sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin



Valmistaudun syntymääni. Aloitan möreän äänen, joka nousee pikkuhiljaa kirkkaaksi ammuuksi. Tyrskähdän nenän kautta nauruun. Se on pahinta, mitä voi tapahtua. Tero väläyttää hymyn, jonka sitten nopeasti peittää.
-Mitä se meidän Serafiina teutaroi?

Olavi Koistisen esikoiskirja Mies joka laski miljardiin sisältää miesten elämänvaiheisiin liittyviä novelleja. Aina ei kaikki mene niin kuin Strömsössä, vaan hakuammuntoja tapahtuu kaikille. Kirja sisältää 10 novellia. Yllä oleva lainaus on novellista Siilit tuijottavat. Kyseisessä novellissa mies on halunnut toteuttaa elämänsä fantasian, ja hänpä haluaa fantasiassa esiintyä eläimenä. Siilit tuijottavat novelli on niin omituinen, että en tiennyt pitäisikö nauraa sisäisesti vai ulkoisesti, mutta päätin sitten, että onhan se tietysti jokaisen oikeus pukeutua välillä fantasia-asuunkin. Novelliin sisältyy yksi kiperä paikka, jossa jännitin melkein yhtä kovasti kuin novellin päähenkilökin.

Seison Tyynen vieressä. Meikki tuoksuu, mutta tytöt nyt tuoksuvat eikä kikkeli sojota mihinkään.

Eerik Kokkonen on omanlaisensa tyyppi, ehkä hänelle on diagnosoitu jokin autismiin tai Aspergeriin liittyvä tauti. Hän viihtyy yksin ennemmin kuin muiden seurassa. Jostakin syystä hän osallistuu kuitenkin luokkakokoukseen, vaikka ei alunperin aikonut mennä sinne. Voi hyvin kuvitella miten kiusattu lapsi ja nuori Eerik on ollut. Kiusaamisteema on yksi kirjan teemoista. Kouluaika on se mikä jättää ihmiseen jäljen, vaikka ei haluaisikaan. Sitä kiusaamista on paljon yhteiskunnassa, eikä se liity vain kouluun, sillä myös työpaikoilla on vahva kiusaamiskulttuuri ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän häntä voidaan piilokiusata.

Esimerkiksi vanhukset eivät välttämättä osaa käyttää puhelinrobotteja pankeissa jne., josta yksi novelleista kertoo. Olen itse ihmetellyt, että miten vanhukset pääsevät lääkäriin, röntgeniin ja laboratorioon, kun itsekin välillä ihmettelen, että mistä ne varaussivut löytyvät tällä kertaa. Elämä ei välttämättä ole helpottunut kaikille sähköisten palveluiden tullessa kaikille käytettäviksi yhteiskunnan eri instituutioissa.

Luvun 1191001 kohdalla Raimo katsoi Maisan harsopaitaa sopraanorivistössä, nätti paita, kuin limonadipullon suusta avattaessa nousevaa usvaa. Maisan harsopaita oli siitä lähtien 1191001 ja oikeastaan myös Maisa ylipäätään.

Olavi Koistisen novellit ovat yllättävän raikkaita ja novellien miesnäkökulma on vahva, joka on mielestäni hyvä juttu. Kirjailija ei ole unohtanut elämän sivureunalla kulkevia miehiä, heitä, jonka sosiaalinen elämä yleensä unohtaa. On heitä, jotka valitsevat yksinäisen elämän itse, mutta on heitä, jotka elävät yksinäisyydessä, vaikka haluaisivat muuta. Novellien seurassa mieselämän valot ja varjot avautuivat erityisellä ja elämännälkäisellä tavalla.

Olavi Koistinen, Mies joka laski miljardiin ****
Kosmos 2017
s. 216
Novellikirja

Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2  

perjantai 8. joulukuuta 2017

Mauri Kunnas: Joulupukki


Kukaan ei enää muista, mistä ja miten Joulupukki on Korvatunturille tullut ja pukilta itseltään on asiaa turha tiedustella. Hän vain vaikenee hymyillen. (Mahtaako hän itsekään muistaa…)

Mauri Kunnaksen hauska Joulupukki kuvakirja alkaa kertomalla missä Joulupukki asustaa ja kenen kanssa. Korvatunturilta löytyy iso joukko tonttuja, jotka valmistavat koko vuoden lahjoja, jotka sitten jouluaattona kuljetetaan ympäri maapallon jokaiselle lapselle. Korvatunturin tonttulapset käyvät koulua, kuten kaikki muutkin lapset. Lukujärjestys on hieman erilainen kuin tavallisilla koululaisilla, sillä käsityötä on neljänä päivänä viikossa. Tonttulapsista tulee taitavia lahjojen tekijöitä, kun opettelevat sitä jo koulussa.

Muita Korvatunturin tonttuja naurattavat painotonttujen mustat näpit ja varsinkin heidän hullunkuriset tapansa palmikoida partansa tai solmia se pään päälle. Mikään muotioikku se ei kuitenkaan ole. Pitkä parta näet juuttuu helposti painokoneen telojen väliin tai uiskentelee vähän väliä painoväripuntussa.

Voi olla, että tänä päivänä Korvatunturin tontutkin ovat siirtyneet nykyajan teknologiaan ja vanhanaikaiset painokoneet ovat saaneet siirtyä museoon digitulostimien tieltä. Tonttujen nimet ovat hauskoja. Korvatunturilla työskentelee mm. Tammirauta-Taneli, Heimo, Topi Liimaparta, Ninni Nuttunen, Meeri-muori ja Aaretti.

