, joita hän on kirjoittanut siskonsa Tiina Nopolan kanssa. Onko teillä tämmöistä? teos on ensimmäinen Sinikka Nopolan kirjoittama aikuisten kirja, jonka luin. Arja bloggasi Onko teillä tämmöistä? teoksesta ja kiinnostuin kirjasta kovasti. Kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä ja pinttyneitä tapoja, kirja suorastaan huiskauttaa hämähäkin verkot silmäkulmista ja katse kirkastuu ja näköalat laajenee. Arja kertoi bloggauksessaan miten pakastimen puhdistus laajeni aika laajaksi operaatioksi, sillä siivotessa silmään tarttui kaikkea sellaista mikä alkoi häiritä silmää. Tämä liittyy tuohon kirjan otsikkoon.

Meillä on tämmöistä : Meidän saarikoti on vanha, jostakin 30-luvulta ja sitä on laajennettu 40-luvulla. No aikojen kuluessa sinne on kuskattu kaikki suvun vanhat huonekalut, telkkarit, pakastimet ym. arvottomat roinat, joten tavaraa on, vaikka on me sitä viety veneellä romukeräämöihin ja poltettu, mutta se ei näköjään ikinä lopu nyt kun nuoriso on keksinyt tuoda tavaransa sinne. Pitänee laittaa kyltti, että tänne jätetyt tavarat poltetaan.

Viimeksi, kun mies aikoi polttaa tavaraa ajattelin heitellä yläkerrasta vanhaa romua polttokasaan. Loppujen lopuksi heitin ikkunasta pihalle kolme sohvaa, neljä nojatuolia, kirjahyllyn, sohvapöydän, 10 patjaa, ainakin 10 mattoa, vessankaapin, lehtilaatikoita täynnä lehtiä jne. Ne lehdet paloivat hassusti, sillä koko taivaalle levisi lehdenpalasia. Onneksi oli sadepäivä. Meillä on siis tällaista, että meillä molemmilla mopo karkaa käsistä homma kuin homma. Kyllä minä niin odotan seuraavaa sadepäivää. Siis siellä yläkerrassa ei ole voinut tehdä mitään, kun sitä on pidetty varastona. Ehkä minä saisin sinne pienen kirjastohuoneen.

Nipvet jatkoi Novellihaastetta ja ajattelin täräyttää kaikki nämä hauskat ja tragikoomiset esseet, kolumnit ja novellit siihen haasteeseen, sillä kunnon rajoja onko kirjoitus jokin näistä ei ole, vaan tarinat ovat yhtä määrittelemättömiä kuin tyylilajit, joista löytyy satiiria, ironiaa ja komiikkaa. 71 kirjoitusta on hyvä saldo novellihaasteeseen. Nopolan Sinikan kirjassa nyt sattui olemaan niin monta kirjoitusta, jos laskin ne oikein.

Eniten pidän Anskusta ja Perasta ja niitä tarinoita on yhteensä 16. Pari jaksaa olla eri mieltä jokaisesta asiasta. Pera on positiivinen ja Ansku negatiivinen, Pera puhuu aidasta ja Ansku aidanraoista ja jokainen tarina päättyy samalla tavalla, kun Pera sanoo: Asia selvä.

Minusta oli myös hauska muistella omia ensimmäisiä juttuja kirjoitusten tyyliin, joiden pääotsikko oli Mitä elämästä muistetaan, suosittelen muillekin lukijoille muistelemista:

Ensimmäinen nukkeni
Ensimmäinen lahjoitukseni
Ensimmäinen kirjani
Ensimmäinen spagaattini
Ensimmäinen virheeni
Ensimmäinen roolini
Ensimmäinen lääkärikirjani
Ensimmäinen ulkomaanmatkani
Ensimmäinen äänilevyni
Ensimmäinen lentoni
Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini
Ensimmäinen työpaikkani
Ensimmäinen ihastukseni
Ensimmäinen kannanottoni
Ensimmäinen paitapukuni
Ensimmäinen asuntoni


Voisin kertoa tuosta spagaatista, siis omasta spagaatista, sillä yritin jossakin vaiheessa osua jalalla kattolamppuun (?!). Ja minä osuin. Tosin lensin sen jälkeen lattialle ja taju hävisi, mutta minä osuin ja sen jälkeen se kattolampun potkiminen oli jo paljon helpompaa, niin että se ei särkynyt. Kyllä sitä on ollut jossakin vaiheessa ihan päätön. Sinikka Nopolan melkein yhtä hauskasta spagaatista voit lukea Onko teillä tämmöistä kirjasta? Uskon, että luet kirjaa suupielet ylöspäin.