Kesäloma vietetään kesällä ja tontuilla on silloin paljon vapaa-aikaa, kun aurinkokaan ei laske ollenkaan. Joulupukin harrastuksiin kuuluu ainakin ahkera kalastus ja lukeminen. Tontut harrastavat kaikenlaista näyttelemisestä ja soittamisesta lähtien.

Joulutorttujen ja piparkakkujen leipominen on pikkutonttujen mielestä jouluvalmistelujen kohokohta. Silloin on koulustakin vapaata. Parin päivän aikana syntyy melkoinen määrä erilaisia herkkuja, jotka kuitenkin aina loppuvat kesken. Tonttu-ukot kun pitävät vallan mahdottomasti makeasta.

Kirjan lopussa on Mauri Kunnaksen kertomus Joulupukki teoksesta ja omasta lapsuudesta. Joulupukin ansiota on, että kirjailija päätti jäädä ammattimaiseksi kirjailijaksi. Joulupukki on ollut uskomaton menestys  Suomessa ja maailmalla. Joulupukki oli Kunnaksen kolmas kuvakirja Suomalaisen tonttukirjan ja Koiramäki-kirjan jälkeen. Kaikki kolme kirjaa kertovat suomalaisesta perinteestä, historiasta ja kulttuurista. Kunnaksen isä oli puuseppä, jonka leluverstas oli heidän kotitalonsa kellarissa. Koko perhe osallistui lelujen tekoon.

Kunnaksen lapsuusajan lelumaailmasta löytyy runsaasti aihetta Joulupukki teokseen. Naapurustosta löytyi vastaavanlaisia verstaita ja mm. peili- ja kenkäverstas. Mikä ihanteellinen asuinpiiri luovalle lapselle. Joulupukki teoksen joulun ajan juhlintaan on Kunnas saanut vaikutteita omista suvun parissa mummolassa vietetyistä jouluista. Väkeä oli paljon. Paras joululahjakin on muistissa ja se oli isän tekemä keinuhevonen, josta löytyy myös kuva kirjan lopusta.

Mauri Kunnaksen Joulupukki on joulukuun mukavimpia kirjoja lukea. Kirjan voi laittaa joulun jälkeen hyllylle ja nostaa se taas esille seuraavan joulun lähestyessä. Kirja on iloinen ja kertoo Korvatunturin vuodesta ja touhusta, joka on kruunattu mielikuvituksellisella kuvituksella.

Mauri Kunnas, Joulupukki *****
Kuvitus Mauri Kunnas ja apuna Tarja Kunnas *****
Otava 2016
s. 52
ensim. painos 1981

Kunnas Mauri: Piitles

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Onnea Suomi 100 vuotta


Nocturne


 

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhotuu.


En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen. 


Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehväseppel vehryt, uus. 


En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

EINO LEINO


Onnea Suomi 100 vuotta!

 t. Mai ja Ozzy

tiistai 5. joulukuuta 2017

Jessica Knoll: Onnentyttö


Minäkin katsoin häntä: sulhastani. Sana sulhanen ei vaivannut minua yhtään niin paljon kuin sitä loogisesti seuraava sana. Aviomies. Se kiristi korsetin tiukemmalle, puristi sisäelimiä kasaan ja sai paniikin sykkimään kurkussani hälytysäänimerkin tahtiin. Voisin päättää, etten irrottaisi otettani veitsestä. Upottaisin sen nikkelistä ja ruostumattomasta teräksestä valmistetun terän (olin päättänyt, että pidin eniten Shunin muotoilusta) äänettömästi hänen vatsaansa.

New Yorkissa asuvan Jessica Knollin esikoiskirja Onnentyttö alkaa räväkästi ja sitä räväkkyyttä kestää kirjan loppuun asti. Jossakin vaiheessa kirjaan ilmestyy trillerimäisiä aineksia, jotka kiemurtelevat kirjan henkilöiden ympärillä pahaenteisesti. Kirjan sivuilta on odotettavissa sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja myöskin nuoruudessa koettuja traumoja. Nykyisyydessä kirjan päähenkilö Ani on menossa naimisiin seurapiirisulhasensa kanssa, mutta menneisyys pitää lujassa puristuksessa. Siihen ei auta menestyvä työ naistenlehden toimittajana, siihen ei auta upea trimmattu ulkonäkö, siihen ei auta kaunis koti ja iso vaatekaappi täynnä huippukalliita designvaatteita, siihen ei auta terapia. Anin kanssa ei kannata lässyttää.

Tiedän kyllä, ettei yhdenkään naisen pitäisi langeta siihen vanhaan uskomukseen, ettei nainen ole kukaan eikä todella ”onnistunut elämässään”, ennen kuin on saanut sormuksen sormeensa. Tiedän hitto vie Naiset ja menestymisen tahto-oppaan ja vastaavat. Tiedän, että minun pitäisi olla tällaisen yläpuolella, itsevarmempi ja itsenäisempi nainen. Mutta en ole. Onko selvä? En vain ole.

Ani on menestynyt elämässä hyvin ilman seurapiiritaustaa ja rikkaita vanhempia, eikä suvusta löydy uutta eikä vanhaa rahaa. Ani on menestynyt opiskelemalla ja käymällä ns. oikeat koulut. Yhdysvalloissa oikeilla kouluilla ja vanhempien varakkuudella on suurempi merkitys kuin sillä, että olet itse menestynyt, sillä sitä myös Ani hakee statukseensa, oikeaa nimeä ja sen hän saa tulevalta sulhaseltaan vanhan perintösormuksen kera, vaikka sulhanen on siinä ja siinä pysyykö siedettävyyden rajoissa. No ei Anikaan mikään helppo tapaus ole luonteeltaan. Kokemukset ovat kovettaneet luonnetta. Anissa on sellaista särmää ja säpinää, että ei sitä ihan jokaisesta oljenvaaleasta langanlaihasta seurapiirikaunottaresta löydykään. Ehkäpä se on se italialainen verenperintö, joka on pitänyt pinnalla kaikesta pahasta huolimatta.

”Hyvä sisar John, minulla menee mainiosti uudessa koulussani ja olen löytänyt pojan, jonka haluaisin vievän neitsyyteni. Kaikesta tästä saan kiittää yksin sinua!”

Näin Ani eli TifAni mietti 14-vuotiaana ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa. Hyvin meni, kun oli varpaisillaan nokkavien oppilaiden edessä. Koulussa oli selvä hierarkia ja kiusaaminen oli sen mukaista. Uusi tyttö joutui heti maalitauluksi. Luvassa oli paljon pahaa. Mutta TifAnin tapauksessa käy vanha sananlasku, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Kirjan kansikuvassa on lause, jonka allekirjoitan mielelläni, sillä luin kirjan yhdellä istumalla kannesta kanteen. Kirjan kirjoittaja Jessica Knoll on toimittaja ja hän on kirjoittanut ihmissuhteista, seksistä ja psyykkisestä hyvinvoinnista. Näitä aiheita löytyy myös kirjasta koukuttavasti kirjoitettuna tarinana, jeskamandeera sentään. Onnentyttö on kirja, joka nousee menestystrillereiden tähtitaivaalle pikavauhdilla. Ja elokuvakin on tulossa perässä.

Jessica Knoll, Onnentyttö ****
Suom. Päivi Pouttu-Deliére
Bazar 2017
s. 463
Luckiest Girl Alive 2015

Koukutuin kirjaan jo Leena Lumin blogissa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin Joulu

 
Syystuuli sekoittaa hiukseni harakanpesäksi samalla kun ylitseni lentävä kurkiaura huutaa hyvästejään. Tunnen syksyn saapuneeksi, muuttolinnut ovat lähteneet. Vaahtera esittelee auringonpaisteessa kultaista paloaan ja punastunut pihlaja on raskaana marjoista. Ruskan väreihin sointuva punarinta on jäänyt vielä seurakseni. Sen kesyn ja vahtivan silmän alla valmistelen puutarhassa samaan aikaan joulua ja kasvukautta.

Linda Peltola on koonnut yhdistelmän Puutarhan syksy Kodin lämpöinen Joulu teoksen, jossa ihastellaan puutarhan kauneinta syksyä ja avataan ovi tunnelmalliseen joulukotiin. Kirja sisältää runsaasti ihastuttavia ja lumoavia valokuvia. Kirja on kuin puutarhan runsaudensarvi, joka pakataan kauniiseen joulupakettiin odottamaan talven ohimenemistä ja odotellessa voi syventyä jouluaskareisiin, leivontaan ja sisäkukkiin. Jotain voi kehitellä myös ulos piristämään pihapiiriä. Se onkin tärkeää, jos ei ole sitä valkeaa lunta, joka kaunistaa valkealla hunnullaan kuihtuneet ja maatuneet kukat ja lehdettömät puut ja pensaat.

Kansalaiset, kootkaa kurpitsanne, sillä nyt on aihetta juhlaan! Hyvällä syyssäällä on mukava kokoontua pihapuuhiin ja siinä ohessa kattaa ulos kekripäivällinen värikkään pihlajan juurelle. Sadonkorjuujuhlan keskipiste saa olla syksyinen runsaudensarvi, ylenpalttinen ja värikäs – varsinainen syksyisten kukkien ja luonnonantimien alttari.


  
Syksyn väreistä nousevat selkeimmin esille upeat keltaisen, oranssin, punaisen ja liilan sekä violetin värisävyt. Syksy on saatu näyttämään uskomattoman kauniilta kirjan kuvissa ja Linda Peltola osaa koristella ja tehdä kuvista mielettömän ihania. Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että wau, ihanat sadonkorjuujuhlat pitäisi järjestää heti seuraavana syksynä. Jakaa ylimääräistä omenasatoa, herkutella vieraiden kanssa omenaleivonnaisilla, hilloilla ja mehuilla. Samoin mansikoilla ja muilla marjoilla. Olisin toivonut ohjetta sivun 33 herkullisen näköiselle piirakalle, jota koristivat krassinkukat. Kirjassa on nimittäin joitakin reseptejä syys- ja jouluherkuille, joista on myös kuvia.

Talvea kohti käydään käsi kädessä kuuraparran kanssa. Pakkasukko on kuistilla kopistellut ja kohmeisilla sormillaan rauhassa nukkuvaan luontoon koskenut. Mennessään piirtänyt kuurankukkia ikkunan taa. Kuin lumienkelin höyhenet, nuo jäiset muodostelmat ovat luonnon omaa talvitaidetta.

Linda Peltolan teksti on kaunista ja sitä lukee mielellään. Kirja on jokaisen puutarhaihmisen toivekirja. Sopivasti kuvia, ohjeita, opastusta, sekaan vuodenaikoihin kuuluvia reseptejä herkuista ja tulevan kasvukauden ennakointia puutarhassa ja sisätiloissa.