Sinikka Nopola, Onko teillä tämmöistä? ***
Wsoy 2017
s. 175
lyhyitä tarinoita
Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2  71 lyhyellä tarinalla.
Peukutan kirjan hyväntuulen sävyä, vaikka joku muu olisikin pahalla tuulella, niin siihen ei kannata hypätä mukaan, sanoo vain niin kuin Pera, että asia selvä. 

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Gösta Knutsson: Minä, Pekka Töpöhäntä


Omaan lapsuuteni kuuluivat ruotsalaisen Gösta Knutssonin (1903-1973) Pekka Töpöhäntä-lastenkirjasarjan kirjat. Tämä vuoden 1985 teos Minä, Pekka Töpöhäntä näyttää hieman omituiselta, eikä ollenkaan oikean Pekan näköiseltä, mutta kyllähän tästä löytyi ne samat teemat mitä niissä perinteisissä Pekka Töpöhäntä kirjoissa aina on ollut. Timo Mäkelä (s.1951) on kuvittanut kirjan ja loppujen lopuksi aika hauskasti ja sarjakuvakirjatyyppisesti. Mäkelä on tunnettu sarjakuvapiirtäjä ja julkaissut useita sarjakuvakirjoja nimimerkillä "Timppa".

Olipa kerran kissa. Se ei ollut tuollainen merkillinen pitkäkarvainen kissa, jonka nimikin saattaa olla ulkomaalainen ja mutkikas, vaan ihan tavallinen, suomalainen, harmaa kissa, jolla oli helakanpunainen nenä, ja jos vilkaisi sen tassujen alle, huomasi, että sillä oli myös helakanpunaiset polkuanturat. Mutta yksi asia oli kovin surullinen. Sillä ei ollut ollenkaan häntää, vain pieni hännäntynkä, jota se huiskutteli ollessaan vihainen, ja sehän näytti tietenkin aika nololta, niin kuin hyvin ymmärrät.

Ensimmäinen Pekka Töpöhäntä-kirja ilmestyi Ruotsissa 1939 ja se käännettiin suomeksi 1943, joten kirjat ovat jo klassikkokirjoja ja niitä on luettu monessa sukupolvessa. Kirjoissa kissat ovat pääosassa ja he käyttäytyvät kuten ihmiset, pukeutuvat vaatteisiin ja kulkevat kahdella jalalla. Kissat on kuvattu hyvin sympaattisesti, mutta tietysti joukossa on myös ilkimyksiä, varsinkin Monni ja hänen kaverinsa Pilli ja Pulla, jotka tässäkin kirjassa tekevät metkuja, kiusaavat Pekkaa ja muitakin kissoja. Kirja on hyvin opettavainen ja jälleen nousee kiusaamisteema reippaasti esille. Mieleeni tulee vanha sananlasku: Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa. Monnille käy kyllä kalpaten näissä kirjoissa, vaikka hänen tarkoituksensa on kyllä kiusata Pekkaa ja saada kaikki muutkin mukaan kiusaajiksi.

Kirjassa Pekka käy Monnin, Pillin ja Pullan kanssa kalassa, tekee lumiukon, ja osallistuu K.M. kisoihin. Kirjasta voit lukea tarkemmin minkälaiset kisat olivat kyseessä. Pekka Töpöhäntä-kirjat ovat lapsenomaisia, hellyttäviä, rakastettavia ja opettavaisia. Suosittelen kirjaa alle kouluikäisille.

Gösta Knutsson, Minä, Pekka Töpöhäntä
Suom. Terttu Liukko
Kuvitus Timo Mäkelä
Gummerus 1985
s. 35
Kirjan teksti on Kiri, kiri, Pekka Töpöhäntä lastenkirjasta 

Osallistun tällä lastenkirjalla Luetaanko tämä? -blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.