Valkeiden kiteiden huntu on kristallisoinut luonnon ja terävöittänyt sitä timanteillaan. Ihana on talven ensihuurre, ehkä jopa lupaus valkeasta joulusta. Kuuleeko pakkasukko, sinä kohmeinen kuuraparta? Peittele kasvimme lumipeiton turvaan, heitä meille hiutaleita…



Kirjassa neuvottuihin Sydäntalven jäämedaljonkeihin tarvitaan erilaisia valumuotteja ja vettä sekä siima- tai rautalankaa. Jos haluaa voi jäämedaljonkiin pujotella myös helmiä, mutta minä käyttäisin mieluummin luonnosta löytyviä käpyjä, oksia, marjoja tai kuivuneita kukkia. Tällaisen medaljongin voi jäädyttää vaikka pakastimessa. Kirjassa on runsaasti vinkkejä mitä itse voi tehdä sisätilojen ja pihan tai vaikka parvekkeen kaunistukseksi. Reippaasti kokeilemaan.



Ihanaa Joulun odotusta kaikille.

Linda Peltola, Puutarhan syksy Kodin lämmin Joulu *****
Teksti ja kuvat Linda Peltola
Docendo 2017
s. 167


  

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa


Hän tunsi saksalaisen ison ruhon selkänsä takana ja aavisti pistoolin, joka osoitti häneen. Tänne metsäänkö hän kuolisi, vaikka niin monet kerrat hänen oli onnistunut paeta? Kuolla, mitä se tarkoitti? Hän tiesi, että kuolema oli lopullinen, tunsi sen oireet ja, mikä tärkeintä, hän tiesi, kun kuolema lähestyi ja osasi siksi vältellä sitä…

Belgialaisen Emmanuelle Pirotten esikoiskirja Vielä tänään olemme elossa sijoittuu Belgian ja Ranskan rajalle ja vuosiluvut ovat 1944-45. Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas Mathias on soluttautunut  valeasussa siviilien pariin. Hän esiintyy kanadalaisena sotilaana, sillä hän puhuu sujuvasti englantia ja ranskaa. Mutta kohdattuaan pienen Réneen, hänen maailmankuvansa muuttuu. Jostakin syystä hän ei pysty tappamaan Réneetä, suojelemaan vain. Ehkä sotiminen on tullut hänen ajatuksissaan päätepisteeseen, ja sodan mielettömyys on avautunut hänelle. Ensi kohtaamisesta alkaa Réneen ja Mathiaksen yhteinen taival sodan viimeisinä kuukausina.

Tyttöä, jolla ei ollut enää ketään, tuijotettiin uteliaisuuden ja myötätunnon sekaisin katsein. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus.

Mathias jätti Réneen maalaistaloon, jonka kellarissa oli ihmisiä sotaa piilossa. Mutta hän seurasi lähettyvillä, että tyttö pysyi hengissä. Lopulta hän palasi hakemaan tytön takaisin, mutta talo oli täynnä amerikkalaisia sotilaita. Alkoi viiltävä kissa ja hiiri-leikki. Paljastuisiko Mathias amerikkalaisille vai ei? Kirja ei loppunut tähän selkkaukseen, vaan pahempaa oli tulossa.

Vielä tänään olemme elossa teoksesta on tehty elokuva, jonka haluan nähdä. Kirjailija on ammatiltaan dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija, ja kirjasta näkyy tietynomainen elokuvallisuus. Kohtaukset piirtyvät lukiessa ajatuksiin elokuvamaisina tilanteina.  Suomennos on mielestäni jäykähköä ja lauseissa on virheitä. En olisi myöskään käyttänyt lausetta saamarin kersa, koska se kuulostaa liian nykyaikaiselta. Historiankirjoista ei tietysti tarvitse tehdä kieleltään vanhanaikaisia, mutta vastaavanlaiset lauseet hyppivät silmille. Uskon, että ranskankielinen versio kirjasta on syvällisempi, sillä kirja on saanut paljon arvostettuja kirja-alan tunnustuksia. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavia kirjoja. Tarina on onnistunut nostamaan esille sodan monet kasvot.

Kaikki tapahtui mielipuolisen nopeasti aivan kuin niitä olisi harjoiteltu satoja kertoja. Syytteet oli kumottu, tyttö oli voittanut jutun.

Emmanuelle Pirotte, Vielä tänään olemme elossa ****
Suom. Lauri Holma
Minerva 2017
s. 255
Le cherche midi éditeur 2015
sotakirja

Kiinnostuin kirjasta Leena Lumin blogattua kirjasta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Joulukalenteri 2017

Perinteinen Kirjabloggaajien joulukalenteri avaa ensimmäisen luukkunsa tänä päivänä eli joulukuun ensimmäisenä päivänä. Vielä ei ole lunta maassa ainakaan meillä täällä Turussa, joten joulumieltä pitää hakea jostakin muusta kuin ihanan valkeasta lumesta. Ajattelinkin listata joitakin asioita, joista saisin joulumielen, ja kiinni ajatuksenpäästä, että ihan totta, joulu kolkuttelee pian meidänkin ovelle. Jotta en jäisi mukavasta joulunvietosta ihan paitsi, taidan tarvita tonttujen apua tähän hommaan, ai niin tänä vuonna ne ovat hiiriä (katso kuva).

1. Valkea joulu on se mistä ensimmäiseksi saisin kiinni joulufiiliksestä. Oikeaa lunta odotellessa voin leikata perinteisiä paperisia lumihiutaleita ikkunaan. Ja samalla laulelen Katri-Helenan tunnetuksi tekemää laulua Vain valkeata joulua…

2. Joululeivonnaiset maistuvat hyvälle näin joulua odotellessa, ja pipareiden ja torttujen leipominen on tehty helpoksi valmistaikinoilla, ei voi mennä pieleen. Kun leivoin ensimmäisen taikinakilon joulutorttuja, mies sanoi, että liian vähän. Pitää hillitä itseä ja mieskultaa, että tortut maistuvat vielä joulunakin.

3. Jouluglögin kanssa kävi heikosti, sillä olin tullut allergiseksi glögille, mitä olemme juoneet joka vuosi. En kerro tarkemmin, jätän vain kauhukuvia allergiaoireista leijailemaan ilmaan. Ei auta kuin kokeilla jotakin toista valmistetta. Ja niitähän on ihan pelottavan paljon kaupoissa. Mutta sen sanon, että glögiä kuluu litroittain, kunhan se oikea löytyy. Enkä tykkää rusinoista ja manteleista glögissä, mutta sen on oltava tulista ja maukasta.

4. Joulukukkia pitää olla ja vaihtelu virkistää, sillä kukkia on niin paljon. Yhtenä jouluna oli telkkarissa kukkakauppojen mainos, jossa pikkuhiljaa huone tuli ihan täyteen joulukukka-asetelmia. Tykkään juuri sellaisesta. Yksi kukka on yksinäinen. Nyt pöydällä aukoo kukkiaan valkoinen joulukaktus. Ikkunapöydällä yrittää kukkia viimevuotinen amaryllis. Se oli kaunis kuin mikä ja teki valtavasti kukkia. Ostin sen pienenä kitukasvuisena rääpäleenä, mutta sehän ihastui meihin ja aloitti kukintansa, jota kesti monta kuukautta. Sen piti olla valkoinen, mutta se oli yllätys yllätys vaaleanpunaisenvalkoisenkirjava. Otin siitä aika monta valokuvaa.

5. Läheisten muistaminen. Erittäin tärkeä projekti, joka vaatii aikaa, vaivaa, listoja ja tietysti rahaakin. Aloitan miettimällä minkälaiset joulukortit lähetän tänä vuonna. Taidan olla niitä muinaisjäännöksiä, jotka tekevät ja lähettävät kortteja aina vain. Lähetin elokuussa Roomasta kortteja Suomeen ja matka kesti kaksi kuukautta, että ne olivat perillä. Mikä tätä yleismaailmallista postin alasajoa vaivaa??? Minä rakastan kortteja ja niiden lähettämistä. Ja sitten ne lahjat. Mutta niistä juttelen tarkemmin tonttujen kanssa.

6. Joulusiivous. Mälsä aihe, vaihdan seuraavaan. Ehkä annan eräille läheisille lahjaksi siivouspalvelun, minusta se on hyvä lahjaidea kenelle vaan, paitsi himosiivoojille. Minussa ei ole pikkurillin kynnen vertaa siivousmieltä edes jouluna. Ei nyt muistella niitä viimekesän raivaussiivouksia saaressa! Saarikoti on eri maailma, siellä on ollut pakko raivata ja siivota!

7. Joulukoristeista tykkään ja uusimmat hankinnat ovat nuo jouluhiiret. Ihana pariskunta. Joulukoristeista tuli mieleen yksi joulu, kun olin laittanut kaikki lasten tekemät joulukoristeet olohuoneen pöydälle ja silloinen koiramme söi ne kaikki. Meillä oli silloin kultainen noutaja, samanlainen kuin se, joka telkkarimainoksessa syö nuoren naisen silmälasit. Koirat ovat ihania kullannuppusia. Eikä elämä ole tylsää, kun on mukava lemmikkieläin, kenen kanssa jutella ja käydä lenkillä säässä kuin säässä.

8. Jouluvalot pihalla ja kuistilla kynttilälyhdyt tuovat mukavaa tunnelmaa. Minun on pitänyt opetella tykkäämään jouluvaloista vesisateessa. Ensimmäinen joulu Turussa oli sateinen ja myrskyinen ja sen jälkeen kaikki joulut ovat olleet samanlaisia. Olen kuin Muumimamma myrskyisällä merellä. Tuulta päin kumisaappaat ja villasukat jalassa, sadetakki päällä ja sateenvarjo kädessä, kun lähden lenkille koiran kanssa.

9. Joulukuusi on sellainen lapsuudesta asti lähtenyt perinne, josta pidän joka joulu kiinni. Koska poikani olivat allergisia ja astmaattisia, meidän piti hankkia muovinen joulukuusi, joka on edelleen joka joulu pystyssä ja koristeltuna aivan ihanan upean näköinen. Tykkään sellaisista puisista käsinmaalatuista joulukelloista, joten kuusenoksilla on niitä, sinisiä joulupalloja ja enkeleitä ja tietysti kuusenkynttilät. Muistan mummolan joulukuusen ja aidot kuusenkynttilät, joita piti varoa. Rakastan kynttilöitä ja kynttilän valoa. Lapista löytyy kauneimmat kynttilät.

10. Joulu on tällaiselle herkuttelijalle ihanaa aikaa. Söimme juuri piparkakkusuklaata (Fazer) ja voin kertoa, että se oli  hyvää. Minusta Leonidaksen suklaa on aivan syntisen hyvää. Tammikuu on sitten karkiton ja suklaaton ja kahvileivätön kuukausi. Ainoa on jäätelö, joka sallitaan, mutta se ei oikein maistu talvella. Mutta ei mennä vielä sinne asti, vaan nautitaan suklaasta. Valkea suklaa, missä on mustikkaa sisällä, ah! Maitosuklaata mansikoiden päällä. Marjat ja suklaa on kyllä lyömätön yhdistelmä. Teen ehkä itsenäisyyspäiväksi netistä löytämäni kakkuohjeen mukaan kakun 100-vuotiaalle Suomelle. Siihen tulee päälle valkosuklaata ja sisälle mustikkaa ja päälle marjoja. Nam!



Joululista näyttää valmiilta, vai mitä. Tästä on hyvä jatkaa joulukuun viettämistä. Mukavia joulukuun päiviä myös sinulle. Huomenna Joulukalenterin avaa Amma omassa Amman lukuhetki-blogissaaan.

t. Mai

Lukuiloa!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

John Green: Kilpikonnan kuorella


Tässä vaiheessa en enää välitä siitä, miksi joku pitää minusta. Olen vain niin pirun yksinäinen. Tiedän että se on säälittävää. Mutta silti.

Yllä oleva lainaus on John Greenin nuorisokirjasta Kilpikonnan kuorella. Lainaus on päähenkilön Azan kaverin kirjoittama tekstiviesti. Kaverin isä on hävinnyt ja jotenkin siinä kävi niin, että Aza lupasi tyttökaverilleen Daisylle, että he etsisivät miestä, koska siitä oli luvassa iso löytöpalkkio. Sitten juttu kääntyikin toisinpäin, kun Azan piti luvata isänsä kadottaneelle kaverille, että ei tutki enää tapausta, mutta sitten kaverin pikkuveli pyytämällä pyysi, että Aza jatkaisi tutkimusta. 

Aza on lukiossa opiskeleva tyttö ja hänen päässä pyörivät muutkin asiat liioitteluun asti. Hänellä on pakko-oireita. Kiinnostuin kirjasta juuri sen vuoksi, miten Green kirjoittaa tarinan pakko-oireisesta ihmisestä. Paras Greenin kirjoittama kirja on nimittäin hänen syöpäsairaista nuorista kirjoittama kirja Tähtiin kirjoitettu virhe. John Green onnistuu hyvin tuomaan esille sairaan nuoren ajatukset ja käyttäytymisen. Hän onnistui hyvin myös Kilpikonnan kuorella kirjan Azan pakko-oireiden kuvailussa. Kirjan nimi on mielestäni onnistunut ja löytyy myös tekstistä.

Kuluu kaksi tai viisi tai kuusisataa minuuttia, ja sitten mieleesi juolahtaa: Hei, sainkohan kaiken mädän ulos? Oliko haavassa mätää vai oliko se vain hikeä? Jos se oli mätää, haava pitäisi ehkä puhdistaa uudestaan.
Kehä kiristyy samalla tavalla loputtomasti.

Aza pelkää bakteereja ja niiden aiheuttamia sairauksia, jopa kuolemaa. Hänen ajatuksensa jäävät pyörimään samaan kohtaan ja tarvitaan kavereita herättelemään hänet. Azan pakko-oireet alkoivat lapsuudessa ikävän tapahtuman jälkeen. Hän käy terapiassa ja syö lääkkeitä, mutta on pystynyt käymään koulua samaan tahtiin ystäviensä kanssa. Hänellä on yksi hyvä tyttökaveri. Seurustelua hän ei voi kuvitellakaan, koska siinä vaihdetaan liikaa bakteereja. Kunnes hän tapaa Davisin uudestaan.

Hän huomautti useammin kuin kerran, että meteoriparvi oli pilvisellä taivaalla, vaikka emme voineet nähdä sitä. Ketä kiinnostaa, voiko hän suudella? Hän pystyy näkemään pilvien taakse.

Kirja on rakkauskirja, se on myös ystävyyskirja ja kirja on kertomus Azasta, joka ei voi hyvin. Pakko-oireilu kiihtyy kirjan edetessä. Sitä kuvaa kirjan kansikuvan syöksykierre. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää Azan pahenevia oireita. Sitten tapahtuu jotakin mikä pakottaa Azan pysähtymään ja lepäämään. Oikeassa elämässä parantuminen ei tapahdu noin nopeasti, joten siitä voi saada väärän käsityksen. Kaksi viikkoa olisin vaihtanut kahteen kuukauteen. Lääketieteelliset kysymykset olisi helppo tarkistaa. Tarina on viihteellinen ja huumoria siihen tuo Azan hyvä ystävä Daisy, joten kirjasta löytyy myös keveyttä. Kirjan loppu oli sekava ja kirjan olisi voinut lopettaa jo aiemmin.

Ja ihminen jatkaa elämäänsä, olipa virta myötäinen tai vastainen.

John Green, Kilpikonnan kuorella ***
Suom. Helene Bützow
Wsoy 2017
s. 262
Turtles All the Way Down 2017

maanantai 27. marraskuuta 2017

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi


Kädestä pitäminen oli minun tapani sanoa hyvästi. En tiedä, mitä hän silloin ajatteli, mutta kaikki sanat, jotka halusin sanoa hänelle, olivat kasautuneet sisälleni kuin helmet. En pystynyt sanomaan ”hei sitten” tai ”nähdään”. Minusta tuntui, että jos avaisin suuni, kaikki päivämäärältään umpeutuneet sanat ryöppyäisivät maahan kuin niitä pidätellyt lanka olisi katkennut.

Korealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli herkkä teos kadonneesta äidistä ja samalla syväsukellus eteläkorealaiseen kulttuuriin, jota luin sana sanalta herkistyneenä kirjan sanomalle ja muistisairaan äidin huolimattomalle kohtelulle. Äiti olisi tarvinnut hoitoa ja huolenpitoa, mutta kaikki perheenjäsenet ummistivat silmänsä äidin tarpeilta.

Uusimmassa teoksessa Jään luoksesi keskeinen teema on rakastamisen ja yhdessä olemisen vaikeus. Kirjan tarina sijoittuu 80-luvun kuohuvaan Souliin, Etelä-Korean pääkaupunkiin, jolloin varsinkin nuoret halusivat ajaa sotilasdiktatuurin pois. Nuoret mellakoivat ja marssivat päiväkausia mielenosoituksissa ja heitä katosi mystisesti. Kaupat pitivät ovensa kiinni ja ilmassa haisi jatkuva kyynelkaasun haju. Vesitykit kastelivat marssivat nuoret, mutta he eivät antaneet periksi. Etelä-Koreaan saatiin lopulta vuonna 1987 vapaiden vaalien ansiosta siviilihallinto.

Kirjan päähenkilöt ovat yliopistonuoria. Jeung Yun on palannut takaisin yliopistoon vuoden tauon jälkeen. Hänen äitinsä kuoli, joten hän suri äitiään kovasti. Tässä yhtymäkohta Pidä huolta äidistä kirjan kanssa. Molemmissa kuollut äiti on yksi teema. Jään luoksesi kirjan muut teemat ovat nuorten ihastumiset ja  ihmissuhdevaikeudet. Lisäksi kirjasta nousee vahvasti mielenterveyteen liittyvien ongelmien taustat, yksinäisyys ja elämän tarkoituksen puuttuminen esille. Kirja sisältää runsaasti filosofista pohdintaa elämän kipukohdista, ongelmista ja kriiseistä, joiden keskellä nuoret ystävystyvät, ihastuvat ja viettävät aikaa yhdessä. Kirjan tunnelman ja mielenterveysteemojen ja nuorten päähenkilöiden vuoksi koin kirjassa samankaltaisuuksia kuin Haruki Murakamin Norwegian Wood teoksessa. Kirjassa on lumoavan kauniita kohtauksia lumisessa vuoristossa, opiskelijaelämää, ihastumisia ja mielenterveysongelmia, kuten Murakamin kirjassa.

Jeung Yun kasvoi yhdessä Danin kanssa, mutta Dan liittyi armeijaan. Periaatteessa hän meni vihollisen puolelle eli liittyi sotilasdiktatuurin puolelle. Danin kirjeet Jeung Yunille olivat julmia kuvauksia sotilaselämästä. Yliopistossa Jeung Yun tutustui Miruun ja Myeong-seoon, jotka myös olivat kasvaneet yhdessä. Dan ja Miru kummittelivat Jeung Yunin ja Myeong-seoonin välissä. Jotakin tapahtui ja heidän välinen yhteys katkesi. Kunnes Jeung Yun sai puhelun kahdeksan vuoden päästä.

Ihastuin kovasti Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä teokseen, joka on saanut Man Asian Literary-palkinnon ensimmäisenä naiskirjailijan teoksena. Jään luoksesi teos sisältää nuorten aikuisten elämää, opiskelijaelämää, mutta sitten myös kuohuvan vallankumouksen, joka ei voi olla vaikuttamatta kirjan lukukokemukseen. Uskoisin, että kirja on rohkea yhteiskunnallinen kannanotto noihin muutoksen vuosiin.

Ehkä olimme liioitelleet sattumanvaraisen tapaamisemme merkitystä karkottaaksemme voimattomuuden. Vedin käteni pois hänen kaulaltaan ja koetin hänen poskeaan. Sitten kosketin yksitellen hänen otsaansa, nenäänsä, nenänalustaan, huuliaan, leukaansa ja korviansa.

Kyung-sook Shin, Jään luoksesi *****
Suom. Taru Salminen
Into 2017
s. 299
Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010

Kyung-sook Shin:  Pidä huolta äidistä

lauantai 25. marraskuuta 2017

Alex Schulman: Unohda minut


Emme tiedä paljoakaan. Tiedämme että äiti on sulkeutunut mökin makuuhuoneeseen. Ja että hän on istunut siellä ryyppäämässä jo monta päivää. Tiedämme että jotain tapahtui kolme päivää sitten. Veljemme Niklas oli siellä lastensa kanssa. Äiti joi ja käyttäytyi huonosti ja sulkeutui huoneeseensa, ja Niklas otti lapsensa ja lähti. Sen jälkeen emme ole saaneet yhteyttä äitiin. Meidän täytyy hakea hänet kotiin. Me kumpikin tajuamme, että muussa tapauksessa hän juo itsensä hengiltä.

Ruotsalaisen Alex Schulmanin Unohda minut teos on raadollinen kuvaus hienosta kulttuuriperheestä useammassa polvessa, jossa varsinkin perheen äidin juominen on riistäytynyt käsistä ja hallitsee voimakkaasti koko perheen elämää. Äiti hoitaa työnsä hyvin, mutta avioliitto, perhe ja lapset kärsivät hänen kiukunpuuskistaan, humalahakuisesta juomisesta ja lasten ja aviomiehen kiusaamisesta humalassa tai krapulassa. Kirjan kansikuvan on ottanut Allan Schulman, joka oli suomalainen, mutta oli Ruotsissa tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja. Alex Schulman on tunnetun podcastin vetäjä ja vetää myös live-esityksiä. Perheen äidinisä oli tunnettu kirjailija Sven Stolpe.

Samana iltana murrun Amandan syliin. Itken itkemistäni. Olen poissa pelistä. Makaan siinä monta päivää. Kestää viikkoja ennen kuin käsitän, mitä tämä oikein on. Tämä kauhu. Sohvalla istuva äiti joka katsoo poispäin, joka kääntää mielenosoituksellisesti katseensa Francesista. Silloin jokin minussa meni rikki. Olen nähnyt äidin käyttäytyvän noin monesti ennenkin, mutta silloin hän kieltäytyi näkemästä minua. Se on minun lapsuuttani.  Ja nyt se tapahtui uudestaan, Francesin kanssa.
Se on  tuhoisaa.
Niin ei saa tapahtua enää.
Tajuan ettei minulla ole vaihtoehtoa. Minun on katkaistava tämä. Ei äidin takia, vaan itseni takia.

Alkoholismi on edelleen aikamoinen tabu, jota piilotellaan häpeän vuoksi kauan, aivan liian kauan. Alkoholi on seurustelujuoma, jota ilman ei taideta juhlia juuri muuta kuin lastenjuhlia. Haloo, humalahakuiset alkoholistit tuovat juomansa myös näihin tilaisuuksiin, kuten Alexin äiti toi pojanpoikansa ristiäisiin.  Alex ja hänen veljensä haistelivat ensimmäisenä äitinsä hengitystä, kun tapasivat tämän. Äiti juopui ja käyttäytyi huonosti. Välillä poikien sietokyky katkesi ja puhumattomuutta kesti pitkään. Ollessaan ilkeimmillään poikien puhelimet täyttyivät ilkeistä tekstiviesteistä ja itsemurhauhkailuista. Äiti pyöritti mielihalujensa mukaan omia poikiaan miten halusi pelolla, ilkeilyllä, hiljaisuudella, uhkailulla, väkivallalla. Vanhemmilla ei ollut mitään käsitystä siitä miksi esimerkiksi Alex käyttäytyi lapsena itsetuhoisesti, eikä hän saanut käytökseensä apua. Turvaton lapsuus näkyi aikuisuudessa mm. paniikkikohtauksina.

Ärtymys isää kohden teki kaiken aikaa tuloaan. Loppua kohti se kasvoi joksikin muuksi. Viimeisinä vuosina äiti tuntui vihaavan isää.

Alex toivoi veljineen raitista äitiä, joka rakastaisi heitä. Ilkeä humalainen raivotar ei ollut heidän äitinsä. Mutta pojat eivät voineet jättää äitiä oman onnensa nojaan. Lopulta seinä tuli vastaan, mutta oliko se liian myöhään.

Oma kokemukseni vastaavanlaisesta äidistä on hyvin samankaltainen. Tullessaan meille yökylään hän toi viinipullonsa mukanaan ja humaltui ällöttäväksi ja ilkeäksi ämmäksi, jota vihasin. Laimentelin toisinaan viinipullot vedellä, mutta se vain nauratti äitiäni. Isäni tullessa kotiini hän saattoi laittaa viinalastinsa keittiön tiskipöydälle, mutta kun ensimmäisen kerran tyhjensin koko lastin keittiön altaasta alas, ei viinapulloja tuotu silmieni eteen. Äitini tiesi myös, että oli parempi pitää pullot piilossa minulta.

Inhosin ja vihasin sitä viinanjuontia ja humalassa örveltämistä, joka päätyi joka kerta riitelyksi. Isä oli myös äitiä kohtaan väkivaltainen. Kerran hän kuristi silmieni edessä äitiä ja huusi, että nyt hän tappaa. Onneksi mieheni pelasti äidin. Lapsenlapset olivat hiljaa olohuoneessa ja katsoivat telkkaria. Puhuin hoitoon menemisestä ja väkivallan lopettamisesta, kun he olivat selvin päin. Tuossakin tilanteessa olisi pitänyt soittaa poliisit paikalle, luultavasti olin ihan shokissa, enkä tajunnut mikä olisi parasta. Minulle vanhempieni kuolemat oli helpotus. Isän kuoleman jälkeen äidistä tuli se mukava mummu, mutta joka joi edelleen liikaa ja joka ei voinut tulla kylään ilman viinipulloa, jonka hän yksin tyhjensi. Ihme, että me lapset olemme selvinneet kuta kuinkin järkevinä alkoholiperheen traumoista. Tosin vanhin veljeni on jatkanut samanlaista humalahakuista juomista koko ikänsä.

Minulle kirja oli vertaistukikirja, mutta ikinä en anna vanhemmilleni anteeksi törkeää käytöstä ja toivon, että miettisit ennemmin omia lapsiasi kuin viinanhimoasi. Lapset pitäisi olla etusijalla ja heidän hyvinvointinsa.

Alex Schulman, Unohda minut *****
Suom. Raija Rintamäki
Nemo 2017
s. 183
Glöm mig 2016
Elämäkerta

Osallistun kirjalla Tuijatan Taiteilijaromaani-haasteeseen ja Suketuksen Mielenterveysviikon haasteeseen.